Jos rokin värikkäästä historiasta pitäisi mainita joitain likimain täydellisiä debyyttialbumeita, niin yhdysvaltalaisen, ns. "Southern rock" -tyylisuuntauksen kenties 'puhdasverisimmän' ja ilmeisesti myös menestyneimmän edustajan, Lynyrd Skynyrdin Pronounced...(käytän levystä jatkossa tätä kirjoitusasua) vuodelta 1973 on eittämättä yksi onnistuneimmista. Lynyrd Skynyrd on vielä tänäkin päivänä ilmiö, joka jakaa varsin vahvasti mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Joillekin tämä kyseessä oleva bändi edustaa lajissaan taidokasta etelävaltioiden bluespohjaista, mehevää ja ennen kaikkea menevää kitaravoittoista soitantaa monipuolisine musiikillisine mausteineen, mutta joillekin yhtye etenkin nykymuodossaan on taas mitä vastenmielisin esimerkki ahdasmielisestä punaniskamentaliteetista keinotekoisin patrioottisin höystein, jota levy-yhtiö ja markkinakoneisto vieläpä häikäilemättä käyttävät hyväksi. Kuten usein sellaisissa tapauksissa, joissa yksittäisen yhtyeen elinkaari alkaa olla kymmeniä vuosia, on totuus etsittävä jostain näiden äärimmäisten mielipiteiden välimaastosta, sikäli jos se edes on mahdollista. Ja valitettavasti tämä "totuus" jää jokaisen itsensä arvioitavaksi. Ja sehän tapahtuu parhaiten kuuntelemalla yhtyeen tuotantoa itse.
Pitkäaikaisten Lynyrd Skynyrd -fanien keskuudessa tuntuu nykyisin vallitsevan ainakin jonkinmoinen yhteisymmärrys siitä, että yhtyeen kulta-aikaa oli nimen omaan 1970-luku, aina traagiseen lento-onnettomuuteen saakka. Enkä ole itsekään tätä aivan ensimmäisten joukossa kiistämässä. Mutta mikä tekee Lynyrd Skynyrdistä ja etenkin sen esikoislevystä sitten niin erinomaisen? Ensinnäkin se, että jo Pronounced...- albumin kappaleista välittyy yhtyeen poikkeuksellisen taidokas ja paikoin jopa hurmioitunut soitto ja rankka tekemisen meininki. Lynyrd Skynyrdissä soitti parhaimmillaan peräti kolme kitaristia, joista Ed King tosin soitti esikoisalbumilla myös bassoa. Unohtaa ei sovi myöskään osaavaa kosketinsoittajaa Billy Powellia, joka antoi jo valmiiksi maistuvaan keitokseen aivan uusia makuvivahteita. Legendaarinen laulusolisti Ronnie Van Zant puolestaan pystyi ilmaisemaan sinänsä rajoittuneella mutta taatusti persoonallisella äänellään helposti enemmän kuin moni muu aikakauden laulaja - mukaan luettuna vaikkapa etelävaltioiden rokin pioneerien, The Allman Brothersin Greg Allman. Ärhäkkäluonteinen Van Zant tunnettiin myös armottomana piiskajana harjoituksissa, tätä pidetäänkin yhtenä syynä Lynyrd Skynyrdin soundin yleiseen jämäkkyyteen ja laatuun.
Jos Pronounced...-levyä miettii kokonaisuutena, on helppo todeta, että se kuuluu ainakin omassa kokoelmassani niihin varsin harvoihin ja valittuihin albumeihin, jolta ei huonoa kappaletta edes hakemalla löydy. Jopa sellainen kappale kuin Mississippi Kid, jota itsekin vielä vuosia sitten vierastin, kuuluu tänä päivänä mielestäni erottamattomana osana levylle, tuoden siihen vieläpä mukavaa akustista lisäpotkua mandoliineineen sekä jonnekin kauas bluesin alkulähteille vievällä tiukalla poljennollaan. Toisaalta levyn tunnetuin kappale on tietenkin sen päätösraita Freebird, joka on vuosien saatossa kasvanut jo ulos levyltä ja elääkin nykyään omaa elämäänsä eräänlaisena epävirallisena rock'n'rollin 'kansallishymninä', Led Zeppelinin Stairway to Heavenin ohella. Eräs huomionarvoinen seikka, jonka Lynyrd Skynyrdiä typeräksi junttimusiikiksi kutsuvat kriitikot usein unohtavat on se, että kappaleiden sanoituksista löytyy myös vaihtelua laajalla skaalalla, huumoriakaan unohtamatta. Juuri tämä ryppyotsaisuuden puute, yhdistettynä ajoittain jopa liioittelevaan sentimentaalisuuteen (kuten kappaleessa Simple Man) tekee yhtyeen varhaisesta tuotannosta ehdottomasti tutustumisen arvoisen. Ja tästä levystä on hyvä aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti