Levyarvio: Thelonious Monk - Underground (1968)

Kun suuren pianisti- ja säveltäjälegenda Thelonious Monkin viimeinen studioalbumi Columbialle (ja viimeinen merkittävä albumi ylipäänsä) ilmestyi vuonna 1968, se aiheutti jazzpiireissä jonkinmoisen kohun. Tämä johtui tietenkin vähintäänkin kummallisesta kansikuvasta, joka hämmästytti jopa itseään intellektuelleina pitäviä vannoutuneita hipstereitä. Sekä tietenkin kriitikoita, jättäen jopa hienon musiikin sisällään varjoon. Nyttemminhän överiksi vedetyssä, ja korostetun hupaisassa kannessa ei ole tietenkään ole mitään varsinaisesti kohahduttavaa, mutta vielä 'vapaaksi' luonnehditun 1960-luvun lopullakin ja kokeellisen musiikin kukoistaessa tällainen kansitaide meni yli ainakin siis jazzdiggareilta. Ja etenkin free- ja fuusiojazzin otettua jo ensiaskeleensa viisikymppistä Monkia pidettiin joka tapauksessa näiden nuorempien avantgardistien piirissä jonkinlaisena hupaisana menneisyyden hahmona, joka oli jo musiikillaan sanottavansa sanonut. Ironisesti Monkia, joka oli saanut arvostusta vasta 1950-luvulta lähtien oltiin nyt ennenaikaisesti kuoppaamassa 'menneen maailman jazzin' edustajana, vaikka tosiasiassa juuri hänen hieno musiikkinsa on joskus vaikeasti määriteltävän jazz-genren sisällä säilyttänyt jäljittelemättömän persoonallisuutensa vuoksi asemansa meidän päiviimme saakka.

Toisaalta kannessa ja nimessä Monkin on sanottu varsin selvästi osoittavan, jopa komiikan keinoin, että hän näki itsensä jazzin todellisena 'vastarintamiehenä', maanalaisen armeijan soturina joka pianon koskettimista takoi ilmoille jäljittelemättömällä tyylillään täsmäiskuja viihdehuttujazzia cocktailkutsuillaan suosivalle valtavirtayleisölle. No, ei tämäkään totta ole. Kuten ei kaiketi sekään, että Underground nauttisi jonkinlaista kulttisuosiota juuri vaihtoehtoisemman musiikin ystävien parissa. Tosiasiassa Underground on mielestäni yleisesti (ja jossain määrin virheellisesti) vaikeatajuisena pidetyn Monkin helpoimmin lähestyttäviä levyjä - mikä pätee toki useimpiin Columbian kauden levytyksiin, joissa soitti miehen 1960-luvun pitkäaikainen vakiokokoonpano, eli saksofonisti Charlie Rouse, basisti Larry Gales sekä rumpali Ben Riley. On sanottu, että kvartetissa Monkin oma, joskus huikeisiin sfääreihin kohoava soitto kiteytyi ja etenkin tämän rytmilliset rönsyilyt ja soolosoitossa kuultavat tyylilliset omaleimaisuudet siloittuivat, mutta kyllä tästä silti miehen nerouden aineosat tunnistaa: vaikutteet stride-tyylistä, perkussiivisen otteen, taukojen ovelan ja 'mietiskelevän' käytön, joskus jopa hämmästyttävän leikkisät melodiat - jotka saavat seurakseen vastaavasti tummempia tai lyyrisempiä sävyjä. Bluesnäkemystä tietenkään unohtamatta. Ja bändi osaa myös asiansa, kuinkas muuten.

Underground oli myös siinä mielessä merkittävä levy, että se sisälsi peräti neljä 'uutta' Monkin alkuperäissävellystä - eniten sitten 1950-luvun. Myös tiettävästi ainoan valssin tahtilajissa kulkevan sävellyksen, nimeltään Boo Boo's Birthday. Lainausmerkit uutuuksissa siksi, että tunnetusti Monk muokkasi materiaaliaan jatkuvasti, esimerkiksi levyn ensimmäinen kappale Thelonious on ties kuinka mones versio samasta kappaleesta (sivuseikkana sanottakoon, että miehen etunimeä näkee kirjoitettavan melko usein väärin eli muodossa Thelonius)... Monkin perustyylihän pysyi jokseenkin samanlaisena neljännesvuosisadan - eli oikeastaan koko hänen uransa, mutta monet kappaleet tai aiheet kehittyivät tai muhivat säveltäjän päässä pitkiäkin aikoja. Mitään Round About Midnightin kaltaista maailmanlaajuiseen menestykseen noussutta standardia ei levyltä löydy, mutta muuten Underground on kyllä hieno ja erittäin nautittava kokonaisuus. Sarjakuvapiirtäjä Jukka Tilsan eräässä jazzaiheisessa stripissä Monkiin vasta tutustunut hahmo kuvasi tämän musiikkia muistaakseni sanoin: "riitaisa sointu/kankea kulku." Jokseenkin samat mietteet olivat itsellänikin 1990-luvun puolivälissä tutustuessani ensi kertaa johonkin Monkin levyyn, mutta nyttemmin, lukemattomien nautinnollisten kuuntelutuokioiden jälkeen olen oppinut vuosien varrella arvostamaan tätä viime vuosisadan kenties merkittävintä jazzmuusikkoa suuresti.

