Oli aika, jolloin englantilaiset huligaaninalut töhrivät ympäri Lontoota rakennusten seiniä kirjoittamalla niihin mm. sellaisia viisauden sanoja kuin Clapton Is God. Tätä nimenomaista väitettä herra Claptonin mahdollisesta kaikkivoipuudesta en itse sellaisenaan niele, vaikka on myönnettävä, että 1960-luvun alussa brittiläiset kitarasankarit voitiin laskea yhden käden sormilla. Ja Ringon rummun paukkeesta seonnut nuoriso tahtoi epätoivoisesti itselleen kitaramessiaan. Meidän päiviimme tultaessa on Claptonin Erkistä pikku hiljaa tullut maailmanlaajuinen ilmiö, jonka musiikista tuntuu jokaisella olevan mielipide. Kaiken maailman pseudointellektuellit ja muutkin kirjanoppineet luonnollisesti karttavat kaupallisena pitämäänsä Claptonia ja etenkin tämän uudempaa tuotantoa kuin ruttoa, mutta keski-ikäinen, keskituloinen, keskinkertainen keskitien kulkija luonnollisesti ostaa kalliin lipun, tönii kyynärpäätaktiikalla itsensä härskisti konsertissa eturiviin ja luo sankariinsa vähän arastellen palvovan, hartaan katseen. Clapton-uskovaisen osa ei ole kuitenkaan helppo: taiteensa suhteen täysin omat ehtonsa saneleva mies itse tekee palvomisesta varsin hankalaa julkaisemalla aika ajoin vähän epätasaisia studiolevyjä, kuten vaikkapa aiemmin mainitsemani Robert Johnson -tribuutin. Tai parin vuoden takaisen levyn, jossa mies bluesin lisäksi laulelee 1920-luvun dixielandhumppaa ja kiskaiseepa lopuksi vielä Kuolleet lehdet imelän ja tulkinnan pilaavan jousisovituksen kera. Tätä olisi epäilemättä Creamin päivinä ollut vaikea Claptonista uskoa.
Täytyy myöntää, että ennakkoluuloni tätä vuosituhannen alussa julkaistua kokoelmaa kohtaan oli melkoinen. Levyn kansitaiteessa on pyritty jonkinlaisen sarjakuvateeman hyödyntämiseen ja onpa siihen myös saatu blues-mytologian tunnetuimpiin kuuluva risteysaihe. Tökerön kannen lisäksi minua suoraan sanottuna huoletti kappalevalikoima, joka näytti sisältävän ne turhankin tutut hitit sekä jokusen vieraamman sivalluksen. Vaan eipä ole levyä pelkästään kansiin katsominen, sillä tosiasiassa tämä tupla-CD on kuuntelemisen arvoinen ja varsin hyvin toimiva kokonaisuus. Samalla se vain vahvistaa omaa käsitystäni siitä, että Clapton tuntuisi onnistuvan livetilanteessa paremmin kuin studiossa. Joku käytti jossain nettikeskustelussa Claptonin soitosta termiä kirurgiblues, joka kohtuullisen osuvasti kuvaa miehen tarkkaa, hiottua ja ehkä vähän kliinistäkin soundia, josta enempi rosoisuus on matkan varrella hiottu pois. Mutta kukin soittaa tyylillään, ja minusta Claptonin tyylipuhdas soitto kulkee sentään useimmiten jossain hyvän ja kiitettävän rajamailla. Eikä siitä tunnettakaan puutu, sanovat kriitikot mitä hyvänsä. Laulun lahjoissa Claptonia on siunattu tunnetusti hieman säästeliäämmin, mutta tarvittaessa mies fiilistelee kyllä läpi pehmeän balladin siinä missä rykäisee menemään rajumpitempoisenkin kappaleen.
Claptonin kiertuebändi koostuu tietenkin huippuosaajista, ukkohan saa halutessaan porukkaansa sellaiset soittajat kuin haluaa. Tällä nimenomaisella levyllä etenkin taitava ja monipuolinen basisti Nathan East pitää hommaa hienosti kasassa, ja tiukkatatsinen rumpali Steve Gadd on myös paikkansa ansainnut, vaikkei Ginger Bakerin alkuvoimaiseen jytinään kykenekään, mikä käy ilmi levyn Cream-kappaleiden Badge ja Sunshine Of Your Love uusversioista. Koskettimissa kuullaan Greg Phillinganesin lisäksi legendaarista Billy Prestonia, joka oli tässä kokoonpanossa mitä oivallisin lisä. Hittiosastosta mieleenpainuvimmat ovat ehkä ensimmäisen levyn Bell Bottom Blues sekä hieman yllättäen vähän turhan usein kuultu Tears From Heaven, jonka versio pärjää muuten komeasti mielestäni Unplugged -levyllä olevalle. Jos hyllystä puuttuu Claptonin levy, ja pitäisi saada jonkinlainen yleiskatsaus miehen uraan, voisi tätä äänitykseltäänkin onnistunutta tuplaa suositella yhtenä vaihtoehtona. Onko tämä nyt sitten sitä valtavirran suosimaa viihteellistä aikuisrockia, josta pitäminen osoittaa huonoa makua? Olkoon sitten vaikka niin, mutta toisaalta allekirjoitan täysin toimittaja Aarno 'Loka' Laitisen tokaisun: 'kun on huono maku, elämä tarjoaa enemmän nautintoja.'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti