Klassisen musiikin mestareita, osa 5: Maria Callas (1923-1977)

New Yorkissa kreikkalaistaustaiseen perheeseen syntynyttä Maria Callasta pidetään yhä kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvana sopraanona, olkoonkin, että hänen huippukautensa kestikin vain noin kymmenisen vuotta ja lisäksi hänen maineensa on osin säilynyt skandaalinkäryisen ja traagisen elämäntarinan vuoksi. Mielenkiintoista on myös se, kuinka hän laulajana jakaa yhä tänäkin päivänä mielipiteet todella vahvasti. Toisille hän on yhä ylivertainen laulun jumalatar, ylhäisyydessään kirkkaana loistava tähti, jonka veroista ei ole eikä tule, mutta toisille hänen parhaimmillaan ylittämätön ja maaginen äänensä ei merkitse oikeastaan mitään. Maria Callasin elämä ja ura oli tosiaan kuin kreikkalaisesta tragediasta: onneton lapsuus, nousu maailmanmaineeseen ja kansainväliseen tähteyteen valtavan työmoraalin siivittämänä, epäonni yksityiselämässä, äänen rapistuminen ja ennenaikainen kuolema sydänkohtaukseen vain 54-vuotiaana. Callas oli myös arvonsa erinomaisesti tunteva oikutteleva primadonna, joka kyykytti niin ohjaajia kuin kapellimestareitakin, muttei suinkaan tyhmyyttään: eräs hänen kiukuttelunsa kohteeksi joutunut muistelikin, että ärhäkkä Callas oli joskus kovine vaatimuksineen kylläkin ärsyttävä, mutta myös fiksu - hän tiesi tarkalleen mitä halusi, mutta poiketen monista osasi myös perustella miksi näin oli.

Callasin erääksi ansioksi luetaan yleensä ns. unhoksiin jääneen bel canto -tyylin suosioon ja päivänvaloon saattaminen, mutta ei hän toki tästä yksin vastuussa ollut. Ääneltään Callas oli EMI:n tuottajagurun Walter Leggen mukaan välittömästi tunnistettava, kuten todella suuren oopperalaulajan tuleekin, mutta tumma ja voimakas ääni ei suinkaan miellyttänyt kaikkia, olkoonkin että Callas kykeni poikkeuksellisen laaja-alaisen äänensä vuoksi laulamaan vaivatta sellaisia rooleja, joihin ei yleensä yksi ihminen kykene. Myös hänen artikulaationsa oli häikäisevää, ja toi laulettuun tekstiin notkeutta, eloa ja kauneutta. Suorastaan legendaksi on muodostunut tapaus, jossa hän lauloi vuonna 1949 Venetsiassa toisen laulajan sairastuttua perättäisinä iltoina kaksi tyystin erilaista ja vaativaa roolia (toinen oli Wagnerin Brünnhilde) ja suoriutui molemmista erinomaisesti. Tätä voidaan pitää myös laulajan kansainvälisenä läpimurtona. Noihin aikoihin Callas ei ollut vielä se suurisilmäinen hoikka kaunotar millaisena hän jäi yleisön mieleen, vaan pikemminkin stereotyyppisen Wagner-sopraanon tummempi versio - kauniisti ilmaistuna hän oli siis melkoisen tuhti tyttö. Callas laihdutti kuitenkin 1950-luvun alussa perästi 36 kiloa, millä on sanottu olleen hänen äänelleen huono vaikutus, mikä onkin täysin järkeenkäypää. Vaikka hänen äänensä kestikin välillä tosin ylärekisterissä horjahdellen ja vavisten 1950- ja 60-luvun taitteen tienoille asti, joutui laulaja joidenkin arvioiden mukaan rasittamaan ääntänsä liikaa yrittääkseen pitää sen samanlaisena, kun se oli ollut lisäkilojen kera. Mutta onpa Callasin myös sanottu ahnehtineen työtarjousten, levytysten ja kiinnitysten kanssa, mikä myös vaikutti ääneen epäsuotuisasti.

Epäilemättä myös kritiikin pelko tai kenties pelko huipulla pysymisestä ylipäänsä sai fanaattisena harjoittelijana tunnetun Callasin itseluottamuksen horjumaan, 1960-luvulta on tiettävästi olemassa joitakin kodin yksityisyydessä ja ilman paineita harjoituksissa tehtyjä bootleg-äänitteitä, joissa rentoutunut artisti kuulemma kuulostaa kaikkea muuta kuin äänensä menettäneeltä. Niin tai näin,1960-luvulta Callas muistetaan lähinnä suhteestaan miljardööri Aristoteles Onassikseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Callas teki viimeiset konserttiesiintymisensä Aasian kiertueella, mutta vaikka yleisö olikin haltioissaan, kriitikoiden tuomio oli järkähtämättömän yksimielinen - laulajattaren ura oli kiistatta ohi. 1970-luvun alusta on myös säilynyt levytyksiä, joissa Callas harjoituttaa lauluoppilaita New Yorkin Juilliardissa. Näistä oppitunneista välittyy kyllä tietynlainen diivan kopeus ja ylimielisyys, mutta samalla myös tinkimätön usko taiteen tekemiseen vailla kompromisseja, ja halu välittää todellinen intohimo laulamiseen seuraavalle sukupolvelle. Callas myös muistuttaa, että oopperalaulajan ammatti ei ole missään nimessä helppo, ja hänen elämäntarinaansa tarkastelemalla tämä lausahdus on kyllä helppo allekirjoittaa. 

   "Ja Minullehan ei saatana soikoon haasteita jakele mikään wanna-be mafioso, kyllä jämpti on niin!"

-Callas (joka tässä on sonnustautunut Madama Butterflyksi) näyttää leppoisamman puolen itsestään tälle haasteen oikeuteen toimittaneelle miehelle. Taaempana keskellä oleva, suojattinsa kohtelua monttu auki hämmästelevä herra silmälaseissaan lienee EMI:n Walter Legge.