Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin vuoden 1966 Ringin mainetta niittänyt liveäänite Bayreuthin kuuluisilta musiikkijuhlilta, vieläpä uudelleen masteroituna ja äärimmäisen edulliseen hintaan, tämäkin on tätä Eloquence-halpissarjaa. On oikeastaan vain oikeus ja kohtuus, että lyhyen ja kieltämättä ajanpuutteen vuoksi pintapuoliseksi jääneen johdatukseni Sormus-tetralogiaan päättää Götterdämmerung juuri tästä oikean yleisön edessä äänitetystä Karl Böhmin johtamasta esityksestä, joka monen (myös itseni) mielestä vetää vertoja täysin sir Georg Soltin edellisissä kirjoituksissa mainitulle uraauurtavalle studiolive-versiolle. Totta puhuenhan nämä kaksi levytystä ovat oikeastaan jo lähtökohtaisesti keskenään vertailukelvottomia, sillä yleisön edessä voi sattua yhtä sun toista, mitä ei jälkikäteen niin vain vippaskonsteilla korjaillakaan. Tai ei ainakaan korjailtu vielä 1960-luvulla. Ja kyllähän sen tästä siistitystä juhlapainoksestakin huomaa, laulajien ääni vaeltaa välillä eestaas heidän koikkelehtiessaan lavalla, yleisössä joku aivastaa juuri hiljaisessa jännitekohdassa, on ylimääräistä risahdusta ja jokunen kolahdus siellä täällä. Lisäksi nauhojen digitaalinen uudelleenkäsittely on jättänyt ääneen välillä kummallisia äänijälkiä, omaan korvaani eräänlaisia kaikuja ja tai niiden jäännöksiä, joita kuulee etenkin lauluosuuksissa. Mitä lie digikäsittelyn myötä syntynyttä oheistöhnää.
Mutta tästä kaikesta huolimatta tällä levytyksellä on tarjota jotain, mitä löytyi vain edellä mainitusta Wilhelm Furtwänglerin "italialaisesta" Rheingoldista: nimittäin aitoa tunnelmaa, tämä on tällaiselle tavalliselle pulliaiselle oikeastaan ainoa mahdollinen tapa kokea Bayreuthin legendaarinen ilmapiiri ja wagneriaaninen hurmos edes audiomuodossa kohtuullisen hyvällä äänenlaadulla, eikä nykytuotannoissa päästä enää lähellekään tällaista laulamisen tasoa, hyviä Wagner-roolien esittäjiä ei maailmassa yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Muutaman vuoden takainen Metropolitanin suurtuotanto, jonka YLE Teema myös kulttuuritekona esitti, oli tästä hyvä osoitus. Se oli kuitenkin riittävän hyvä antamaan kipinän tutustumiselle tähän suureen teokseen laajemmin. Mutta takaisin Jumalten tuhoon, tai oikeammin käännettynä Jumalhämärään. Tässä teoksessahan pöllitystä Reininkullasta valmistetun taikasormuksen kirous puree yhä siinä määrin, että edellisen osan lopussa toisensa löytäneet rakastavaiset Siegfried ja Brünnhilde huijataan taikajuomalla eroon toisistaan, Siegfried tapetaan puukottamalla selkään, ja epätoivoinen Brünnhilde syöksyy kostettuaan myös liekkeihin, ja kohtapa se roihuaa koko Jumalten asuinsija Valhalla, ja ihmisten aikakausi alkaa Jumalten kärvennettyä ja Reinin tulvittua. Kaikkea se saksalainen keksii, enkä kunnolla raapaissut tarinaa tai sen moniulotteisuutta tulkintamahdollisuuksineen edes pinnalta...
Götterdämmerungissa on muutamia todella hienoja ja vaikuttavia kohtia, erilaisiin kokoelmiin usein päätyvä Siegfriedin hautajaismarssi ehkä tunnetuimpana niistä. Ooppera alkaa kun Nornat, eli kolme kohtalonlankoja kerivää mystistä ennustajatarta käyvät läpi mennyttä ja yrittävät nähdä tulevaa, mutta sormuksen kirous estää näkemästä tulevaisuuteen. Nornien esittäjissä oli erinomaista kontrastia, etenkin 1. nornan, hyvin tummaäänisen alton Marga Höffgenin, ja kolmannen, sopraano Anja Siljan kuulakkuuden välillä. Siinä kirjaimellisesti tummuus kohtasi kirkkauden hienolla tavalla. Näiden blogiin valikoimieni oopperoiden paras Brünnhilde on mielestäni tämän levytyksen ruotsalaissopraano Birgit Nilsson, hänen dramaattinen, täyteläinen äänensä kestää vielä tässä sarjan päättävässäkin osassa, sen sijaan Wolfgang Windgassenin Siegfried alkaa näyttää uupumisen merkkejä, vaan onko tuo mikään ihme: rooli on oopperakirjallisuuden vaativimpia, ja eritoten livetilanteessa. Studio-otoissahan taukoja voi pitää mielin määrin. Kaiken lisäksi Windgassen on tässä jo päälle viisikymppinen ja siten melko iäkäs nuoreksi sankariksi. Toisaalta liki viisikymppinen on myös Nilsson, joka "peri" roolin joitakin vuosia aikaisemmin legendaariselta norjalaiselta Kirsten Flagstadilta, jota pidetään yhtenä parhaista levylle päätyneistä Brünnhilden esittäjistä koskaan. Miesrooleista mieleenpainuvin oli basso Josef Greindlin Hagen. Alberichina tässä oli puolestaan jo Furtwänglerin Reininkullasta vanha tuttu Gustav Neidlinger. Etenkin 1950-60 -luvuilla tehtyjä levytyksiä tarkastelemalla on helppo huomata, että piiri pieni pyöri vuosia pitkäli samojen laulajien voimalla.
Birgit Nilsson osoittaa sotisovassaan, että stereotyyppinen Wagner-sopraano...no, on juuri sellainen! Kuva on tosin Valkyyriasta.
Nyt, jos joku tälle sivulle eksynyt on ollut tarpeeksi epätoivoinen ja jaksanut lukea näinkin pitkälle on kenties herännyt eräs kysymys. Nimittäin se, mikä näistä kokonaislevytyksistä kannattaisi hankkia, mikäli levykokoelma kaipaa Wagnerin 15-tuntista jumalhulluuden vuoristorataa? Oma mielipiteeni asiassa on aloittelijan ja harrastelijan, joten se kannattaa pitää mielessä, mutta sanoisin että Karajanin, Janowskin tai tämä Böhmin Ring ovat kaikki hyviä ja jopa erinomaisia vaihtoehtoja aloittaa tutustuminen Wagnerin suurteokseen. Ja koskapa Karajan ja Böhm ovat vieläpä hyvin edullisiakin, ei muutama kymppi yleissivistykseen panostamisesta ole mielestäni mahdoton hinta. Furtwängleriäkin voi suositella, mikäli iäkkään monoäänityksen kestää. Ja tietenkin Soltia, joka tuli muutamaan kertaan mainittuakin, eikä syyttä. Välttää sen sijaan kannattaa kysynnän ja kriitikoiden hehkutuksen vuoksi ylihintaista Keilberthia, uudempia pienempiä produktioita, enkä ehkä lähtisi ensikertalaisena herrojen Boulez, Barenboim, Levine tai Thielemann kelkkaan myöskään. Tämä ohje siis suuntaa-antavana, mikäli Ring ei ole tuttu. Itsellänikin on vielä kokoelmassani kuuntelematta Kraussin ja Haitinkin syklit, mutta ikävä kyllä myös kesälomani alkaa olla lopuillaan. Ja viimeisenä viikonloppuna ajattelin tehdä muutakin kuin kuunnella oopperaa...Mutta jatkakaamme aiheesta syksymmällä!
Puolalaissyntyisen saksalaiskapellimestari Marek Janowskin johtama "DDR-Ring" vuodelta 1982 on hieman erikoinen tapaus Nibelungin sormuksen kokonaislevytysten joukossa. Outoa kyllä, vaikka kyseessä onkin alun perin osin itäsaksalainen tuotanto, on se ensimmäinen digitaaliäänitys koko teoksesta. Mikä kenties vielä oudompaa, setti on kestänyt hyvin aikaa, ja siksipä onkin vain kohtuullista, että tästä fyysisestikin melko hulppeasta lootasta valikoitui arvioitavaksi tetralogian kolmas osa, Siegfried. Itseäni on muuten huvittanut aika lailla, että produktiossa laulaneista artisteista löytyvät myös tosielämän Siegmund ja Siegfried, näistä tosin vain bassobaritoni Siegmund Nimsgern on mukana kolmannessa oopperassa Alberichin osassa. Alun perin lavastemiehenä oopperassa aloittanut Siegfried Jerusalem on muuten joskus laulanut nimikkoroolinsakin... Tässä René Kollon sankari Siegfried on varsin pätevästi tulkittu tasalaatuinen rooli, mutta olen kuullut parempiakin. Esimerkiksi miekan takomiskohtauksessa Kollo vähän jarruttelee. Theo Adamin Wotan, joka esiintyy Vaeltajana pärjää niin ikään yllättävän hyvin, vaikka Adam onkin tässä jo ehdottomasti uransa ehtoopuolella. Aavistuksenomaista huojuntaa tämän äänessä nimittäin on. Tämän Siegfridin koomisin hahmo on epäilemättä Peter Schreierin esittämä kiero Mime, jonka tulkinta on kyllä eläytyvä ja kiistatta dramaturgisia aspekteja korostava, mutta itse pidän kyllä asteen perinteisemmästä laulannasta. Schreier on suorituksessaan mennä vaarallisesti ylinäyttelemisen puolelle, mikä on paljon sanottu kun kyseessä on sentään studioversio. Toisaalta Mimen osaan kuuluu tietty poukkoilu. Jeannine Altmeyerin Brünnhilde on pätevä, joskaan ei aivan ykkösluokan suoritus.
Janowskia on kapellimestarina syytetty yleensä siitä, että hän ei uskalla ottaa orkesterista tarvittaessa kaikkia hevosvoimia irti, vaan vähän siloittelee kaikkein ronskimpia wagneriaanisia ryöpsähdyksiä. Toisaalta tässä on se etu, että teoksen musiikin kauneus pääsee näin paremmin esiin, minkä myös Siegfried hyvin todistaa. Eikä dresdeniläisten soitossa mitään vikaa varsinaisesti olekaan, päinvastoin. Janowski ei hötkyile, vaan on rauhallisemman menon kannalla, mutta ottaa kyllä kierroksiakin silloin kun tarvitaan. Ehkä kuitenkin se Wagnerin musiikin paikoin vaatima monumentaalisuus jää välillä uupumaan. Tämä kritiikki on kuitenkin siinä mielessä samantekevää, että Janowskin viehätys piilee juuri erilaisessa, silti yleispätevässä ja selkeässä tulkinnassa, joka sattuu vielä olemaan erinomaisesti Dresdenin Luukaskirkossa äänitetty. Siegfriedissä minua viehätti erityisesti orkesterin hyvin selkeä kokonaissävy, joka oli tummahko ja kenties ihan hiukkasen verhoutunut, mutta etenkin vaskissa oli mukavaa muhevuutta, eivätkä jousetkaan soinnin puolesta kauas taakse jääneet. Janowskin settiä saa myös nykyään aika edullisesti kompakteina kiekkoina, mikäli sattuu löytämään. Pisteet myös siitä että tästä löytyy painettu paksuhko librettovihkonen joka oopperalle erikseen, mikä on nykyään todella harvinaista. Jos siis Solti korostaa draamaa, Karajan kokonaisuutta, Furtwängler laulajia, niin voisi kai karkeasti samaan syssyyn yleistää, että Janowski panostaa orkesterin soinnin yleispätevään kauneuteen.
Marek Janowskin keveämmän soundin syyksi on yleisesti arveltu maestron erikoista johtamismetodia, jossa tahtipuikkoa pidetään suussa.
Tarinana Siegfried jatkaa siitä mihin Valkyyriassa jäätiin, mutta tähänkin oopperaan on ollut pakko lisätä "tapahtunut edellisessä jaksossa" -osio, tällä kertaa homman hoitavat Wotan-jumala ("Vaeltajana") ja Mime kyselemällä kolme kysymystä toisiltaan. Näiden vastausten avulla sitten nivoutuu yhteen suurin piirtein kaikki se, mitä kahdessa aiemmassa oopperassa on tapahtunut. Siegfried oli myös tavattoman työläs säveltäjälle, häneltä kesti peräti kaksitoista vuotta viimeistellä teos haluamakseen, tämäkin saattaa selittää miksi tämä osio kuulostaa vähän päälleliimatulta (ja kieltämättä puuduttavalta, mikäli teos on tutumpi). Niin tai näin, itse sanoisin, että Siegfried on draamana piirun parempi kuin edeltäjänsä, mutta vain siksi että nyt ollaan tekemisissä niin Reininkullan kuin Valkyyriankin tapahtumien kanssa, ja tarinaan syntyy jatkumo. Neliosainen musiikkidraama huipentuu viimeisessä osassaan, mutta Siegfried pohjustaa tämän tien Jumalten tuhoon komealla tavalla...
Nibelungin sormuksen suosituin ja usein neliosaisesta sarjasta vasten säveltäjän tahtoa erillään yksittäisesti esitetty ooppera lienee sen toinen osa, vuonna 1870 ensiesityksensä saanut traaginen Valkyyria. Ja kyllä vain, tästä samaisesta teoksesta on peräisin se useiden tuntema Valkyyrian ratsastuksen -niminen, hyvin kuuluisa tarttuva teema, jota muistettavalla tavalla käytettiin mm. Francis Ford Coppolan Apocalypse. Now. -elokuvassa. Ooppera tunnetaan myös siitä, että se vaatii laulajiltaan paljon, mutta samoin on myös orkesterin laita. Vuonna 1967 ei Wagnerin tetralogian studiossa äänitettyjä stereolevytyksiä vielä pahemmin markkinoilla ollut, itse asiassa niitä oli tasan yksi. Sir Georg Soltin johtama, ja ylistetty Deccalle levytetty Ring sai kuitenkin kovan raskaan sarjan kilpailijan, kun Herbert von Karajan tarttui myös toimeen, ja levytti oman versionsa, jolla on tänäkin päivänä niin puolustajansa kuin kriitikkonsakin. Karajanin Berliinin filharmonikoiden kanssa tekemän version sanotaan usein olevan orkesterisoundiltaan ja -tulkinnaltaan parhaita koskaan levytettyjä, mutta samalla joidenkin mukaan draama osin kärsii, ja maestron laulajavalinnat ovat välillä hyvinkin kyseenalaisia. Ainakaan Valkyyriaa tämä ei koske, sillä uskaltaisin sanoa, että mielestäni Karajanin Valkyyria peittoaa jopa Soltin maineikkaan version, joskin vain hiuksenhienosti.
Syy Valkyyrian tämän version paremmuuteen omissa kirjoissani on oikeastaan eheä kokonaisuus ilman isompia kupruja. Teoksessa on lähestulkoon kaikki kohdillaan, siedän mainiosti jopa Wotanin esittäjän vaihtumisen Dietrich Fischer-Dieskausta Thomas Stewartiksi, vaikka totta puhuen kumpikaan herroista ei ehkä ollut roolissa aivan täysin kotonaan. Edellä mainittu kyllä saksalaisena astetta paremmin. Mutta Valkyyrian kaksi tärkeintä osaa ovat tietenkin sisarukset Siegmund ja Sieglinde, ja tässä kohdin Karajan on onnistunut löytämään hyvän parin kiellettyyn puolijumalten rakkauteen: Jon Vickersin tenoriäänessä on tarpeen vaatiessa uhmaa ja kantavaa voimaa, se soljuu korviin väliin surumielisen hempeästi ja tavoittaa myös vaivatta tiukimmatkin ylärekisterin metallilta kalskahtavat traagiset ulvaisut, joskin r-kirjainta mies viljeli välillä kenties turrhan rrunsaasti. Herbert von Karajanin suosikkilaulajiin kuuluneen ja siksi tähänkin produktioon valitun itävaltalaisen Gundula Janowitzin Sieglinde ei ole voimakkain kuulemani, mutta mielestäni tietty lyyrinen sävy ja luontainen herkkyys hänen äänessään sopivat rooliin erinomaisesti, vaikka Wagner-fanaatikot eivät valintaa onnistuneena pidäkään. Mahtavan suorituksen tekee sen sijaan Martti Talvela jylhästi jylisevänä ja hienosti artikuloivana Hundingina. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä pitää tietysti mainita sopraano Régine Crespin, jonka Brünnhilde on nuorekas, mutta samalla riittävän dramaattinen ja kipakasti ylärekisterissä iskevä. Miksiköhän hän ei saanut jatkaa roolissa seuraavissa osissa? Orkesteri soittaa hyvällä intensiteetillä, paikoin uskomattomalla dynamiikalla sekä tarvittaessa ilmavan hienostuneesti. Niinkuin vain berliiniläiset sen osaavat. Äänenlaatu on kokonaisuutena erinomainen, kelpaa jopa hifistelyyn ja haastaa uudemmatkin levytykset. Onko tässä versiossa kuultavissa nyt sitä kuuluisaa Karajanin kliinisyyttä ja perfektionismia? Ehkäpä, mutten ole kuullut Wagnerin Ringin levytystä, jossa orkesteri soi näin hyvin. Ihmettelen myös niitä, jotka tätä versiota kritisoivat latteaksi ja ilmaisultaan pelkistetyksi. Lienee paikallaan sanoa, että ainakaan tähän toiseen osaan ei moinen kritiikki oikein päde.
Valkyyria tarinana istuu pääjuoneen laajemmassa mittakaavassa vähän miten sattuu, ehkäpä juuri siksi sitä esitetäänkin välillä erillään muusta sarjasta, ja kyllähän juonta hieman lähemmin tarkastelemalla voi herkemmällä mielikuvituksella varustettu yksilö helposti saada vähän häiritseviä mielikuvia pääkoppaansa, etenkin jos asiaa tarkastelee siltä kantilta, että Wagner kirjoitti eräiden tulkintojen mukaan joskus teoksiinsa heijastumia omasta yksityiselämästään ja menneisyydestään. Toisaalta niin kreikkalaisesta kuin muinaisskandinaavisesta mytologiasta ammentanut laaja teos sekoittui säveltäjänsä eriskummallisiin poliittis-filosofisiin päähänpistoihin ja pohdintoihin siinä määrin vakuuttavasti, että erilaisille tulkinnoille saati produktioille piisaa yllin kyllin tilaa vielä tänäkin päivänä. Tästä voisi vaikka saksalaisen poliisisarjan käsikirjoittajakin olla ylpeä: sukurutsainen lemmenpari, jonka sankaripoika Siegfried rakastuu sarjan seuraavissa osissa tätipuoleensa Brünnhildeen, joka lopulta erinäisten käänteiden jälkeen tappaa pojan ja itsensä. Tämä ei liene kuitenkaan tässä teoksessa se olennaisin seikka. Valkyyria ei suinkaan ole oma suosikkini Nibelungin sormuksesta, arvostan kaikkia osia lähes tasapuolisesti, mutta joskus mietityttää kuinka vähän tässä teoksessa varsinaista kehyskertomusta onkaan mukana. Toki Wotanille on kirjoitettu kohta, jossa perusasiat kerrataan. Asian voi tietenkin nähdä myös toisin: Reininkulta sävellettiin, koska neliosaiseksi kaavaillusta teoksesta puuttui jonkinlainen tyhmälle yleisölle selvä ja tarpeellinen pääjuoni. Ehkäpä sitä reininkultaa säveltäjä olisi saanut ripotella Valkyyriaankin vähän runsaammalla kädellä...
Mainittakoon vielä, että oma versioni on juuri hiljattain julkaistu Deutsche Grammophonin setti budjettiluokan "Eloquence" -alamerkille. Koko 14 lätyn paketti maksoi vain pari kymppiä, mikä on mainio asia, sillä vuosikausia ainoa saatavilla oleva kokonaislevytys tästä Karajan-setistä on ollut melko lailla kalliimpi. Helsinkiläinen nettikauppa näyttäisi myyvän esimerkiksi DG:n Ringin vanhempaa CD-lootaa tätä kirjoitettaessa aika suolaiseen hintaan, 168€. Suosittelenkin ehdottomasti harkitsemaan tätä edullisempaa vaihtoehtoa, etenkin kuin kyseessä on täysin sama levytys...
Richard Wagnerin neljästä oopperasta koostuva, poikkeuksellisen massiivinen ja mytologiasta ammentava suurteos Nibelungin sormus arvioidaan yleensä kokonaislevytyksenä, mutta päätin silkkaa hulluuttani ja tietämättömyyttäni kokeilla hieman toisenlaista lähestymistapaa, ja ottaa pinnallisesti käsiteltäväksi yhden oopperan kerrallaan eri sarjoista vuosikymmenten varrelta. Ensimmäiseksi valitsin satunnaisotannalla (tai myönnetään, pienen harkinnan jälkeen) Wilhelm Furtwänglerin johtaman varhaisen levytyksen, alun perin radioitavaksi tarkoitetun, mutta myöhemmin myös levyinä julkaistun melkoisen kuuluisan "studioliven" vuodelta 1953. Tätä levytystä arvostetaan usein wagneriaanien piireissä, joskin heikoimmaksi lenkiksi siinä mainitaan usein Italian yleisradioyhtiön RAI:n (Radiotelevisione Italiana) vähän pienemmän orkesterin ohuehko ja välillä heikkotasoisempi soitto, etenkin puhaltimien osalta. Kuulemma tämä korostuu etenkin juuri sarjan ensimmäisessä osassa, Rheingoldissa. Seuraavissa osissa orkesteri ja Furtwängler löysivät kuitenkin alun hässäkän jälkeen sen yhteisen sävelen. Puhutaanpa tästä levytyksestä jopa ns. "kamariversiona", mikä ei kuitenkaan tee oikeutta mainiosti ajan hammasta kestäneelle levysetille.
Reininkulta on alun perin tarkoitettu johdannoksi koko tetralogiaan, ja siksipä se onkin kenties tietyllä tavalla alleviivaavin ja myöskin kestoltaan lyhin koko sarjasta. Teos esitteleekin paitsi juonen, draaman henkilöt ja säveltäjälle ominaiset, tärkeät ja jatkossa kierrätettävät, ja eri variaatioihin rönsyilevät ns. johtoaiheet varsin tarttuvalla tavalla. Furtwängler itse oli tiettävästi sitä mieltä, että näitä sävelsirpaleita rutkasti sisältävä Rheingold oli oikeastaan vähän huono avaus, jotta teosta tuntemattoman yleisön mielenkiinto saataisiin jatkoa ajatellen hereille, mutta itse olen omien kuuntelukokemuksieni myötä hieman toista mieltä. En nyt jaksa tähän kuitenkaan kirjoittaa koko oopperan (tai koko sarjan) kimuranttia juoniselostusta, kun se löytyy helposti muualtakin netistä. Mutta mitä musiikkiin tulee, on Rheingoldissa tietenkin monta hienoa kohtaa, joista nimen omaan tässä versiossa ehdottomasti mieleenpainuvin oli jättiläisten, eli Fasoltin ja Fafnerin saapuminen. Tätä teemaa kuulee monesti vähän räväkämmälläkin tempolla johdettuna, mutta "esikarajaanisen" ajan kuuluisin saksalaismaestro tulkitsee tässä kohdan todella verkkaisesti, mutta samalla järkähtämättömän painokkaasti, niin ettei kuulijalle jää epäselväksi, että tyhmät, ahneet ja petetyksi tulleet jätit sieltä rauhallisesti tulla löntystelevät. Muista kuuluisista kohdista omiin suosikkeihini kuuluva huiman kaaren piirtävä alkusoitto, jota on lainattu elokuviinkin, kärsi hieman italialaisorkesterin käsittelyssä. Toki äänitteen korkea ikäkin on tässä huomioitava.
Laulajista ja heidän suoriutumisesta minulla ei ole juurikaan huomautettavaa. Yksi outo roolivalinta tässä versiossa kuitenkin oli, nimittäin aikansa paras Heldentenor Wolfgang Windgassen uransa huipulla tulkitsi ilmeisesti itselleen hieman vieraamman kelmimäisen Logen roolin. Kipinöiden pitäisi singota vikkelää Logea esittäessä, mutta Windgassenin tasainen ääni kuulosti tässä pikemminkin teknisesti pätevältä ja asialliselta kuin taiteellisesti innostavalta. Vähän myöhemmin äänitetyssä Valkyyriassa Windgassen olikin itselleen sopivammassa Siegmundin roolissa. Myöskään Ferdinand Frantzin Wotan ei innostanut ilmeikkyydellään, eikä tämän äänestä huokunut varsinaisesti Wotanin hahmoon sopivaa autoritaarista ylijumaluutta tai arvovaltaa, joskaan teknisesti hänenkään suoriutumisessa ei yhtään moitittavaa ollut. Alberichin osa on aina mielenkiintoinen: Gustav Neidlingerin hyvin tummasävyinen ja tanakka tulkinta oli kyllä omaan mieleeni, vaikka tiedän, etteivät kaikki tästä pidä. Neidlingerhan toisti roolin vielä legendaarisemmin jokunen vuosi myöhemmin Soltin johtamassa versiossa. Wotanin puolisoa Frickaa, joka on tämän oopperan suurin naisrooli esitti minulle tuntematon suuruus Ira Malaniuk hieman koleahkolla, ja alarekisteristä jopa hitusen humisevalla äänellään, mikä nalkuttavan akan roolia ajatellen toimi erinomaisesti. Jo Reininkullan kuultuani, ymmärrän hyvin miksi tätä Ringin kokonaislevytystä yhä arvostetaan. Nykylaulajista ei vain ole tähän.
Saksalaisen sankaritenorin perikuva, Wolfgang Windgassen valmiina arjalaisiin rientoihin.
Monoäänitys on masteroitu EMI:n toimesta ilmeisesti pariinkin otteeseen, omani oli varhaisempi vuoden 1990 versio, joka outoa kyllä, on monien mielestä onnistuneempi kuin uudempi bittirikkaampi yritys tältä vuosituhannelta. Tasapaino suosii tässä selvästi laulajia, mikä on ilmeisesti varhainen äänitystekniikka huomioon ottaen ollut ainoa järkevä tapa pistää tämä purkkiin. Ja onhan tämä ollut varmasti haastava äänittää livetilanteessa yli kuusikymmentä vuotta sitten. Eikä dynamiikka aivan hiljaisimpiin nyansseihin aina oikein riitäkään. Furtwänglerin erinomainen tulkinta virtaa silti eteenpäin tasaisesti ja hiljaa kuin Rein, joskin välillä suvannoissa sävelet pyörähtelevät hieman arvaamattomasti. Tuo alussa mainittu puhallinten epätarkkuus otti omiin korviini parikin kertaa, räikeimmin aivan loppumetreillä, missä puhaltaja korjasi yhtä sankarilliseksi tarkoitettua pieleen mennyttä fanfaaria melko härskisti, mutta itse asiassa muuten joskus parjattu italiaanoporukka selvitti teoksen yllättävänkin hyvin. Viimeisen näytöksen kohta, jonka päätteeksi yksi jumalista, Donner (ei Jörn) läjäyttää vasarallaan myrskyn pois tieltä kuleksimasta sai itselleni kylmät väreet pintaan, mikä tällaiselle vanhalle kyynikolle on aina varma merkki siitä, että jotain on tuotannossa tehty oikein. Vaikka kyseessä oli livetaltiointi, myös yleisön köhiminen, rykiminen ja enempi räkiminen oli aika hyvin aisoissa. Toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton aikana äänitetyissä konserteissa, minulla on levyllä parikin sellaista joissa kuulostaa siltä, että yleisöksi on istutettu jonkun sikäläisen keuhkoparantolan potilaat...
New Yorkissa kreikkalaistaustaiseen perheeseen syntynyttä Maria Callasta pidetään yhä kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvana sopraanona, olkoonkin, että hänen huippukautensa kestikin vain noin kymmenisen vuotta ja lisäksi hänen maineensa on osin säilynyt skandaalinkäryisen ja traagisen elämäntarinan vuoksi. Mielenkiintoista on myös se, kuinka hän laulajana jakaa yhä tänäkin päivänä mielipiteet todella vahvasti. Toisille hän on yhä ylivertainen laulun jumalatar, ylhäisyydessään kirkkaana loistava tähti, jonka veroista ei ole eikä tule, mutta toisille hänen parhaimmillaan ylittämätön ja maaginen äänensä ei merkitse oikeastaan mitään. Maria Callasin elämä ja ura oli tosiaan kuin kreikkalaisesta tragediasta: onneton lapsuus, nousu maailmanmaineeseen ja kansainväliseen tähteyteen valtavan työmoraalin siivittämänä, epäonni yksityiselämässä, äänen rapistuminen ja ennenaikainen kuolema sydänkohtaukseen vain 54-vuotiaana. Callas oli myös arvonsa erinomaisesti tunteva oikutteleva primadonna, joka kyykytti niin ohjaajia kuin kapellimestareitakin, muttei suinkaan tyhmyyttään: eräs hänen kiukuttelunsa kohteeksi joutunut muistelikin, että ärhäkkä Callas oli joskus kovine vaatimuksineen kylläkin ärsyttävä, mutta myös fiksu - hän tiesi tarkalleen mitä halusi, mutta poiketen monista osasi myös perustella miksi näin oli.
Callasin erääksi ansioksi luetaan yleensä ns. unhoksiin jääneen bel canto -tyylin suosioon ja päivänvaloon saattaminen, mutta ei hän toki tästä yksin vastuussa ollut. Ääneltään Callas oli EMI:n tuottajagurun Walter Leggen mukaan välittömästi tunnistettava, kuten todella suuren oopperalaulajan tuleekin, mutta tumma ja voimakas ääni ei suinkaan miellyttänyt kaikkia, olkoonkin että Callas kykeni poikkeuksellisen laaja-alaisen äänensä vuoksi laulamaan vaivatta sellaisia rooleja, joihin ei yleensä yksi ihminen kykene. Myös hänen artikulaationsa oli häikäisevää, ja toi laulettuun tekstiin notkeutta, eloa ja kauneutta. Suorastaan legendaksi on muodostunut tapaus, jossa hän lauloi vuonna 1949 Venetsiassa toisen laulajan sairastuttua perättäisinä iltoina kaksi tyystin erilaista ja vaativaa roolia (toinen oli Wagnerin Brünnhilde) ja suoriutui molemmista erinomaisesti. Tätä voidaan pitää myös laulajan kansainvälisenä läpimurtona. Noihin aikoihin Callas ei ollut vielä se suurisilmäinen hoikka kaunotar millaisena hän jäi yleisön mieleen, vaan pikemminkin stereotyyppisen Wagner-sopraanon tummempi versio - kauniisti ilmaistuna hän oli siis melkoisen tuhti tyttö. Callas laihdutti kuitenkin 1950-luvun alussa perästi 36 kiloa, millä on sanottu olleen hänen äänelleen huono vaikutus, mikä onkin täysin järkeenkäypää. Vaikka hänen äänensä kestikin välillä tosin ylärekisterissä horjahdellen ja vavisten 1950- ja 60-luvun taitteen tienoille asti, joutui laulaja joidenkin arvioiden mukaan rasittamaan ääntänsä liikaa yrittääkseen pitää sen samanlaisena, kun se oli ollut lisäkilojen kera. Mutta onpa Callasin myös sanottu ahnehtineen työtarjousten, levytysten ja kiinnitysten kanssa, mikä myös vaikutti ääneen epäsuotuisasti.
Epäilemättä myös kritiikin pelko tai kenties pelko huipulla pysymisestä ylipäänsä sai fanaattisena harjoittelijana tunnetun Callasin itseluottamuksen horjumaan, 1960-luvulta on tiettävästi olemassa joitakin kodin yksityisyydessä ja ilman paineita harjoituksissa tehtyjä bootleg-äänitteitä, joissa rentoutunut artisti kuulemma kuulostaa kaikkea muuta kuin äänensä menettäneeltä. Niin tai näin,1960-luvulta Callas muistetaan lähinnä suhteestaan miljardööri Aristoteles Onassikseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Callas teki viimeiset konserttiesiintymisensä Aasian kiertueella, mutta vaikka yleisö olikin haltioissaan, kriitikoiden tuomio oli järkähtämättömän yksimielinen - laulajattaren ura oli kiistatta ohi. 1970-luvun alusta on myös säilynyt levytyksiä, joissa Callas harjoituttaa lauluoppilaita New Yorkin Juilliardissa. Näistä oppitunneista välittyy kyllä tietynlainen diivan kopeus ja ylimielisyys, mutta samalla myös tinkimätön usko taiteen tekemiseen vailla kompromisseja, ja halu välittää todellinen intohimo laulamiseen seuraavalle sukupolvelle. Callas myös muistuttaa, että oopperalaulajan ammatti ei ole missään nimessä helppo, ja hänen elämäntarinaansa tarkastelemalla tämä lausahdus on kyllä helppo allekirjoittaa.
"Ja Minullehan ei saatana soikoon haasteita jakele mikään wanna-be mafioso, kyllä jämpti on niin!"
-Callas (joka tässä on sonnustautunut Madama Butterflyksi) näyttää leppoisamman puolen itsestään tälle haasteen oikeuteen toimittaneelle miehelle. Taaempana keskellä oleva, suojattinsa kohtelua monttu auki hämmästelevä herra silmälaseissaan lienee EMI:n Walter Legge.
