Levyarvio: Thelonious Monk - Underground (1968)

Kun suuren pianisti- ja säveltäjälegenda Thelonious Monkin viimeinen studioalbumi Columbialle (ja viimeinen merkittävä albumi ylipäänsä) ilmestyi vuonna 1968, se aiheutti jazzpiireissä jonkinmoisen kohun. Tämä johtui tietenkin vähintäänkin kummallisesta kansikuvasta, joka hämmästytti jopa itseään intellektuelleina pitäviä vannoutuneita hipstereitä. Sekä tietenkin kriitikoita, jättäen jopa hienon musiikin sisällään varjoon. Nyttemminhän överiksi vedetyssä, ja korostetun hupaisassa kannessa ei ole tietenkään ole mitään varsinaisesti kohahduttavaa, mutta vielä 'vapaaksi' luonnehditun 1960-luvun lopullakin ja kokeellisen musiikin kukoistaessa tällainen kansitaide meni yli ainakin siis jazzdiggareilta. Ja etenkin free- ja fuusiojazzin otettua jo ensiaskeleensa viisikymppistä Monkia pidettiin joka tapauksessa näiden nuorempien avantgardistien piirissä jonkinlaisena hupaisana menneisyyden hahmona, joka oli jo musiikillaan sanottavansa sanonut. Ironisesti Monkia, joka oli saanut arvostusta vasta 1950-luvulta lähtien oltiin nyt ennenaikaisesti kuoppaamassa 'menneen maailman jazzin' edustajana, vaikka tosiasiassa juuri hänen hieno musiikkinsa on joskus vaikeasti määriteltävän jazz-genren sisällä säilyttänyt jäljittelemättömän persoonallisuutensa vuoksi asemansa meidän päiviimme saakka.

Toisaalta kannessa ja nimessä Monkin on sanottu varsin selvästi osoittavan, jopa komiikan keinoin, että hän näki itsensä jazzin todellisena 'vastarintamiehenä', maanalaisen armeijan soturina joka pianon koskettimista takoi ilmoille jäljittelemättömällä tyylillään täsmäiskuja viihdehuttujazzia cocktailkutsuillaan suosivalle valtavirtayleisölle. No, ei tämäkään totta ole. Kuten ei kaiketi sekään, että Underground nauttisi jonkinlaista kulttisuosiota juuri vaihtoehtoisemman musiikin ystävien parissa. Tosiasiassa Underground on mielestäni yleisesti (ja jossain määrin virheellisesti) vaikeatajuisena pidetyn Monkin helpoimmin lähestyttäviä levyjä - mikä pätee toki useimpiin Columbian kauden levytyksiin, joissa soitti miehen 1960-luvun pitkäaikainen vakiokokoonpano, eli saksofonisti Charlie Rouse, basisti Larry Gales sekä rumpali Ben Riley. On sanottu, että kvartetissa Monkin oma, joskus huikeisiin sfääreihin kohoava soitto kiteytyi ja etenkin tämän rytmilliset rönsyilyt ja soolosoitossa kuultavat tyylilliset omaleimaisuudet siloittuivat, mutta kyllä tästä silti miehen nerouden aineosat tunnistaa: vaikutteet stride-tyylistä, perkussiivisen otteen, taukojen ovelan ja 'mietiskelevän' käytön, joskus jopa hämmästyttävän leikkisät melodiat - jotka saavat seurakseen vastaavasti tummempia tai lyyrisempiä sävyjä. Bluesnäkemystä tietenkään unohtamatta. Ja bändi osaa myös asiansa, kuinkas muuten.

Underground oli myös siinä mielessä merkittävä levy, että se sisälsi peräti neljä 'uutta' Monkin alkuperäissävellystä - eniten sitten 1950-luvun. Myös tiettävästi ainoan valssin tahtilajissa kulkevan sävellyksen, nimeltään Boo Boo's Birthday. Lainausmerkit uutuuksissa siksi, että tunnetusti Monk muokkasi materiaaliaan jatkuvasti, esimerkiksi levyn ensimmäinen kappale Thelonious on ties kuinka mones versio samasta kappaleesta (sivuseikkana sanottakoon, että miehen etunimeä näkee kirjoitettavan melko usein väärin eli muodossa Thelonius)... Monkin perustyylihän pysyi jokseenkin samanlaisena neljännesvuosisadan - eli oikeastaan koko hänen uransa, mutta monet kappaleet tai aiheet kehittyivät tai muhivat säveltäjän päässä pitkiäkin aikoja. Mitään Round About Midnightin kaltaista maailmanlaajuiseen menestykseen noussutta standardia ei levyltä löydy, mutta muuten Underground on kyllä hieno ja erittäin nautittava kokonaisuus. Sarjakuvapiirtäjä Jukka Tilsan eräässä jazzaiheisessa stripissä Monkiin vasta tutustunut hahmo kuvasi tämän musiikkia muistaakseni sanoin: "riitaisa sointu/kankea kulku." Jokseenkin samat mietteet olivat itsellänikin 1990-luvun puolivälissä tutustuessani ensi kertaa johonkin Monkin levyyn, mutta nyttemmin, lukemattomien nautinnollisten kuuntelutuokioiden jälkeen olen oppinut vuosien varrella arvostamaan tätä viime vuosisadan kenties merkittävintä jazzmuusikkoa suuresti.