Klassisen musiikin mestareita, osa 4: Jascha Heifetz (1901-1987)

Vuonna 1901 silloiseen keisarilliseen Venäjään kuuluneen Liettuan Vilnassa syntynyt Joseph (Jascha) Heifetz oli viime vuosisadan merkittävimpiä viulisteja, joidenkin mielestä jopa merkittävin. Kuten eräs hänen eräs hyvin kuuluisa myöhempi kollegansa sanoi: "On hyviä viulisteja - ja sitten on Heifetz." Hänen maineensa nykyisin perustuu pitkälti lukuisiin säilyneisiin levytyksiin, joista vanhimmat rahinoineen ovat ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja monet, etenkin toisen maailmansodan jälkeen tehdyt levytykset ovat puolestaan saaneet tietynlaisen klassikkoaseman. Heifetz syntyi juutalaiseen monilapsiseen perheeseen, ja hänen isänsä Ruben (Reuven) oli ykkösviulisti liettualaisessa orkesterissa. Tämä huomasi jo varhain poikansa ilmeisen ja suuren lahjakkuuden, ja alkoi tämän ollessa vasta kaksivuotias harjoittaa tätä järjestelmällisesti. Ikävä kyllä, isä oli erittäin ankaraa sorttia, ja kovan kurin alaisuudessa joskus lapsineroksikin sanotusta Heifetzista tuli kyllä jo hyvin nuorella iällä aikansa suurimpiin kuuluva viulisti, mutta kolikolla oli myös kääntöpuolensa: Jascha Heifetz oli useiden aikalaistodistusten mukaan äärimmäisen hankala luonne ja vaikea ihminen, mutta toisaalta niinhän suuret taiteilijat usein ovat.

Hieman ennen ensimmäisen maailmansodan loppua Heifetzit muuttivat Euroopan myllerrysten keskeltä Yhdysvaltoihin, ja amerikkalaiset ottivat heti omakseen häikäisevän nuoren viulistin, jonka veroista ei oltu kuultu. Kuvaavaa on, että Heifetzin isä arvosteli poikansa jokaista konserttia kovin sanoin, vaikka tämä toikin esityksillään leivän perheen pöytään. Toisen maailmansodan aikana jo kypsään ikään ehtinyt Heifetz kierteli ahkerasti mm. rintamajoukkoja viihdyttämässä, ja näihin aikoihin hän sävelsi myös salanimellä aikanaan suositun viihdekappaleen, jonka tunnetuin esittäjä oli Bing Crosby. Soittotekniikaltaan Heifetz oli kieltämättä suorastaan ylivertainen jopa nykyajan mittapuulla, hänen tunnistettavassa soitossaan oli iskevää kirkkautta ja äärimmäistä tarkkuutta sekä virtuoosimaista teknistä briljeerausta, joka vain korostui entisestään tavanomaista nopeammissa tempovalinnoissa. Tosin kuulun ja tunnetun "Heifetz-soundin" salaisuus levyillä oli myös se, että hänen soittoaan varten mikrofonit oli usein asetettu lähemmäs kuin tavallista. Heifetzin arvostelijat muistavat kuitenkin mainita, että se mikä teknisessä taituruudessa saavutettiin, menetettiin Heifetzin kohdalla joskus tulkinnan viileytenä ja etäisyytenä, ja jopa tietynlaisena taiteellisuuden uhraamisena. Osin arvostelu kaiketi onkin ymmärrettävää, sillä esimerkiksi Sibeliuksen viulukonsertto Heifetzin taitavissa käsissä on todennäköisesti maailman nopein levytetty rykäisy kyseisestä teoksesta, mutta teoksen pohjimmainen kauneus tästä turboahdetusta versiosta kyllä kärsii, etenkin toisen osan kohdalla...muistettakoon silti, että juuri Heifetz teki Sibeliuksen hienosta viulukonsertosta maailmanlaajuisesti tunnetun 1930-luvulla.

1960-luvun alussa Heifetz alkoi vähentää tiivistä konsertointiaan, ja myös terveysvaivat, etenkin onnettomuudessa loukattu olkapää alkoivat vaivata tätä. Silti tuolla vuosikymmenellä on filmille taltioitu muutamia netistäkin löytyviä pätkiä, niistä hilpeimmässä eleettömästä esiintymisestään tunnettu iäkäs artisti soittaa sovituksen eräästä Mozartin kappaleesta, ja sen loputtua elehtii jostain syystä ivallisesti ja närkästyneenä taputtavalle yleisölle. Hupaisa on myös tallentunut pätkä, jossa nyt opettajan osassa oleva Heifetz soittaa pokan pitäessä täydellisesti poikkeuksellisesti tahallaan täysin päin helvettiä soitto-oppilaiden nauraessa. On muuten sellaistakin sanottu, että Heifetzin kamarimusiikkitulkinnat ovat "rikos musiikkia kohtaan" - en voi ottaa tähän kantaa, kun en ole näitä kuullut... Heifetzin elämä musiikin lisäksi oli hyvin yksinkertaista, hän piti mm. pöytätenniksestä, luki vain musiikkiin (viuluun) liittyviä teoksia sekä Valittuja paloja ja kaahasi yhden silminnäkijäkertomuksen mukaan ajoittain hengenvaarallisesti Bentleyllään. Epäilemättä jo lapsena ansaittu virtuoosin leima ja sen ylläpitämiseen vaadittu kurinalaisuus oli kantajalleen niin siunaus kuin kirouskin, ja saavutettu maine ja mammona vieraannuttivat arvonsa hyvin tuntevaa viulutaiteilijaa normaalista elämästä. Mutta Heifetz jätti perinnöksi melko upeita tulkintoja monista tunnetuista teoksista, ja oltiinpa hänen tulkinnoistaan mitä mieltä tahansa, se on selvää, ettei Heifetzia voi sivuuttaa yhtenä kaikkien aikojen suurimmista viulutaiteilijoista, jonka veroista ei ole vielä nähty saati kuultu. Joka vain todistusaineistoa tästä kaipaa, voi vaikkapa kuunnella muutaman miljoonan muun tavoin Youtubesta miehen version Paganinin 24. kapriisista. Iästään huolimatta ihan kohtuullinen veto, sanoisin...