Ikänsä William Shakespearea ihaillut Giuseppe Verdi sävelsi kaikkiaan kolme oopperaa perustuen englantilaisen näytelmiin, edellisen kirjoituksen Otello edusti Verdin myöhäistuotantoa, kun sen sijaan Italian kansallisen yhdistymisen keskellä, juuri ennen isompia kähinöitä niin saapasmaassa kuin Euroopassakin vuonna 1847 ensiesityksensä saanut Macbeth on varhaisempaa tuotantoa. Macbethin tarinahan on tietenkin maailmankuulu, alkuperäinen klassinen näytelmä on kertomus sokeasta vallanhimosta, murhista ja lopulta valtaa ylen määrin ahnehtivilla aatelisilla on tietenkin paskainen loppu, kuinkas muuten. Libreton on Shakespearea mukaillen kirjoittanut Francesco Maria Piave, jonka välit tiettävästi tulehtuivat Verdin kanssa muutamaksi vuodeksi, koskapa säveltäjä ei ollut tekstiin tyytyväinen. Sittemminhän teosta myös vähän korjailtiin. Macbeth oli kuitenkin aikanaan valtava menestys: se kun ei ollut mikään suuria tunteita vyöryttävä traaginen kolmiodraama tai vaikkapa perinteinen rakkaustarina lemmenlurituksineen, siinä ei ollut tyypillistä tenoria ensirakastajan roolissa, ja lisäksi teos sisälsi muutamia draamallisia, aikoinaan vallankumouksellisia uudistuksia, kuten Macbethin hallusinaatiokohtauksen ja lady Macbethin unissakävelykohtauksen. Itse pidin tästä oopperasta paljonkin juuri tarinan kolkon tummasävyisyyden ja tietyn 'äijämeiningin' vuoksi, mielestäni myös musiikillisesti tämä oli jopa kokonaisuutena parempi, kuin omiin korviini vähän epätasainen Otello. Se, että verikekkerit järjestänyt päähenkilö alkaa nähdä synkkiä näkyjä kesken hilpeän juomalaulun eli brindisin aikana on kieltämättä oivaltavaa, ja esim. Otellossa kevyeksi tarkoitettu juomalaulu kuulosti jopa tahattoman koomiselta ja vinksahtaneelta, tässä se sen sijaan tuki luontevasti tarinaa. Kaikkiaan tarina eteni oopperan yleisellä mittapuulla jopa varsin sutjakasti alusta loppuun.
Levytyksellä on jo kunnioitettavat nelisenkymmentä vuotta ikää, mutta jos tätä nyt verrataan vielä tässäkin mielessä edellisen kirjoituksen Otelloon, vie EMI Deccalta nyt kyllä melko selvällä erolla pisteet äänenlaadusta puhuttaessa. Toki Otello on melkoisesti iäkkäämpi stereolevytys, mutta silti.. EMI:n vanhempia (ooppera)levytyksiä on joskus syytetty huonosta uudelleenmasteroinnista, mutta ainakin Macbethissa homma kyllä toimii erinomaisesti. Orkesterin ja laulajien balanssi on nyt tosin ehkä aavistuksen orkesteriin päin kallellaan, muttei kuitenkaan niin pahasti, etteivätkö solistien tai kuoron äänet kantaisi kovemmankin soitinpauhun yli. Ja niitä upeita ääniä ja suorituksia tässäkin kyllä piisaa, pääroolissa yhdysvaltalainen baritoni Sherrill Milnes uransa huipulla tulkitsee vallanhimonsa turmioon vievää skottiylimystä hyvinkin vakuuttavasti, eikä tästä jää jälkeen myöskään taitava sopraano Fiorenza Cossotto tämän yhtä ahneen vaimon osassa. Italialainen, tunnettu raskaan sarjan bassobaritoni Ruggero Raimondi Bancon roolissa onnistuu myös hyvin. Pienen Macduffin tenoriosan tulkitsee tässä vasta kolmekymppinen José Carreras, joka lienee monelle klasaria vähemmän kuuntelevallekin tuttu yhtenä "kolmesta tenorista". Oikeastaan solistit ovat tässä versiossa tasaisen varmoja kaikki. Erinomaiseksi ooperan tulkiksi tiedetyn italialaiskapellimestari Riccardo Mutin komennossa New Philharmonia -orkesteri saa tämän synkän draaman elämään parhaimmillaan hyvin väkevästi. Uskallankin omasta puolestani suositella tätä levytystä, mikäli edes etäistä kiinnostusta oopperaa kohtaan on olemassa.
Sen verran oma versioni poikkeaa muuten kannen osalta kuvassa olevasta, että EMI logon tilalle on lätkäisty Warner Classics -tuotemerkki, jälkimmäinen suuryrityshän osti oikeudet EMI:n vanhoihin julkaisuihin joku aika sitten. Uudelleen markkinoille laitettu parin levyn setti ei ollut varsinaisesti hinnalla pilattu, mutta ikävä kyllä kustannussyistä tai silkasta julkaisijan välinpitämättömyydestä johtuen mukana ei tullut minkäänlaista librettoa - ei paperisena vihkosena sen enempää kuin CD-levylle ängettynä tiedostonakaan. Tästä on kyllä annettava Warnerille pitkä miinus - etenkin kuin osassa näistä saman sarjan julkaisuista edes tuollainen bonuslevy löytyy. Olen vaahdonnut tästä asiasta aiemminkin, mutta tämä on mielestäni likipitäen sama asia, kun ooppera DVD- tai Blu-ray-formaatissa olisi kokonaan vailla tekstitystä. Kun en aikoinaan tullut kirjoittaneeksi lyhyttä italiaa... Onneksi Macbethin tapauksessa englanninkielinen käännös librettoon löytyi kuitenkin netistä melko vähällä vaivalla, mutta esimerkiksi saman sarjan venäjänkielinen Boris Godunov olisi ehdottomasti vaatinut libreton, jotta kuuntelussa ja tarinan seuraamisessa olisi mitään mieltä. Godunoviin en ole onnistunut librettoa englanniksi (tai parhaassa tapauksessa suomeksi) mistään kaivamaan, joten jos esimerkiksi joku lukija keksii sellaisen jostain ja viitsii linkittää minulle kommenttiosioon, olisin tästä suuresti kiitollinen.
