Toisen maailmansodan jälkeen Gedda työskenteli vähäpätöisenä pankkivirkailijana, eivätkä kaukaiset haaveet laulu-urasta olleet kovin realistisia, koska vähät tienestinsä Gedda antoi käytännössä vähävaraisille kasvattivanhemmilleen. Pankissa sattuneen onnekkaan kohtaamisen johdosta Gedda sai kuitenkin opettajakseen tunnetun, sittemmin Martti Talvelaakin opettaneen Martin Öhmanin, 1920-luvun tunnetun Wagner-tenorin, jonka sanotaan 'löytäneen' myös Jussi Björlingin. Öhman suostui opettamaan Geddaa alkuun velaksi, eikä mennyt kauaa kun Gedda sai jalkansa Tukholman kuninkaallisen oopperan oven väliin. Kansainvälisen läpimurtonsa Gedda teki pitkälti EMI levy-yhtiön johtajan Walter Leggen ansiosta. Muistelmissaan Gedda kertoo laulaneensa nuorempana hyväuskoisuuttaan ja naiiviuttaan lähes kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä ilmaiseksi.
Gedda oli äänialaltaan lyyrinen tenori, hänen ääntään voisi lyhyesti luonnehtia ohuemmaksi ja viileämmäksi kuin vaikkapa aikalaisellaan Fritz Wunderlichilla, mutta siinä oli parhaimmillaan puhtaan, luontevan herkkyyden ohella myös poikkeuksellista voimaa ja kirkasta terävyyttä, joka ulottui vaivattomasti ylimpiin säveliin saakka. Esimerkiksi Pavarotti on ylistänyt Geddan ääntä ja tekniikkaa. Geddan vahvuus laulajana oli myös erinomainen kielipää: venäjän ja ruotsin lisäksi myös saksa, ranska, englanti, italia ja espanja sujuivat tarvittaessa. Mikään kielinero Gedda ei myönnä olleensa: esimerkiksi englannin kanssa hän teki kovasti töitä. Se kuitenkin kantoi hedelmää, sillä esiintyessään Metropolitanissa englanninkielisessä oopperatuotannossa kriitikot huomauttivat, että Geddan artikulaatio oli parempi kuin monella englantia äidinkielenään puhuvalla laulajalla. Ahkerana harjoittelijana koko uransa tunnettu Gedda korostikin lauletun kielen opiskelun tärkeyttä. Ja äänen vaalimista, mikä selittänee että Gedda on pystynyt esiintymään vielä reippaasti yli 70-vuotiaanakin. Roolinsa tämä valitsikin tarkkaan, äänen kestävyyttä silmälläpitäen. Korujaan yleisössä esitteleviä ja näytöksestä viis veisaavia oopperasnobeja taiteessaan tinkimätön Gedda ei ole koskaan sietänyt, mutta myöntää, että yleisö oopperalaulajan palkan lopulta maksaa.
Mitä uraan muuten tulee, Geddan on sanottu levyttäneen enemmän kuin kenenkään muun tenorin, tämän todenperäisyyttä en voi kuitenkaan vahvistaa.Yhdysvalloissa Gedda jäi Metropolitan-kiinnityksestään huolimatta kuitenkin pienen piirin suosikiksi, laulajan itsensä mukaan surkeat agenttisopimukset ja niiden myötä olematon pr-työ eivät edistäneet Amerikan mantereella tämän julkisuutta käytännössä lainkaan, eikä esimerkiksi televisioesiintymisiä juuri ollut. Tienestitkin jäivät ohuemmiksi kuin olisi ollut suotavaa, tähän tosin myös vaikutti kaksi epäonnistunutta avioliittoa. Yleensä sankarirooleissa viihtyneen Geddan mielirooli oli Tshaikovskin Jevgeni Oneginin Lenski, jonka perislaavilaisen melankolian ja tragiikan Gedda onnistuukin välittämään erinomaisesti. Viimeiseksi 'suureksi' oopperarooliksi jäi valitettavasti kuningas Kristianin roistonosa murskakritiikit keränneessä epäonnisessa ruotsalaisproduktiossa Kustaa Aadolf. Ikääntyvä taiteilija katsoi joutuneensa kriitikoiden syntipukiksi fiaskossa, mutta myönsi myös ettei hänen olisi pitänyt ottaa roolia koskaan vastaan. Vaikka oopperatuotannot jäivätkin, Gedda esiintyi vuosituhannen vaihteeseen asti vielä pienemmässä mittakaavassa, ja tämän kirjoittajakin onnistui kuulemaan tätä pari kertaa Turussa 1990-luvulla, ja jäipä eräästä konsertin jälkeisestä kohtaamisesta tämä henkilökohtaisesti arvokas muisto, vaikken nimikirjoitusten perään muuten olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti