Sain viime vuoden loppumetreillä syntymäpäivälahjaksi Tuomari Nurmion elämää ja pitkää muusikontaivalta varsin kattavasti valottavan, kieltämättä lajissaan raskasta sarjaa edustavan Dumari -elämäkerran. Kyseinen teos kuuluu mielestäni ehdottomasti musiikinystävän kirjahyllyyn alansa kotimaisena merkittävänä teoksena. En lähde tätä tuhtia opusta tässä sen enempää arvioimaan, koska se on tehty hyvin jo toisaalla, mm. Tarkkailija K:n toimesta. Mutta suositukseni erinomainen kirja kyllä saa: lukekaa ihmeessä! Mukavana yllätyksenä paketista löytyi myös Tuomari Nurmion viimeisin levy, Paratiisin puutarha. Koskapa tämän ansioituneen herran monipuolinen tuotanto on minulta jäänyt vuosien varrella kohtalaisen vähälle huomiolle, oli suorastaan virkistävää sukeltaa levyn kiehtovaan maailmaan - ja aloittaa vuosi 2012 sekä sen varrelle ennustetun tuomiopäivän odotus hyvällä kotimaisella musiikilla. Ei se Nurmion juhlavuosikaan minulta varsinaisesti ohi mennyt, näin sentään televisiossa esitetyn onnistuneen juhlakonsertin, jossa mies esiintyi yhdessä Hunajaluut - kokoonpanonsa kanssa. Edellisen kerran yritin saada otetta Nurmion musiikista ehkä kymmenkunta vuotta sitten - silloin siinä missiossani valitettavasti onnistumatta. Mutta kun näitä listoilla hetken roikkuvia Idols-muottiin valettuja tähtösiä tehtaillaan vuodesta toiseen, on vain kohtuullista että Tuomariakin varten on olemassa niitä hämärämpiä rajaseutuja, pimeitä kujia sekä kurjia kuppiloita, joissa tämä saa oikeuttaan jakaa.
Matka Paratiisin puutarhaan kiirastulen ja tuhannen kapakan kautta on epäilemättä ollut kiehtova, sen saattoi jo asiaan perehtymätönkin päätellä Dumari -kirjasta. 'Kameleontti' on aika usein käytetty termi Nurmiosta, joka on vaihtanut urallaan tyyliä siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää. Jos pitäisi veikata, sanoisin että välillä tämä Nurmion 'pakollinen' kurssinmuutos on ollut vähän keinotekoista pikemminkin kuin taiteellisen inspiraation sanelemaa, mutta väliäkös sillä, kun useampi levyllinen materiaalia on syntynyt. Ja värikästä sellaista, sitä ei voine kiistää. Joku minua viisaampi totesi Paratiisin puutarha -levystä, että se on ehdottoman retrospektiivinen, enkä lähde tässä asiassa inttämään vastaan, mutta kyllä tältä albumilta tuntuu jokusen kuuntelukerran jälkeenkin riittävän melkoisesti pähkäiltävää sellaisellekin, jolle Nurmion aiempi tuotanto on jäänyt hieman vieraammaksi - kuten siis itselleni. Jo levyn avaava 13 naulaa nostaa kuulijan mieleen monenlaista mielleyhtymää. Poppamiehenä ansiokkaasti häärinyt Nurmio on heitellyt jo avausbiisissä keitokseen maustetta vähän sieltä täältä - lopputuloksena on jännittävä ja maukas kappale, joka yhdistelee itää, länttä ja etelää - jopa fiktiivistä villiä länttä, itselleni ainakin tuli kitaroinnista mieleen kohtalaisen helposti Rawhide -kappale.
Ja yhtä värikkäänä meno kiekolla jatkuu. Tuomion päivä on sanoitukseltaan hyvinkin kolkko, kuten kappaleen nimestäkin voi päätellä, mutta Nurmiosta ei aina ota selvää, kuinka lähellä parodian rajoja liikutaan - vai liikutaanko ollenkaan? Tämä yllätyksellisyys sanoituksissa tekee muutamasta levyn hieman vaatimattomammastakin sävellyksestä mainioita kokonaisuuksia. Paratiisin puutarha voisi siis olla hyvinkin läpileikkaus Nurmion 1970-luvun lopulla alkaneesta urasta, mutta toisaalta sen sointimaailma tuntuisi kurottavan lonkeroitaan huomattavasti pidemmälle, aina 1950- ja 1960-luvuille saakka, kuten vaikkapa kappaleissa Syyllinen ja Onnen numero tai etäisesti Elviksen mieleen tuovassa Lemmensairas -biisissä. Ja hämyisesti svengaava ja tunnelmallinen Hunajainen kuu suorastaan rypee nostalgiassa ja jazzkapakan tupakansavu tuntuu kiemurtelevan kuuntelutilassa. Raastavampi repäisy Sähkö! tuntuisi puolestaan tekevän kunniaa jonnekin soulin ja funkin suuntaan, mutta totta kai Nurmion käsittelyssä kappaleen julmaa sirkkelinleikkuuta säestää myös selkeämpi kotimainen vivahde. Puhaltimet ja monenmoiset lyömäsoittimet lisäävät levylle tarvittaessa eksoottisempiakin tuulahduksia, mutta varsinaisilta ylilyönneiltä kuitenkin vältytään.
Paratiisin puutarha saattoi olla Nurmion juhlavuoden kunniaksi ilmestyneen kirjan, DVD-boksin ja muhkean kokoelmasatsin luonteva jatke - mutta missään nimessä se ei ole mikään täytebiiseistä koostuva huitaisu, vaan paikoin jopa mestarillinen näyte vanhan ketun osaamisesta. Täytyy vain toivoa, että Nurmio ei vielä jää lepäilemään lopullisesti puutarhaansa, vaan jatkaisi musiikillaan öidemme valaisemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti