Levyarvio: Transatlantic - Kaleidoscope (2014)

Vuonna 1999 perustettua Transatlanticia voisi äkkiseltään aiheetta haukkua neljän asiansa osaavan progeveteraanin aikoja sitten käsistä karanneeksi megalomaaniseksi sivuprojektiksi, ja yhtyettä voisi pitää tekosyynä jonka varjolla jokainen ukoista voi laittaa 'varsinaisen' bändinsä telakalle siksi aikaa, kun uuden levyn vuoksi pukkaa kiertuetta. Toisaalta kaverit itse välttävät käyttämästä kokoonpanostaan supergroup -nimitystä, ja taisipa joku heistä haastattelussa sanoa, että pohjimmiltaan Transatlantic on heille vain keino julistaa progen ilosanomaa ja kokoontua yhteen vaihtamaan musiikillisia ideoita. Bändin jäsenethän ovat: kitaristi Roine Stolt (The Flower Kings), kosketinsoittaja Neal Morse (ex-Spock's Beard), basisti Pete Trewavas (Marillion) sekä rumpali Mike Portnoy (ex-Dream Theater). Eli teknisestä osaamisesta homma ei ainakaan ole kiinni. Jokainen kykenee myös laulajan tehtävään, kuinkas muuten. Transatlanticin edellinen studioalbumi, joka kantaa nimeä The Whirlwind julkaistiin vuonna 2009, joten ihan liukuhihnalta Transatlantic ei sentään materiaaliaan suolla, vaikka omilla tahoillaan ukoilla sitten kiirettä pitääkin, esimerkiksi todelliseksi työnarkomaaniksi tiedetty ruotsalainen Roine Stolt julkaisi juuri 'oman' bändinsä Flower Kingsin kanssa yhtyeen tähän asti kenties parhaimman levyn.

Kaleidoscope kuulemma purkitettiin vain noin kymmenessä päivässä, mitä voitaneen pitää nykyisenä studioperfektionismin aikakautena erittäin hyvänä suorituksena. Toisaalta Prog -lehden haastattelussa poppoo myönsi, että vuosien varrella kertynyt ammattitaito materiaalin sorvaamisen suhteen sekä myös se tosiseikka, että jokainen tuntee toisensa hyvin luonnollisesti edesauttavat nopeaa työskentelyä ja jälkeäkin syntyy tarvittaessa kiitettävällä nopeudella. Kaleidoscopen avaa komeasti viiteen osaan jakautuva Into The Blue, joka yli 25 minuutin kestollaan saa yhtyeen aikaisemman tuotannon ystävät huokaisemaan helpotuksesta: perinteitä kunnioitetaan laadusta tinkimättä, kuten erään kahvimerkin kanssa konsanaan. Muttei uusia tuulahduksiakaan unohdeta. Avausraita esittelee kaiken muun mukavan ohella mm. ärsyttävän tarttuvan heviriffin lisäksi myös teemanpätkän, jota kierrätetään pienessä määrin jatkossa. Ei kuitenkaan aina ihan onnistuneesti: kakkosraita Shine nimittäin erottuu räikeästi levyltä ollen selvästi muusta materiaalista irrallinen kappale. Se, että tämän paremmin johonkin Idols -kilpailuun soveltuvan biisin loppuun ympätään muutama sekunti The Dreamer And The Healer -veisua ei pelasta kappaletta, vaan tuntuu teennäisesti kappaleen päälle läiskäistyltä. Tästä ei siis tyylipisteitä heru.

Kiekon kaikkiaan kolmesta lyhyemmästä kappaleesta paras onkin pääosin Neal Morsen käsialaa oleva haikea Beyond The Sun, joka saa luultavasti kuulijan uskonnollisfilosofisesta suuntauksesta riippumatta hetkeksi miettimään niitä elämää suurempia kysymyksiä. Levyn päättää seitsemään osaan jakautuva yli puolituntinen järkälemäinen nimikappale. Se on totisesti musiikillinen kaleidoskooppi, jossa tyylit vaihtuvat Morsen välillä Yes -tyylisestä vyörytyksestä kummallisen kaupallisempaa kasariheviä muistuttavan pätkän kautta Stoltin ujeltavaan kitarointiin, tarjoillaanpa tähän väliin mm. pätkä jonkinlaista jazz-tyylistä piperrystä, joka ei ole kaukana härskimmästä hissimusiikista. Monumentaalinen päätösraita ei silti aivan jaksa maaliviivalle asti, vaan hyytyy jossakin vaiheessa omaan suurudentavoitteluunsa. Toisaalta useammankin pyörityksen jälkeen tältä levyltä löytyy yhä kerrassaan huikeasta osaamisesta kielivää soittoa ja soundimaailman detaljien kirjo saa välillä aivot ylikierroksille, mikä kyllä itselleni sopii. Eniten minua häiritsi levyllä aluksi kenties Mike Portnoyn raskaskätinen (joskin virtuoosinen) rummuntaonta, mutta siihenkin tottui. Trewavasin monipuolinen ja erinomaisesti kokonaisuutta kannatteleva bassotaiturointi on paikoin väkisin jäädä muun vyörytyksen alle, mutta sekin on todella tärkeässä osassa, minkä bändin muutkin jäsenet lukemani perusteella kernaasti allekirjoittavat. Kaleidoscope on muutamasta puutteestaan huolimatta ihan kelpo levy, ja saaneekin soittoaikaa vielä kohtuullisesti.

Kaleidoscopen erikoispainos sisältää myös covereita sisältävän bonuslevyn, jossa yhtye irrottelee paikoin hyvinkin tyylitajuisesti vanhojen klassikoiden kimpussa. Tarjolla on niin Yesiä, Procol Harumia kuin Moody Bluesiakin. Ja kenties hieman yllättäen myös uusversio Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Roadista, joka outoa kyllä, on sen verran hyvin toteutettu ja uskollinen alkuperäiselle, että epäilisin sokkokuuntelussa monen menevän lankaan arvellessa esittäjää.