Levyarvio: Joan Baez - The Best Of Joan C. Baez (1977)

En voi sille mitään, että Frank Sinatran lempinimi "The Voice" kuulostaa henkilökohtaisesti understatementin maailmanennätysyritykseltä, hieman samaan tapaan kuin "George Lazenby - se James Bond näyttelijöistä parhain". Jos joku tuon "The Voice" -lisänimen voisi kuitenkin minulta saada, se olisi ehkä Joan Baez. Siinä on huima laulajatar, jonka äänen poikkeuksellinen voima ja intensiteetti saa kuulijan sekä ihailemaan että pelkäämään, ja tuntemaan niitä paljonpuhuttuja kylmiä väreitä. Tunnettuahan on, että 1960-luvulla Baez oli folklaulajien aatelistoa, ja protestilaulajan maine iskostui tähän melko voimakkaasti. Mutta taitava Baez taipui laulajana ja esiintyjänä melko moneen, ja esimerkiksi varhaiset Vanguard -merkille tehdyt levytykset sisältävät mm. englantilaista perinteistä kansanlaulua, joka oikeastaan Baezin ansiosta nousi 1960-luvulla suosioon ensiksi Yhdysvalloissa ja koki vasta myöhemmin renessanssin kotimaassaan sellaisten yhtyeiden kuin Fairport Convention tai Steeleye Span toimesta. Mutta kipinää oli osaltaan antamassa siis Baez.

Kun Woodstockit ynnä muut festivaalit oli koettu, Bob Dylanin kanssa soudettu ja huovattu, vuosikymmen vaihtui ja protestiäänet alkoivat pikkuhiljaa hautautua harmauteen sekä Nixonin valheiden alle. Baez vaihtoi levy-yhtiötä, ja teki muutaman vuoden aikana A&M -merkille peräti seitsemän albumia, joista päätyi tälle vuonna 1977 ilmestyneelle kokoelmalle kaksitoista valittua helmeä. No, tunnustettakoon että pari huitaisuakin mukaan on mielestäni päässyt, mutta ei tämä kokoelma silti mitenkään huono ole. Kunhan muistaa, ettei se myöskään anna kattavaa kokonaiskuvaa artistin  urasta, vaan on pikemminkin väljempi katsaus tämän viihteellisempään ja pop-sävyisempään puoleen. Baezin hienoa ääntä on kuvattu usein kirkkaaksi, mutta siinä on ikään kuin kätkettynä tumma elementti, ja tästä kontrastista yhdistettynä voimakkuuteen syntyy mielestäni se taika, mikä saa kuulijan polvilleen ja joskus rukoilemaan armoa. Levyn dramaattisesti avaava Diamonds & Rust on mitä hienoin esimerkki Baezin äänenkäytöstä parhaimmillaan, kaunista kappaletta tukee hienosti akustisten kitaroiden helinä. Poliittista laulantaakaan ei ole kokonaan unohdettu, Baezin omaa käsialaa oleva Prison Trilogy (Billy Rose) on tästä lajista mukana. Sinänsä melko yksinkertainen kappale edustaa folktyylin traagisempaa puolta melko viiltävällä ja kolkolla tavalla. Tämä voisi hyvin toimia myös mieslaulajan tulkintana.

Mutta kuten sanottua, niitä hutejakin on mukana. Yhdentekevä Children And All That Jazz -kappale ei voi mitenkään olla seitsemän A&M- albumin parhaimmistoa. Tai jos on, niin sitten on tuotantopuolella nautittu muutakin kun kansalaisluottamusta. Myöskään Lennonin Imagine ei saa Baezilta oikein kunnon tulkintaa. Sovitus tuntuu paikoin väkisin väännetyltä ja turhan siirappiselta, ja itselleni syntyi jo vuosia sitten vaikutelma, ettei laulajatar seiso aidosti tekstin takana. Mutta Imagine, tuo kommunistinen manifesti kermakuorrutuksella (määritelmä Markku Kosken kuulusta Beatles-kirjasta) on myös niin vahvasti nivoutunut tekijäänsä, ettei muilla tulkinnoilla oikein ole mahdollisuuttakaan. Bob Dylanin Simple Twist Of Fate kannattaa mainita sen sijaan jo siksi, että se sisältää suorastaan ratkiriemukkaan pätkän, jossa Baez matkii härskisti Dylanin laulutyyliä - tehden sen vielä niin hyvin ja armoa antamatta, että luulisi ivailun kohteenkin kuunnelleen tätä korvat punaisena. Dylanhan pönkitti omaa uraansa melko ronskisti Baezin kustannuksella, ja vaikka välit tätä nykyä lienevät paremmat, tässä kappaleessa Baez tuntuu makselevan kalavelkoja entiselle rakastetulleen. Baezin meksikolaijuuret kuuluvat espanjaksi lauletussa Gracias A La Vida -kappaleessa.

