Tässäpä on eräs levy, joka on minulle henkilökohtaisesti tärkeä - parillakin tapaa. Ensinnäkin, joskus loppukesästä 1992 kuulin sen ensimmäistä kertaa erään tuttavan kotona, tämän pikkuauton verran maksavista äänentoistolaitteista. Tämä mullistava kuuntelukokemus sysäsi minutkin kertaheitolla hifistelyn vaaralliseen, mutta joskus myös antoisaan maailmaan, ja aloitti yli kymmenvuotisen varustelukierteen, joka nyt on siinä pisteessä, että äänentoistoharrastus on laantunut enimmäkseen musiikin kuunteluksi ja siitä nauttimiseksi, mikä omaa vaatimatonta tulotasoani ajatellen onkin helpotus. Toinen seikka, miksi tämä levy merkitsee minulle paljon, on se, että tätä tuli pyöritettyä 1990-luvun alkuvuosina aika usein, sen kuuntelu helpotti noina vuosina kokemaani ajoittaista ahdistusta ja nuorukaisen maailmantuskaa melkoisesti. Siis itselleni kyseessä oli aikanaan jopa terapeuttinen levy!
Vuonna 1947 syntyneen amerikkalaisen laulajattaren tuotannossa Bluebird edustaa tuollaista hieman viihteeseen päin kallellaan olevaa uuden aallon kantria, mutta on kyllä tuotannollisessa, ja pääosin myös musiikillisessa mielessä huippulaatua - kuten lähes koko Harrisin muukin levylle asti päätynyt materiaali. Harrishan on tehnyt töitä mm. Bob Dylanin ja Mark Knopflerin kanssa, ja kokeillut laajentaa ilmaisunsa rajoja tällä vuosituhannella kokeellisemmankin musiikin suuntaan. Jostain syystä musiikkisivusto All Music Guide ei noteeraa Bluebirdiä kovin korkealle ja antaa levylle penseästi kolme tähteä, mutta onhan sitä onneksi oikeus olla eri mieltä. Bluebird on äänimaailmaltaan kuulas ja kirkas kuin suomalainen talvipäivä. Pidin äänitystä myös vuosia hieman kuivakkaana, mutta tätähän se ei ole, mikä tuli todistettua pari päivää sitten, kun kuuntelin lätyskän pitkästä aikaa kuulokkeilla ja kääntelin volumepotikkaa vähän reippaammin, kyllähän tässä lämpöäkin on, vai miellänkö sitten vain musiikin tällaiseksi, mene ja tiedä.
Levyn avaa komeasti Heaven Only Knows - niminen kappale, jonka mukavasti säksättävä, plektralla soitettu akustinen kitara saa jalan vipattamaan. Tämän jälkeen levy jatkuu liudalla hyviä kappaleita, joista ainoastaan vaisuhko Johnny Cash -cover I Still Miss Someone olisi joutanut hyvin jäädä pois, kappale on mielestäni alun perinkin vähän latteahko, eikä edes Harris tuottajineen ole oikein keksinyt, miten puhaltaa biisiin uutta henkeä. Love Is -kappaleessa on taas hieman turhan naiivi sanoitus, mutta sen pelastaa muuten hyvin kulkeva soitanta. Emmylou Harrisin lauluäänihän on upea, vaikka tämä levy paljastaa myös milloin hänen rajansa tulevat laulamisessa vastaan. Tuttavani tiesi kertoa, että levyn paikoin hienosävyisen bassosoundin takana olisi viisikielinen nauhaton bassokitara, olipa tämä sitten totta tai ei, hyvältä kuulostaa joka tapauksessa. Omia suosikkejani ovat ainakin kappaleet No Regrets, Lonely Street sekä kiekon kaksi viimeista raitaa A River For Him sekä If You Were A Bluebird. Mukavasti soljuvaa kantria, jossa on haikea perussävy - ja tarjoaa minulle henkilökohtaisesti myös aimo annoksen nostalgiaa. Tekipä hyvää kuunnella parin vuoden tauon jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti