Kun joku albumi saa ajan saatossa sellaisen maineen ja kunnian, että se valitaan viisaudessaan rypevien, kaikkitietävien rock-kriitikoiden toimesta mitä erilaisimpien 'kaikkien aikojen levytysten' listoille ja suitsutuksen määrä ylittää reippaasti jo normaalin käsityskyvyn rajat, on tällaisen keskivertokansalaisen aika vaikea edes yrittää lähteä sitä arvioimaan. Mieleen nousee helposti sellaisia kysymyksiä kuin: 'mitähän tästäkin pitäisi sanoa?' tai oikeammin 'mitä tästä uskaltaa edes sanoa?' No, sanon nyt omasta puolestani ensiksi sen, mikä tässä kuuluisassa levyssä minua ei liiemmin viehätä: John Mayallin laulu. On eri asia laulaa bluesia kuin olisi Robert Johnsonin helvetinkoira kintereillä kuin laulaa sitä joskus ulisten kuin manalasta karannut hurtta. Nyt kun olen sanani Mayallin vokaalisuorituksesta sanonut, bluespuristit luultavasti polttavat minut roviolla harhaoppisena. Mutta vaikkei Mayallin laulu ole minuun koskaan puraissut sen suuremmin, en silti tohdi kiistää sitä, etteikö huiman uran tehnyt mies olisi brittibluesin kovimpia ukkoja koskaan. Ja kiistattoman lahjakas muusikko. Eric Claptonin kansikuvassa keskittyneesti tavaaman sarjakuvan vuoksi Beano-albumiksikin joskus nimetyn levyn suurimmat ansiot ovat mielestäni kuitenkin pikemminkin kitarapuolella kuin laulupuolella.
Clapton ei ollut suinkaan ensimmäinen brittikitaristi, joka käytti Gibsonin mainehikasta Les Paulia, esimerkiksi Keith Richards toi Rollareiden ensimmäiseltä USA:n kiertueelta mukanaan harvinaisesti Bigsby-tremololla varustetun Les Paul -kitaran, mutta Keefin soolotaidot eivät ehkä aivan tehneet soittimelle oikeutta. Samoin Clapton tuskin oli ensimmäinen kovan luokan kitaristi, joka käytti Marshallin vahvistinta, mutta voitaneen sanoa, että hän oli ensimmäinen joka keksi yhdistää nämä kaksi sittemmin rockmusiikin ikoneiksi muodostunutta työkalua, ja kruunata komeuden vielä nykyään erittäin harvinaisella Dallas Rangemaster -trebleboosterilla, nykyisten efektipedaalien varhaisella esi-isällä . Ja unohtumaton särmikäs soundi oli syntynyt. Huvittavaa kyllä, juuri Clapton ja monet hänen vanavedessään seuranneet (britti)kitaristit Jeff Beckistä Mick Tayloriin takasivat sen, että Les Paul -malli ei jäänyt unholaan, niin kuin sille oli 1950-luvulla käydä, jolloin tätä kitaraa pidettiin lähinnä epäonnistuneena kummajaisena ja sille usein naureskeltiin huvittuneesti. Myöskään Marshallin vahvistimet eivät olleet aiemmin kovin suosittuja, mutta kuulemma tämän levyn kuultuaan muuan nuori Jimi Hendrix päätti hankkia itselleen omansa. Ja moni muu.
Nuorelle Claptonille tämä noin vuoden kestänyt yhteistyö Mayallin kanssa oli joka tapauksessa tärkeää aikaa, jolloin tämä kehittyi paitsi soittajana, myös aikuistui ripeään tahtiin. Muistettakoon, että Mayall oli Claptonia peräti kaksitoista vuotta vanhempi. Yli neljäkymmentä vuotta levyn ilmestymisen jälkeenkin on todettava, että Beano-albumi on sisällöltään hyvin toimiva kokonaisuus, joka kestää omissa korvissani jopa Mayallin ajoittaiset väliin överiksi vedetyt laulusuoritukset. Rytmikitarassa, koskettimissa ja huuliharpun kanssa syntyykin sitten muhevaa jälkeä. Eksyypä porukka hetkeksi irvailemaan Beatlesilllekin soittamalla Day Tripperin tarttuvaa riffiä. Claptonin tuhdissa ja rosoisessa soitossa kuuluvat aika selvästi mm. Buddy Guy -vaikutteet. Mutta hehkuttaisipa akselia Clapton-Mayall kuinka paljon hyvänsä, on myös muistettava mainita Bluesbreakersin yksi tärkeä osatekijä, riittävän tiukka rytmipuoli, joka rumpali John McVien ammattitaidolla saa yhtyeen toimimaan kuin jälkimmäisessä maailmanpalossa Spitfire-hävittäjän nokalla mourunneen Rolls-Royce Merlin -moottorin: tiukimmissa syöksyissä väliin yskähdellen, mutta lopulta hoitaen homman esimerkillisesti kotiin. Kolmella raidalla kuullaan myös puhaltimia. Nuoremmalle, metallimusiikin läpeensä kyllästämälle kuulijalle albumi saattaa ehkä olla vain nostalginen tuulahdus siltä ajalta, jolloin isoisä vahvariinsa hehkuvan putken osti, mutta ei tätä ole onneksi tarkoitettukaan hiljaisen hartaushetken musiikiksi vaan nautittavaksi tarvittaessa volumea säästelemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti