And Now for Something Completely Different:Neuvostoliittolainen säveltäjä Dmitri Shostakovitsh (1906-75) saattaa hyvinkin olla viime vuosisadan väärinymmärretyimpiä sinfonikkoja. Jo se, että hän sävelsi koko elämänsä diktatuurin varjossa vallanpitäjien pelinappulana heittää epäilyksen hänen taiteensa ylle, tuntematta miehen laajaa tuotantoa on helppo tuomita tämä suuri säveltäjä sosialistisen propagandan lähettilääksi. Ja samoin on helppoa tehdä karkeita yleistyksiä tämän ketjussa polttaneen, hermostuneen neron musiikista. Kuulin kerran yhden, joka jäi mieleen: monotonista, itsepintaisesti jankkaavia ärsyttäviä rytmejä, kolketta ja pauketta, kuin iskurityöläisten vasarat hakkaisivat itänaapurin terästeollisuuskombinaatissa. Roskaa, sanon minä. Tosiasiassa tuottelias, säveltäjänä monipuolinen ja lahjakas Shostakovitsh eli traagisen elämän ja kärsi suuresti vaikeasta asemastaan, tämä yritettiin pakottaa säveltämään 'ohjelmallista', virallisen linjan hyväksymää musiikkia, mikä näkyy monesti hänen teostensa lisänimistä: 12. sinfonia 'vuosi 1917', 7. sinfonia 'Leningrad' jne. Mutta itse musiikkia eikä sen säveltäjää saatu lopultakaan valjastettua totalitaarisen valtion palvelukseen. Esim. kuuluisan Leningrad-sinfonian on sanottu kuvaavan kaupungin piiritystä toisen maailmansodan aikana, säveltäjän mukaan se kuvasi paremminkin Stalinin vainojen kourissa 1930-luvun lopulla kärsivää kaupunkia, jossa ihmiset vain katosivat vankileireille, suuren osan palaamatta koskaan. Säveltäjän lähipiiristä joutui hirmuhallinnon uhriksi monia. Shostakovitsh itse pelastui Stalinin vainolta tiettävästi vain sen vuoksi, että oli kansainvälisesti tunnustettu taiteilija.
Stalinin kuoltua itänaapurissa koitti ns. 'suojasää', jonka aikana Shostakovitshinkin maine palautettiin. Mutta säveltäjä joutui sittemmin jälleen epäsuosioon, yhtenä syynä siihen oli kenties juuri tämä hieno 13. sinfonia vuodelta 1963. Babi Jar on Ukrainassa sijaitseva rotko, jonka luona saksalaiset murhasivat yli 30 000 juutalaista syyskuussa 1941. Aihetta käsittelevän runon kirjoitti Jevgeni Jevtushenko, ja runosta muotoutui lauluteksti mieskuorolle ja solistille. Täytyy sanoa, että tämän sinfonian ensimmäinen osa on todella kolkkoa ja raastavaa musiikkia, joka haastaa kuulijansa. Etenkin kun laulettuun synkkään tekstiin syventyy kuunnellessaan tuskaa tihkuvaa orkesteria. Venättä kun en osaa, on turvauduttava englanninkieliseen käännökseen. Tuntuu että Shostakovitshin viiltävä ja kalmaisen kolkko musiikki pureutuisi luihin ja ytimiin asti, jättäen sinne poltinmerkin muistuttamaan ihmiskunnan pahuudesta. Vaikka teos ensimmäisessä osassa vastustaakin selkeästi antisemitismiä, on sen sanoma mielestäni myös yleisinhimillinen. Se, mikä suututti aikoinaan vallanpitäjät, on tekstin viittaus juutalaisvastaisuuteen Neuvostojenkin maassa, mikä ei tietenkään ollut virallisesti myönnetty tosiasia. Niinpä teos joutui lukkojen taakse ja eikä sen esittämistä pidetty suotavana vuosikymmeniin. Pidetäänkö Venäjällä nykyään, sitä en tiedä.
Sinfonian muutkin neljä osaa perustuvat niin ikään Jevtushenkon runoihin, niistä musiikillisesti hilpein on ehdottomasti toinen osa, Huumori joka varsin selvästi niin tekstin kuin säveltenkin avulla kertoo siitä, että diktatuuri voi yrittää hallita kaikkea ja kahlita kaikki vastustajansa, mutta huumorin kukka kukkii aina jossain. Sanottakoon, että kahdessa ensimmäisessa osassa Shostakovitsh vyöryttää aivan riittävästi monumentaalista äänimyräkkää tehdäkseen kuulijaan vaikutuksen, ensimmäisen osan raskas tummuus vaihtuu mahtipontiseksi uhoksi toisessa, mutta nyt mukana on myös leikkisiä, kepeitä elementtejä, joita Babi Jarin synkkä aihe ei kestänyt. Ironiaakaan ei unohdeta. Kaksi hidasta osaa ovat tutkiskelevampia, mutta viimeisessä osassa vähän hämilleen joutunut kuuntelija taas saa onneksi langan päästä kiinni. Itse olen tulkinnut viimeisen osan tekstiä mm. niin, että historia osoittaa useiden omana aikana väärinymmärrettyjen ajattelijoiden ja taiteilijoiden olleen sittenkin oikeassa. Uskon tämän koskevan myös lempisäveltäjiini kuuluvaa Shostakovitshia. Ainakin Babi Jar toimii ehdottomana vastalääkkeenä esimerkiksi Beethovenin kuulun 9. sinfonian ylenpalttista iloa toitottavalle finaalille, vaikkei näitä suurteoksia toki voi mitenkään verrata toisiinsa.
13. sinfoniasta on olemassa useita levytyksiä, mutta uskallan suositella tätä Bernard Haitinkin johtamaa hollantilaisvoimin tehtyä versiota, jossa solistina on tuntemattomaksi suuruudeksi jäänyt bassolaulaja Marius Rintzler. Haitinkin lisäksi aika harva kapellimestari on muuten saanut levytettyä Shostan kaikki sinfoniat. Tätä versiota on syytetty 'hengettömyydestä' ja lauletun venäjänkielenkin lausuminen on kuulemma paikoin vähän sitä sun tätä, mutta kuulemistani se on mielestäni silti onnistunein kokonaisuus, ohittaen jopa keväällä 1995 Turun konserttisalissa kuulemani esityksenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti