Levyarvio: The Searchers - Ultimate Collection (1990)

Tällä kertaa valikoitui vapaapäivän kuunteluun jostain mystisestä syystä pitkästä aikaa annos 1960-luvun reipasta brittipoppia, liverpoolilaisyhtye The Searchersin muodossa. Mainittakoon sivuseikkana, että kyseinen Castle-merkille julkaistu CD-levy on kokoelmani ensimmäisiä, hankittu muistaakseni noin kaksikymmentäyksi vuotta sitten erään tavaratalon alekorista. Tuntuu vähän hullulta, että itse koen nyt hieman nostalgisia fiiliksiä sellaisesta levystä, joka ostohetkellään olisi saattanut aiheuttaa niitä esimerkiksi isäukkoni sukupolven edustajalle... Ja kyllä vain, tämä on juuri sellainen vähän halvan oloinen kokoelma, joita normaalisti kaltaiseni levyfriikki nykyisellään vähän vierastaa. Mutta toisaalta on sanottava, että Searchersin koko olennainen tuotanto on saatu puristettua yhteen kompaktikiekkoon ja jääpä yli vielä aika liuta täytekappaleitakin. Mutta minkälainen yhtye tämä Beatlesin vanavedessä, nimensäkin perusteella mainetta ja mammonaa etsinyt porukka oikein oli?

No, tietenkään ei sovi unohtaa sitä tosiasiaa, että ilman Beatlesin esimerkkiä olisi tämän yhtyeen tarina voinut olla hyvinkin lyhyt. Eikä siitä nyt kovin pitkäkestoista muutenkaan tullut. Kun 'merseybeat' -villitys alkoi osoittaa laantumisen merkkejä 1960-luvun tullessa taitekohtaansa, oli Searchersin ja muutaman muunkin samantyyppisen yhtyeen kohtalo sinettiä vaille valmis - vaikka käsittääkseni yhtyeen johtohahmona häärinyt laulaja John McNally kiertää sitkeänä pappana yhä maailmaa uuden kokoonpanonsa kanssa. Ja ovatpa tainneet käydä Suomessakin pariinkin otteeseen, televisiosta näin joskus pätkän, jossa yhtye heitti melko väsyneesti laimeaa keikkaa jossain kaljateltassa Pohjois-Suomessa, vuosituhannen alussa muistaakseni.
Musiikillisesti tämä John Fordin klassikkowesternistä nimensä ottanut yhtye ei kuitenkaan ollut lajissaan ollenkaan hullumpi. Itse asiassa yhtyeen juuret olivat monien tuon ajan brittibändin tavoin 1950-luvun lopun skifflerenkutuksessa, josta Lonnie Donegan teki television välityksellä hetkessä todellisen vitsauksen. The Searchers oli kuitenkin niin soitto- kuin lauluosaamisensakin puolesta astetta tai paria ammattimaisempi ja taidokkaampi kuin moni muu aikakauden poppoo. Tämän lausunnon perustan tosin vain omiin vajavaisiin kuunteluarvioihini.

Levyn tunnetuimmat kappaleet ja ne yhtyeen yhden käden sormilla laskettavat hitit ovat kelpo osoitus siitä, että Searchers pystyi esittämään kevyttä, huoletonta ja varsin menevää kitaravetoista popmusiikkia, josta nuoriso piti. Sweets For My Sweet, Sugar And Spice, Don't Throw Your Love Away sekä Needles And Pins (viimeksi mainitun alkuriffin The Byrds nappasi myöhemmin itselleen) ovat yhtyeen tuotannosta ilman muuta ne kuuluisimmat, jotka saavuttivat myös huomattavaa listamenestystä - ja Searchers oli ohikiitävän hetken myös todella suosittu ison veden tuolla puolen (ja Suomessa). Yhtye yritti myös mukautua ajan ilmiöihin, mistä levyllä oivana osoituksena folkhenkinen What Have They Done To The Rain. Coverversio kappaleesta Farmer John on suomalaisille huomattavasti tutumpi Antti 'Andy' Einiön jäätävänä tulkintana - mikäli saatte jostain kyseisen kotimaisen varhaisen kieli poskessa riuhtaistun rokkirevityksen käsiinne, pyydän huomioimaan Einiön kerrassaan hämmästyttävän englanninkielen lausumisen, joka saa Remu Aaltosenkin vaikuttamaan sir Laurence Olivierilta tulkitsemassa Shakespearen säkeitä...Mutta Searchersiin palatakseni, yhtyeen todellinen ongelma ei ollut soitannollisessa osaamisessa - vaan yksinkertaisesti siinä, että sakissa ei ollut lahjakasta lauluntekijää, ja yhtye esitti ainoastaan muiden heille räätälöimää sekalaista materiaalia, mikä ei tietenkään pidemmän päälle voinut toimia. Itselleni The Searchers on ehdottomasti mielenkiintoinen ja maininnan arvoinen yhtye 1960-luvun yltäkylläistä tarjontaa ajatellen, mutta valitettavasti ne mieleenpainuvimmat kappaleet tuli jo lueteltua edellä, kohtalaista coverointia kappaleesta Love Potion Number 9 lukuun ottamatta. Sillä varsin oudolla seikalla, että yhtyeen rumpali Chris Curtis näyttää joissain valokuvissa hämmentävän paljon sedältäni nuorempana, ei liene paljoakaan informatiivista arvoa. Mutta tulipahan nyt kerrottua.