"Pyhä Pietari tarvitsi apua. Jumala oli näet sairastunut. Hätiin kutsuttiin Sigmund Freud, koska sairaus oli psyykkistä laatua. Freud sanoi auttavansa parhaan taitonsa mukaan, ja kysyi mikä Jumalaa mahdollisesti vaivaa. "Hän luulee olevansa Karajan", vastasi Pyhä Pietari."
Tämän tyyppiset kaskut Herbert Ritter von Karajanista (kuvassa Maestro ihailee haltioituneena maagista kompaktikiekkoa) ovat varsin tyypillisiä, sillä vaikkei suurella itävaltalaissyntyisellä kapellimestarilla kenties kaikkivoipuuskuvitelmia ollut, aika ajoin saattoi liipata melko läheltä. Karajan oli kritisoitu hahmo jo eläessään, vielä enemmän sitä kuoltuaan. Mutta samoin hänen suosionsa oli suuri, ja ylistäjiäkin on riittänyt - niin ennen kuin nykyäänkin. Karajan nimitettiin Berliinin filharmonikkojen elinikäiseksi ylikapellimestariksi jo vuonna 1955, mutta sitäkin ennen oli ehtinyt tapahtua yhtä jos toista.
Karajanin jäsenyys natsipuolueessa on pitkään ollut kiistelty aihe. Ei edes ole varmaa tietoa, milloin hän tarkalleen ottaen puolueeseen liittyi, ja onpa sanottu että hänet liitettiin puolueeseen ulkopuolisten toimesta. Jäsenmaksuja hän ei tiettävästi koskaan maksanut. Jäsen hän joka tapauksessa oli. Karajanin puolustajat tässä asiassa ovat tyypillisesti sitä mieltä, että tämä liittyi puolueeseen vain edistääkseen uraansa, mikä luonnollisesti saattoikin olla järkevää noina aikoina, ja opportunistiksikin sanotulle johtajalle siirto oli kenties taktinen. Toisaalta on muistettava, että Karajanin edeltäjä ja sotavuosienkin läpi Berliinin orkesteria luotsannut Wilhelm Furtwängler ei ollut natsien sätkynukke - ja säästi virkansa ilmeisesti vain siksi, että Goebbels diggasi tätä. Von Karajanin maineeseen tämä episodi jätti kuitenkin pysyvän tahran.
Näin jälkikäteen voidaan sanoa, että paitsi huomattavasta musikaalisesta lahjakkuudestaan ja kiistattomista orkesterinjohtamiskyvyistään Karajan tulee muistaa myös siitä että hän osasi kenties ensimmäisenä klassisen musiikin ammattilaisena tuotteistaa itsensä. Brändäys ei ole ehkä oikea suomenkielinen termi, mutta tämän hän totisesti teki. Ja tuottoisaakin tämä oli, joten saksanmarkkoja riitti sittemmin tuhlattavaksi urheiluautoihin, purjeveneeseen, luksuslukaaleihin sekä lentokoneeseen.Vuosien varrella hänen valtansa niin Berliinin filharmonikoissa, Deutsche Grammophon -levy-yhtiössä sekä saksalaisessa musiikkielämässä yleensäkin kasvoi niin suureksi, että hän saattoi jo käyttää sanelupolitiikkaa ja diktaattorin otteita monessa asiassa. Auktoriteettina hän oli ehdoton, ja moni musiikin ammattilainen joutuikin törmäyskurssille hänen kanssaan, mm. edellisen kirjoituksen Gedda ja myös Martti Talvela, jonka välirikko Karajanin kanssa on osuvasti kuvattu Seppo Heikinheimon muistelmissa. Halutessaanhan jättimäinen Talvela olisi voinut ripustaa tätä nöyryyttäneen pienen käppänän (Karajan käytti piilokorkoja kengissään) katonrajaan naulaan roikkumaan, muttei tätä suomalaisena suurmiehenä tietenkään tehnyt. Tapauksia on toki muitakin. Eräs valaiseva esimerkki Karajanin itsekkyydestä ja pikkusieluisuudesta koskee Deutsche Grammophonin levytystä Wagnerin viimeisestä oopperasta Parsifal. Karajanin version lisäksi samoihin aikoihin äänitetty Rafael Kubelikin versio hyllytettiin vuosikausiksi ja ilmeisesti Karajanilla oli lusikkansa sopassa - nyttemmin tätä kauan pölyä kerännyttä 'kadonnutta' versiota pidetään jopa parempana kuin jonkinlaisen kulttistatuksen saanutta Karajanin levytystä.
Mutta on miehestä myös hyvää sanottavaa. Karajan oli koko ikänsä innostunut äänitystekniikasta, sen kehittymisen suomista mahdollisuuksista ja suhtautui lähes fanaattisella perfektionismilla äänenlaadun parantamiseen ja tuotannon teknisiin yksityiskohtiin. Ehkä tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää miksi hän levytti vuosikymmenten varrella esimerkiksi kaikki Beethovenin sinfoniat muutamaan kertaan. Toki parempi äänenlaatu ei aina suinkaan tarkoita parempaa taiteellista laatua, yleisimmin klassisen musiikin ystävät arvostavat Karajanin vanhempia levytyksiä myöhäisempiä digitaaliversioita enemmän. Vähän vaikeasti arvioitavissa olevaa käsitettä eli ns. "Karajan-soundia" on syytetty mm. tarpeettomasta kliinisyydestä ja hengettömyydestä, menipä joku niin pitkälle että sanoi sen olevan musiikillinen lattea vastine Riefenstahlin arjalaisuutta ihannoiville propagandaelokuville. No, itse aloitin klassiseen musiikkiin tutustumisen kauan sitten kahdella "Essential Karajan" -kasetilla, enkä ole myöhemminkään miehen tulkintoja väheksynyt. Karajanin levyä kuunnellessa tietää ainakin, että ei sen kanssa laadullisesti pahasti voi metsään mennä, ja onpa levytyksissä mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten Shostakovitshin 10. sinfonia. Beethovenista, Brahmsista ja Brucknerista nyt puhumattakaan. Suomalaisena täytyy muistaa myös se, että Sibelius ei ollut Karajanille koskaan mikään punainen vaate, toisin kuin monelle muulle saksalaisella kielialueella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti