Tällaiselle satunnaiselle klassisen musiikin kuuntelijalle ei ooppera oikein ole koskaan ollut se kaikkein tutuin tai missään nimessä houkuttelevin taidemuoto. Itselleni ooppera merkitsikin vuosia käytännössä samaa, minkä suuri Saksan ja oopperan ystävä, kulttuurivaikuttaja Seppo Räty kiteytti keihään lailla korkeuksissa lentävässä viisaudessaan hyvin ytimekkäästi, jonka häpeäkseni tässä tunnustan. Mutta toisaalta viime aikoina lähinnä raskaamman progen turruttamat aivoni ja kovia kokeneet korvani kaipasivat uutta ja jotain totaalisen erilaista pureskeltavaa, niin täytyihän sitä nyt tätäkin teutonista hulluutta (tai katsantokannasta riippuen neroutta) kokeilla. Päätin yhden omistamani, tasoltaan heppoisen levyllisen Richard Wagnerin orkesterimusiikkia sekä valittuja Youtube -pätkiä alkupaloiksi kuunneltuani aloittaa tyylilleni uskollisesti genren kevyemmästä päästä, ja mikäpä siihen olisi ollut parempi tapa kuin yli kolmetuntinen Wagnerin Lohengrin. Teos valikoitui kuunteluun oikeastaan vain sillä perusteella, että siinä oli mielestäni huikean kaunis alkusoitto. Librettoa en myöskään tavaillut kuuntelun aikana, joskin juoni nyt oli pääpiirteittäin selvillä. Lyhyen koulusaksan ja pitkän korkeajännityssaksan hyvin hataralla taitotasolla varustetulle diletantille laulettu teksti ja sen sisältämät syvyydet eivät tietenkään oikein auenneet, mutta Elsaa ainakin kovasti kaivattiin ja tälle tunteikkaasti huhuiltiin. Mutta sitten tapahtui kuuntelun lomassa jotain jännittävää - ja ehkä jopa yllättävää...
Nimittäin se, että pidin massiivisesta teoksesta enemmän kuin alkuun luulinkaan. Osin tässä auttoi tietenkin oikea asennoituminen, sopiva mielentila ja ennakkoon kuunnellut orkesteri- ja aariapätkät. Eli tähtikuviot olivat kaikin puolin otollisessa asennossa. Wagnerhan nyt tunnetusti jakaa mielipiteitä varsin tehokkaasti ja natsikorttejakin läiskitään kiihkeimmissä debateissa pöytään tyypillisesti vähintään pakan verran. Asiantuntemukseni tai oikeammin sen totaalinen puute tekee minusta täysin kelvottoman arvioimaan tämän nimenomaisen levytyksen taiteellisia ansioita, mutta äänentoiston suhteen voin kenties jokusen varovaisen sanan sanoa. Vuosina 1962-63 levytetty ja vuosituhannen vaihteessa uusiksi masteroitu Rudolf Kempen johtama Lohengrinin versio kuulostaa nimittäin pääsääntöisesti erinomaiselta ikäänsä nähden. Dynamiikassa löytyy ytyä riittämiin, ja pieniä hienoja vivahteitakin kuului selkeän kirkkaana väliin orkesterin, kuoron ja solistien pauhun lomassa, jouset murahtelivat alarekisterissä muhevasti, harpun kielet kilisivät kirkkaasti ja selkeästi soivissa vaskissa oli aitoa germaanista tervehenkistä uhoa vaikka muille jakaa ja urutkin siellä hillitysti huokuivat. Laulajien ja orkesterin balanssi oli pääsääntöisesti kohdillaan, mutta parissa kohdassa laulu jäi liikaa taka-alalle. Wienin valtionoopperan kuoro kuulosti mahtavalta. Tenori Jess Thomasin tulkitsema sankari kuulosti sen sijaan vähän huonossa hapessa olevalta ajoittain, mutta tämä saattaa selittyä sillä, että äänityssessioita oli useampia. Muuten solisteista suurimman vaikutuksen minuun tekivät legendaarinen Dietrich Fischer-Dieskau Friedrichin osassa ja sopraano Elisabeth Grümmer Elsan osassa. Sitä kuinka korkealle teoksen läpikotaisin tuntevat arvovaltaiset wagneriaanit nämä suoritukset arvioivat, en osaa sanoa.
Levypaketille tuli hintaa 17 euroa tilattuna Saksasta, natürlich. Olisihan tämän samaisen version kotikaupungistakin saanut, mutta peräti parisen kymppiä kalliimmalla, joten moraalinen ongelma kotimaisen levykaupan ja ulkomaisen riistokapitalistisen suuryrityksen valinnan välillä päättyi tällä kertaa yksi-nolla Suur-Saksan vuolaana virtaavan tavarajoen hyväksi. Ei minusta tämän perusteella vielä yhdeltä istumalta Wagner-uskovaista saati fanaatikkoa sentään tullut, mutta totta puhuen kyllähän tätä kelpasi nautinnokseen kuunnella, ja olipa muuten elämäni ensimmäinen ooppera, jonka olen koskaan kuunnellut alusta loppuun. Eikä tehnyt edes tiukkaa - vaikka visuaalinen kokemus jäi pois. 38 vuotta tähän piti henkisesti valmistautua, mutta kyllä tämä kuuntelukokemus sen verran mielenkiintoinen ja paikoin valaiseva oli, että löytöretkeä täytyy ehdottomasti jatkaa. Ehkäpä niitä tekstejäkin voisi koettaa jatkossa seurailla, ainakin englanniksi. Suomennokset olisivat tietenkin kätevämpiä, mutta en tiedä mistä niitä mahdollisesti löytäisi. Seuraavaksi kuunteluun päätyneekin samalta herralta Nibelungin sormus, josta olen kuullut, että se edustaa kenties kaikkein kepeintä viihteellistä saksalaista draamalla höystettyä laulelmaperinnettä - ollen neljään osaan jaettuna vieläpä niin lyhytkestoinen, että sen kuulemma kuuntelee huonommallakin keskittymiskyvyllä varustettu yksilö vaivatta putkeen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti