Levyarvio: Robert Plant - Band Of Joy (2010)

Vuonna 2007 vähän epätasaisesta soolourastaan tunnettu, rockin kenties komeimmin kiljuva jalopeura, sittemmin iän myötä äänenkäytöltään huomattavasti rauhoittunut Robert Plant teki yhdessä levyn hunajaäänisen Alison Kraussin kanssa ja lopputuloksena olikin kultaa ja kunniaa kerännyt albumi, joka sai kriitikot ja kuuntelijat ympäri maailmaa vakuuttuneeksi. Myös minut, sillä miljoonia myynyt Raising Sand on totisesti mainio albumi. Aika näyttää, onko siitä jonkinasteiseksi klassikoksi. Pari vuotta sitten Plant päätti yhdessä kitaristi Buddy Millerin kanssa kokeilla, josko samaa reseptiä hieman jalostamalla saisi aikaan yhtä hyvää materiaalia. Aivan tähän ei parin vuoden takainen Band Of Joy valitettavasti yllä, mutta jos nyt ei erinomainen olekaan, ei sitä kuuntelemattakaan kannata jättää. Levyn nimihän viittaa coverbändiin, johon Plant nuoruudessaan kuului. Ja coverlinjalla tämän uudenkin levyn kanssa tukevasti mennään, ja tuntuukin että Plant ja kumppanit ovat halunneet tehdä aineksiltaan mahdollisimman monipuolisen levyn, joka kuitekin ankkuroi itsensä melko turvallisesti amerikkalaisen musiikin rikkaaseen perimään.

Levyn potkaisee käyntiin mahtipontisella ottella  Los Lobos -cover Angel Dance, joka jyrää eteenpäin komeasti muhkean säröytetyn kitaran, mandoliinin ja Plantin tasaisen varman vokaalisuorituksen varassa. Jo ensimetreiltä on helppo havaita, että ainakin tuotannollisesti tämä lätty painii raskaassa sarjassa. Avauksen jälkeen meno jatkuu melko vakuuttavana aina viidenteen kappaleeseensa saakka. Vitosraita, herrojen Billy & Bobby Babineaux (?) kynistä lähtöisin oleva You Can't Buy Me Love on nimittäin yllättävän heppoinen kipale vahvan alun jälkeen. Vaikka levy ei toki tähän yksittäiseen kappaleeseen missään nimessä kaadu, se on hyvä esimerkki siitä, kuinka väärä rakennuspalikka horjuttaa vankastikin rakennettua tornia. Vaikka albumilta siis paikoin huokuu tietty hajanaisuus, sen pelastavat kuitenkin hienot yksittäissuoritukset, kuten vaikkapa todella tummissa tunnelmissa tulkittu hieno gospel Satan Your Kingdom Must Come Down, joka iskee vanhaan agnostikkoonkin kuin miljoona taivahaista volttia. Plantin suorastaan kuiskaamalla tulkitsema Silver Rider vie kuulijan puolestaan selkeimmin Raising Sandin äänimaisemiin ja kuulaan kauniisiin tunnelmiin. Levyllä Plant myös osoittaa olevansa vielä vanhoilla päivilläänkin yllättävän muuntautumiskykyinen ja tarkkakorvainen vokalisti. Stereotypia silkkihepeneissään ja röyhelöissään kiekuvasta narsistisesta rokkikukosta voidaan siis kuopata - ainakin osittain...

Vaikka Band Of Joy tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen pääosin hyvältä levyltä, kokonaisuus kuulostaa omiin korviini sittenkin vähän hajanaiselta ja sirpaleiselta, ja voisikin ehkä kysyä olisiko syy siinä, että Plant ja Miller ovat tuottaneet levyn itse? Tosin musiikillisesti ja vähän tylysti sanottuna 'teknisenä suorituksena' jokainen kappale, jopa tuo You Can't Buy Me Love pärjää melko hyvin yksinään, mutta albumikokonaisuus vähän natisee silloin tällöin liitoksistaan, ja jostain raosta käy kylmä veto. Toisaalta on myös huomioitava, etten ehkä itse ole paras mahdollinen henkilö arvioimaan Plantin soolotuotantoa, koskapa tämän lisäksi ainoastaan mainittu Raising Sand on minulle edes joten kuten tuttu albumi. Voihan siis olla, että Plant saa minulta paljon anteeksi jo legendastatuksensa vuoksi, mutta väliäkö hällä. Pääasia, että mies viitsii ylipäänsä tehdä vielä musiikkia, ja toivottavasti tämä kohtuullisen hyvä levy vielä saa jatkoa...