Levyarvio: Mark Knopfler - Privateering (2012)

Edellinen Knopflerin levy, jonka arvioin lyhyesti tässä blogissa, Kill To Get Crimson ei tehnyt minuun juuri vaikutusta. Yhtä mieleenpainuvaa kappaletta lukuun ottamatta se tuntui jonkinlaiselta vaisulta välityöltä, jota vaivasi paikoin eräänlainen turruttava tasapaksuus. En kenties siksi odottanut ihmeitä myöskään tämän minimalismista suoranaisen taiteenlajin tehneen kitarataiturin uutukaiselta soololevyltä, jonka kansikuva tuo oudolla tavalla mieleeni yhdysvaltalaisen valokuvaaja William Egglestonin persoonallisen taiteen. Mutta kun ei odota enempiä, saattaa sitä joskus yllättyä positiivisesti. Ensimmäinen hämmästyksen aihe tätä sattumanvaraisesti levykaupasta hankkimaani uutuutta koskien on se, että se on yllättäen peräti kaksikymmentä kappaletta sisältävä tuplalevy, ensimmäinen Knopflerin soolouralla. Toinen, ja vieläpä mukava yllätys on se, että nyt herra Knopfler tuntuu pitkästä aikaa saaneen kasaan erittäin toimivan albumikokonaisuuden, mikä näinkin runsaasti materiaalia sisältävällä levytyksellä ei ole aina suinkaan itsestäänselvyys. Esimerkiksi Eagles -yhtyeen kauan ja hartaudella työstetty tupla-albumi Long Road Out Of Eden sisälsi mielestäni toisen levyn verran melko yhdentekeviä kappaleita. En nyt ilkeä sanoa täytekappaleita, mutta joka tapauksessa korkeintaan keskinkertaisia viisuja.

Privateering sen sijaan luottaa vahvasti Knopflerin tunnettuihin vahvuuksiin karheaäänisenä tarinankertojana, joka varsin vaatimattoman tuntuisista lyyrisistä aineksista tekee hyvin persoonallisia ja monesti myös todella kauniita kappaleita. Joissakin kappaleissa on jopa kuultavissa niitä monien kaipaamia ohuita kaikuja Dire Straitsin ajoilta, selvimmin mielestäni paria astetta räväkämmällä Corned Beef City -raidalla, mutta myös sitä seuraava tunnelmoiva Go, Love toi jotenkin mieleen Knopflerin vanhan bändin. Muuten levy sisältää herralle ominaisesti vaikutteita vähän sieltä sun täältä, mutta akselilla Brittein saarten (ja Irlannin) kansanmusiikki, blues sekä rapakontakainen folk levy kuitenkin lopulta melko turvallisesti pysyy. Tosin I Used To Could kappaleella otetaan tyylikkäästi harppaus jonkinmoisen komeasti rullaavan blueshöysteisen rockabillyn suuntaan, ja Privateeringin muutamat bluesilla kyllästetyt kappaleet ovatkin erinomaisia. Tästä kuuluu kiitos myös muille soittajille, joista etenkin pianisti  Jim Coxin kilkattavat kuviot sopivat kappaleisiin erinomaisesti. En nyt tähän hätään ehtinyt tarkistaa soittaako sama kaveri pianoa esimerkiksi Knopflerin aiemmalla Ragpicker's Dream albumilla - mutta kovasti samankaltaiselta soitto kuulostaa. Muutenhan soittajistossa on liuta tuttuja nimiä, jos Knopflerin soolotuotantoa on tullut kuunneltua.

Tunnelmaltaan mukavasti vaihtelevan ja hienostuneesti soljuvan akustisen soitannan varaan rakentuvan tuplan kuuntelee helposti yhdeltä istumalta kokonaan, eikä kyllästymisen tai kuunteluväsymyksen tunne pääse hiipimään lähellekään edes loppumetreillä. Ja helposti sitä kyynikkokin lähes liikuttuu muutamien kappaleiden äärellä. Esimerkiksi em. minimalismia hyvin edustava kakkoslevyn Dream Of A Drowned Submariner kolahti allekirjoittaneeseen harvinaisen voimakkaasti, mihin kenties vaikutti että tulin juuri lukeneeksi paksun opuksen saksalaisten sukellusvenemiesten kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Ja mitä kiekkojen äänenlaatuun ja tuotannollisiin seikkoihin tulee -  kun kerran Mark Knopflerista on puhe, lienee turha mainitakaan, että hifistelijät luultavasti riemastuvat tämänkin levyn äänentoistollisesta annista. Raja laskelmoivan, yhdentekevän ja unholaan salamavauhtia hukkuvan tusinakaman ja viihdyttävän, tunnelmallisen ja musiikillisesti koukuttavan materiaalin välillä on joskus hiuksenhieno, ja Privateering -albumilla Knopfler osoittaa selvästi pystyvänsä niin halutessaan yhä tekemään jälkimmäisen kaltaista musiikkia.