Rocksmith ei oikeastaan ole edes peli sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemminkin kyseessä on yllättävän monipuolinen kitaransoiton harjoitteluohjelma, joka on vähän epämääräisesti pelillisillä elementeillä verhottu. Harjoittelusta ja onnistuneesta soitosta saa kokemuspisteitä, ja pistetilin ja kokemuksen karttuessa soittaja saa avattua mm. uusia minipelejä, näillä ns. guitarcade -pikkupeleillä treenataan esimerkiksi sointuja, liukuja jne, ja tehdään otelautaa muutenkin tutuksi. Yli kaksikymmentä vuotta soitelleena nauraa hörähtelin aluksi vähän ylimielisesti, kun yhdessä näistä tekniikkaharjoituksista piti ampua sorsia alas soittamalla sävel oikealta nauhalta - mutta kun vaikeustaso salavihkaa nousi ja nakkisormeni eivät enää pysyneetkään vauhdissa hymy hyytyi - ja hommaan piti oikein keskittyä. Mutta Rocksmithin varsinaisena suolana ovat tietenkin aidot kappaleet, joita perusversiossa on viitisenkymmentä kappaletta. Osasta biisejä on tarjolla peräti kolme harjoitusversiota: sooloversio, säestysversio sekä haastavampi komboversio. Tulevaisuudessa Euroopassakin julkaistaneen myös maksullinen lisäosa, jotta vielä basistitkin pääsevät karkeloihin.
Käytännössä homma toimii siten, että television ruudulle tai näytölle pamahtaa ilmeisesti näistä aiemmista 'kitarapeleistä' mallinnettu graafinen näkymä, jossa soitettavat sävelet (tai soinnut) esitetään värikkäinä ja kolmiuloitteisina. Eräänlainen muunneltu tabulatuuri siis. Taustalla soi aito kappale, ja soittajan olisi pysyttävä tahdissa ja pyrittävä tuottamaan jotain musiikiksi kutsuttavaa, sen mukaan kun näytölle erivärisiä palikoita säveliä kuvaamaan ilmestyy. Itsellänikin oli alussa hankalaa hahmottaa esitystapaa etenkin sooloharjoittelussa, aivot kyllä hoksasivat helposti mistä on kyse, mutta sormet eivät totelleet käskyä tarpeeksi nopeasti. Sointujen kanssa homma olikin huomattavasti helpompaa, yhdestä kolmen soinnun biisistä irtosi sataprosenttinen suoritus sentään ensiyrittämällä. Sellaiselle, joka ei ole kitaraa koskaan edes pitänyt kädessään voin sanoa, että paineita ei kannata ottaa. Rocksmithin oletusvaikeustaso on nimittäin luokkaa 'luolamies', mikä toki turhauttanee soitossaan hieman pidemmälle edistyneempiä. Suunnittelutiimin mukaan juuri Rocksmithin soittoon mukautuva vaikeustaso on vallankumouksellinen ja innovatiivinen - mutta vailla ongelmia se ei kuitenkaan ikävä kyllä ole. Ainakin itse olen huomannut, että jos soitto sujuu edes tyydyttävästi, nousee vaikeustaso joskus jopa kappaleen aikana radikaalisti - ja kun soittaja tästä yllättyneenä sössii, vaikeutta ei lasketa suinkaan hieman, vaan se rysäytetään kertaheitolla taas 'potentiaalisen gurun' tasolta alimmalle luolamiestasolle, missä pelaaja selviää urakastaan soittamalla tahdin tai parin aikana esimerkiksi yhden ainokaisen sävelen. Jotkut ohjelmaan räätälöidyt harjoitusversiot ovat myös aika kaukana esikuvistaan - etenkin Sunshine Of Your Love. Lisättäköön kuitenkin, että mikään ei tietenkään estä kokeneempaa soittajaa unohtamasta virtuaalitabulatuurin orjallista seuraamista ja soittamasta sen sijaan omaa improvisointiaan taustojen päälle, mikä lisännee ohjelman käyttöikää.
Kappalevalikoimaa löytyy Rollareista David Bowien kautta Nirvanaan, joukossa on Lynyrd Skynyrdiä, Tom Pettyä ja Creamia - mutta onpa listalla myös itselleni jokseenkin tuntemattomia tekijöitä. USA:ssa tähän on vuoden aikana julkaistu jo useampia maksullisia lisäbiisejä, jotka luultavasti rantautuvat Eurooppaankin ajan myötä. Rahastuksen makuahan tässä kiistatta on, kun yhdestä ladattavasta ekstrabiisistä joutuu pulittamaan liki kolme euroa, mutta toisaalta maksavat ne ns. play along -levytkin. Ja pakkoko noita kaikkia on edes hankkia. Jo perusversiossa riittää treenattavaa ja sisältöä monelle varmasti yllin kyllin. Yritin pohtia Rocksmithiä myös aloittelevan soittajan kannalta (jollaiseksi itsenikin yhä lasken), ja miettiä onko tästä peliksi naamioidusta ohjelmasta noviisille mitään hyötyä. Sanoisin, että puutteineenkin on. Rocksmith ei tietenkään korvaa hyvää soitonopettajaa, siitä ei opi tippaakaan teoriaa ja siinä on jokunen hiomaton särmä, mutta oivana ja miksei viihdyttävänäkin lisäapuna harjoitteluun se kyllä kelpaa ihan mainiosti, kunhan muistaa että mikään ihmeitätekevä työkalu se ei ole. Suurimpana yksittäisenä puutteena pitäisin sitä, ettei kappaleiden tempoa voi muuttaa - nähdäkseni tämä olisi huomattavasti parempi tapa oppia hankalia soolokohtia kuin vähentää soitettavien sävelten määrää ja tehdä kappaleen soolosovituksesta vaikeustasoa helpottamalla todella simppeli. Tosin kappaleiden riffejä voi harjoitella myös hitaammalla tempolla.
Äänenlaatu on konsolitaustaa ajatellen ihan kohtuullinen ja jopa hyvä kun ottaa huomioon että kyseessä on lajinsa ensimmäinen viritelmä, mutta häviää se silti selvästi vaikkapa hommaan varta vasten suunnitelluille mallintaville kitarahärpäkkeille, joita tässäkin blogissa on aiemmin käsitelty. Rocksmithiä vaivaava ns. viiveongelma äänen suhteen on ratkaistavissa varsin yksinkertaisella tavalla: kytkemällä konsoli rca-piuhoilla analogisesti esim. hifivahvistimeen. Itse kokeilin analogista liitäntää myös kuulokevahvistimella eikä viivettä esiintynyt. Pelkällä HDMI-piuhalla äänen kuljettaminen ei kuitenkaan ole suositeltavaa, ja tästä varoitetaan varsin selkeästi mukana tulevalla läpyskällä. Minkäänlaista kunnollista ohjekirjaa tai edes ohutta soitto-opasta ei mukana tule, hieman tekopyhästi ohjelman julkaissut Ubisoft vetoaa tässä ekologiseen ajatteluun. Hieman oudosti Rocksmithissä on valittavana useita erilaisia vahvistin- ja efektipedaalimallinnuksia, joita saa yhdisteltyä ja säädettyä mielensä mukaan, ja oman soundin saa jopa tallennettua, mutta kun tämä kaikki pitää tehdä konsolin ohjaimella, on tämä soundien haku varsin hankalaa. Etenkin kuin oletussoundit ovat kappalekohtaisesti ihan mukiinmeneviä. Toisaalta jos aloittelija haluaa leikkiä pellepelotonta, ja Rocksmithin lisäksi ei omista mitään muuta kitaravahvistimen tapaistakaan, niin saahan sitä säädellä...
Suhtauduin Rocksmithiin alkuun vähän epäluuloisesti, mutta kaikkiaan se on aika hauska väline soitteluun ja lisäpiriste välillä puisevalta tuntuvaan harjoitteluun. Siitä kehittyykö soittotaito tämän myötä en siis osaa sanoa mitään varmaa, mutta uskaltaisin veikata, että kaikki treeni on tavalla tai toisella hyödyksi. Ja kaipa suunnittelijat jotain ovat tehneet oikein, kun kaltaiseni patalaiska ja reilusti yli kolmekymppinen soitonharjoittelijakin on tämän parissa jo jokusen tunnin viettänyt...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti