Levyarvio: Giuseppe Verdi - Otello (1961)

Noin vuosi sitten alkanut, noviisille kieltämättä ajoittain vähän vaivalloinen ja väliin hyvinkin koetteleva taival oopperan ihmeellisessä maailmassa sai hiljattain uuden, italialaisen ulottuvuuden, kun uskalsin dramaattisesti loikata Wagnerista Verdiin, kun tällainenkin levy tuli kokoelmaan haalittua. No, myönnettäköön, että kuuntelin kevättalvella myös Musorgskin Boris Godunovin, mutta pelkän synopsiksen varassa tuosta versiosta ei saanut irti kuin pari asiaa: Martti Talvela oli tosiaan maineensa veroinen hyvässä, ja tanskalainen basso Aage Haugland puolestaan pahassa. Giuseppe Verdi (1813-1901) syntyi samana vuonna Richard Wagnerin kanssa, ja on oopperasäveltäjänä kutakuinkin yhtä tunnettu, mutta siinäpä ne yhtäläisyydet sitten pääpirteissään ovatkin. Vuonna 1887 kantaesityksensä saanut, Shakespearen tekstiin perustuva Otello on Verdin oopperoista toiseksi viimeinen, ja se syntyi pitkälti sen vuoksi, että iäkäs Verdi houkuteltiin "eläkkeeltä" säveltämään tämä nelinäytöksinen teos, jonka ensiesitykset olivat itse asiassa niin suosittuja, että Milanossa oli jonkinlaista katukahakkaa kun ihmiset halusivat nähdä ja kuulla Verdin uutukaisen. Tämän jälkeenhän Verdi sai aikaiseksi enää Falstaffin, vaikka muitakin suunnitelmia tiettävästi oli. Ainoa kokonaan kuulemani Verdin teos ennen tätä oli muuten säveltäjän Requiem.

Otellon juonihan on vaikkapa neljästä oopperasta koostuvan Wagnerin Sormussarjaan verrattuna varsin nopeasti tiivistelmänä selostettu (huom! sisältää spoilereita): äijä ja muija rakastavat toisiaan, äijän kiero alainen saa kylvettyä isäntänsä mieleen mustasukkaisuuden siemenen, puhdassydäminen muija vannoo syyttömyyttään, äijä ei tätä usko, vaan tappaa kuristamalla muijansa ja tämän jälkeen tikarilla itsensä. Ja tähän kaikkeen tunteiden vellontaan saadaan kulumaan aikaa hitusen yli kaksi tuntia, mikä toki wagneriaaniseen ajanlaskuun tottuneelle ja istumalihaksensa germaanisen mytologian suosiollisella myötävaikutuksella kovettaneelle karaistuneelle kuuntelijalle on vain lyhyt tovi. No, ainakin omalta osaltani voin sanoa, että nämä pari tuntia olivat hyvin käytettyä aikaa, vaikka onkin pakko myöntää, että aivan samanlaista elämystä kuin Wagnerin kohdalla en tästä saanut. Otelloa pidetään pääroolin osalta Verdin ja jopa italialaisista tenorirooleista yleensäkin vaikeimpiin kuuluvana, ja sen esittäjän pitää hallita melkoinen tunneskaala alusta loppuun. Välimerellisen sankaritenorin viitta sopii kuitenkin tässä nimenomaisessa levytyksessä mitä mainioimmin Mario Del Monacolle (1915-82), jonka äänessä on kantavaa voimaa ja auktoriteettia yllin kyllin, ja paikoin vimma ja epätoivo välittyvät kyynisemmällekin kuuntelijalle (ja täten myös ensikertalaiselle). Sopraano Renata Tebaldi Otellon rakastettuna on myös erinomainen, etenkin kun tarinan traaginen puoli tulee mukaan. Kuvaavaa on, etten ollut aiemmin kuullut kummastakaan laulajasta yhtikäs mitään. Del Monacon ja Tebaldin on kuitenkin sanottu 1950- ja 60-luvuilla muodostaneen eräänlaisen italialaisen oopperan 'dream teamin'...maininnan ansaitsee toki myös baritoni Aldo Protti katalan Jagon roolissa.

Mitä sitten vuonna 1961 tehtyyn ja siten melko iäkkääseen levytykseen muuten tulee, sitä on kehuttu äänenlaadultaan toisaalla jopa erinomaiseksi, mutta tästä rohkenen olla eri mieltä. Ensimmäisessä näytöksessä ääni alkupuolella paikoin säröytyy, kun orkesteri ja laulajat pauhaavat von Karajanin tiukassa komennossa. Jatkossa taas kuoro tai kuorot jäävät todella pahasti orkesterin jalkoihin, ja ovatkin jossain takana vähän epämääräisesti hymisemässä tai pikemminkin humisemassa. Jopa niin epämääräisesti ja hiljaa, etten saanut edes selvää mitä laulettiin, vaikka seurasin librettoa mahdollisimman tarkasti. Lisäksi studiolevytyksestä kuuli muutaman kerran turhankin selvästi, milloin sessio oli pätkäisty poikki - laulajien jatko ei istunut alkuunkaan luontevasti aikaisemmin kuultuun. Ainakin kerran jopa koko akustiikka vaikutti muuttuvan aivan erilaiseksi, tiedä sitten olisivatko Deccan äänittäjät kokeilleet mikrofoneilla jotain tyystin erilaista. Balanssi tuntui niin ikään aika ajoin olevan kateissa. Mutta näistäkin puutteista huolimatta Verdin Otello oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen ja mielenkiintoinen esitys, kenties juuri taitavien solistiensa ansiosta. Del Monacosta tosin joku sanoi, että tämä ei koko urallaan oppinut laulamaan laisinkaan hiljaisia kohtia, ja joku ilkeämielinen totesi puolestaan Tebaldista, että tämän vertaaminen Maria Callasiin on kuin vertaisi Coca-colaa shamppanjaan. Mutta päämäärätön harharetkeni ja räpiköimiseni oopperan suossa jatkukoon...