Noin vuosi sitten alkanut, noviisille kieltämättä ajoittain vähän vaivalloinen ja väliin hyvinkin koetteleva taival oopperan ihmeellisessä maailmassa sai hiljattain uuden, italialaisen ulottuvuuden, kun uskalsin dramaattisesti loikata Wagnerista Verdiin, kun tällainenkin levy tuli kokoelmaan haalittua. No, myönnettäköön, että kuuntelin kevättalvella myös Musorgskin Boris Godunovin, mutta pelkän synopsiksen varassa tuosta versiosta ei saanut irti kuin pari asiaa: Martti Talvela oli tosiaan maineensa veroinen hyvässä, ja tanskalainen basso Aage Haugland puolestaan pahassa. Giuseppe Verdi (1813-1901) syntyi samana vuonna Richard Wagnerin kanssa, ja on oopperasäveltäjänä kutakuinkin yhtä tunnettu, mutta siinäpä ne yhtäläisyydet sitten pääpirteissään ovatkin. Vuonna 1887 kantaesityksensä saanut, Shakespearen tekstiin perustuva Otello on Verdin oopperoista toiseksi viimeinen, ja se syntyi pitkälti sen vuoksi, että iäkäs Verdi houkuteltiin "eläkkeeltä" säveltämään tämä nelinäytöksinen teos, jonka ensiesitykset olivat itse asiassa niin suosittuja, että Milanossa oli jonkinlaista katukahakkaa kun ihmiset halusivat nähdä ja kuulla Verdin uutukaisen. Tämän jälkeenhän Verdi sai aikaiseksi enää Falstaffin, vaikka muitakin suunnitelmia tiettävästi oli. Ainoa kokonaan kuulemani Verdin teos ennen tätä oli muuten säveltäjän Requiem.
Otellon juonihan on vaikkapa neljästä oopperasta koostuvan Wagnerin Sormussarjaan verrattuna varsin nopeasti tiivistelmänä selostettu (huom! sisältää spoilereita): äijä ja muija rakastavat toisiaan, äijän kiero alainen saa kylvettyä isäntänsä mieleen mustasukkaisuuden siemenen, puhdassydäminen muija vannoo syyttömyyttään, äijä ei tätä usko, vaan tappaa kuristamalla muijansa ja tämän jälkeen tikarilla itsensä. Ja tähän kaikkeen tunteiden vellontaan saadaan kulumaan aikaa hitusen yli kaksi tuntia, mikä toki wagneriaaniseen ajanlaskuun tottuneelle ja istumalihaksensa germaanisen mytologian suosiollisella myötävaikutuksella kovettaneelle karaistuneelle kuuntelijalle on vain lyhyt tovi. No, ainakin omalta osaltani voin sanoa, että nämä pari tuntia olivat hyvin käytettyä aikaa, vaikka onkin pakko myöntää, että aivan samanlaista elämystä kuin Wagnerin kohdalla en tästä saanut. Otelloa pidetään pääroolin osalta Verdin ja jopa italialaisista tenorirooleista yleensäkin vaikeimpiin kuuluvana, ja sen esittäjän pitää hallita melkoinen tunneskaala alusta loppuun. Välimerellisen sankaritenorin viitta sopii kuitenkin tässä nimenomaisessa levytyksessä mitä mainioimmin Mario Del Monacolle (1915-82), jonka äänessä on kantavaa voimaa ja auktoriteettia yllin kyllin, ja paikoin vimma ja epätoivo välittyvät kyynisemmällekin kuuntelijalle (ja täten myös ensikertalaiselle). Sopraano Renata Tebaldi Otellon rakastettuna on myös erinomainen, etenkin kun tarinan traaginen puoli tulee mukaan. Kuvaavaa on, etten ollut aiemmin kuullut kummastakaan laulajasta yhtikäs mitään. Del Monacon ja Tebaldin on kuitenkin sanottu 1950- ja 60-luvuilla muodostaneen eräänlaisen italialaisen oopperan 'dream teamin'...maininnan ansaitsee toki myös baritoni Aldo Protti katalan Jagon roolissa.
Mitä sitten vuonna 1961 tehtyyn ja siten melko iäkkääseen levytykseen muuten tulee, sitä on kehuttu äänenlaadultaan toisaalla jopa erinomaiseksi, mutta tästä rohkenen olla eri mieltä. Ensimmäisessä näytöksessä ääni alkupuolella paikoin säröytyy, kun orkesteri ja laulajat pauhaavat von Karajanin tiukassa komennossa. Jatkossa taas kuoro tai kuorot jäävät todella pahasti orkesterin jalkoihin, ja ovatkin jossain takana vähän epämääräisesti hymisemässä tai pikemminkin humisemassa. Jopa niin epämääräisesti ja hiljaa, etten saanut edes selvää mitä laulettiin, vaikka seurasin librettoa mahdollisimman tarkasti. Lisäksi studiolevytyksestä kuuli muutaman kerran turhankin selvästi, milloin sessio oli pätkäisty poikki - laulajien jatko ei istunut alkuunkaan luontevasti aikaisemmin kuultuun. Ainakin kerran jopa koko akustiikka vaikutti muuttuvan aivan erilaiseksi, tiedä sitten olisivatko Deccan äänittäjät kokeilleet mikrofoneilla jotain tyystin erilaista. Balanssi tuntui niin ikään aika ajoin olevan kateissa. Mutta näistäkin puutteista huolimatta Verdin Otello oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen ja mielenkiintoinen esitys, kenties juuri taitavien solistiensa ansiosta. Del Monacosta tosin joku sanoi, että tämä ei koko urallaan oppinut laulamaan laisinkaan hiljaisia kohtia, ja joku ilkeämielinen totesi puolestaan Tebaldista, että tämän vertaaminen Maria Callasiin on kuin vertaisi Coca-colaa shamppanjaan. Mutta päämäärätön harharetkeni ja räpiköimiseni oopperan suossa jatkukoon...