Levyn päättää live-esitys Robbie Robertsonin ja The Bandin kestoklassikosta The Night They Drove Old Dixie Down, jota on joskus sanottu jopa parhaaksi versioksi kyseisestä kappaleesta. Tästä uskallan olla eri mieltä, sillä edesmenneen Levon Helmin aitoa ja alkuperäistä Southern-käninää ei voita edes Baezin voimakas ja kuulaankaunis laulanta, mutta totta puhuen tämän kappaleen pilaa oikeastaan Baezin yhtye. Mikä on siis yhteenveto? Kokoelma sisältää vähän epätasaista materiaalia, viihteelliset taustat eivät aina tee oikeutta laulajan äänelle, mutta vikoineenkin tämä kiekko on melko onnistunut läpileikkaus Joan Baezin 1970-luvun tuotannosta. Sille vaan pariksi vaikkapa Vanguard-vuosien kokoelma First Ten Years, niin siinä on jo melko hyvä valikoima tältä hienolta daamilta.

Kirja-arvio: Mauri Kunnas - Piitles

Arvostettu ja menestynyt lastenkirjailija sekä armoitettu kuvittaja Mauri Kunnas tiedetään pitkän linjan Beatles-faniksi, jonka pitkäaikaisena haaveena on ollut tehdä kirja liverpoolilaisnelikosta. Parinkymmenen vuoden jälkeen Kunnas teki lopulta haaveestaan totta, ja äskettäin julkaistu sarjakuvamuotoon puettu 'kraahvinen novelli' (ilmaus tekijän itsensä) päätynee monen Beatles-harrastajan hyppysiin ja muutamaan joululahjapukettiin ympäri maata. Kunnashan on ennenkin parodioinut rockmaailmaa ja populaarikultturin ilmiöitä yleisemminkin tietynlaista kulttisuosiota nauttivissa Nyrok City -sarjakuvissaan, joille muistan itsekin naureskelleeni jo kakaravuosinani. Vasta vanhemmiten toki näistäkin varhaisemmista sarjakuvista on nauttinut hieman eri tavalla, kun perspektiiviä kuvan ja tekstin ymmärtämiseen on tullut iän myötä hivenen lisää.

Kunnas lähestyy aihettaan vakavan harrastajan pieteetillä, pienoinen pilke silmäkulmassaan, minkä huomaa jo siitä, että faktapitoista tekstiä on melkoisesti. Toki myös hykerryttävää fiktiota. Koska tekijä lienee lukenut vuosien saatossa jokusen hyllymetrin verran Beatlesia käsittelevää kirjallisuutta ja kuunnellut mm. tuntikausia yhtyeen jäsenten haastatteluja levyiltä, ei liene mikään yllätys, että detaljien runsaus ja tosiseikat ovatkin hallussa erinomaisesti. Kun ne sitten liitetään hauskaan, ronskiin kuvalliseen parodiaan on selvää, että lopputulos on erinomaisen hauska, värikäs ja sopivan hullu kertomus yhtyeen alkutaipaleesta. Kunnas kertoi televisiohaastattelussa etsineensä netistä mm. kuvia rakennuksista, jotka tavalla tai toisella liittyvät yhtyeeseen - esimerkkinä vaikkapa Lennonin äidin Julian kotitalo, jotta saisi piirrettyä ne suht' näköisiksi. Tällaiset yksityiskohdat menevät taatusti aihetta sen kummemmin tuntevalta keskivertolukijalta ohi, mutta toisaalta on nostettava hattua näin pedantille taustatyölle. Muutenkin kuvista löytyy kaikenlaista pientä kiehtovaa yksityiskohtaa, jotka saavat hymyn huulille: seinällä olevassa julisteessa komeilee kotimaisen Beatlesiin hurahtaneen muusikon Jiri Nikkisen nimi, sanomalehdestä bongaa viittauksen A Day In The Life -kappaleen sanoitukseen tai levytysstudion lattialla seisoo Foxin vahvistin. 

Kunnaksen taito piirtää karikatyyrejä on ilmiömäinen. Esimerkiksi Hampurin ajan tuttavuudet Astrid Kirchherrin ja Klaus Voormanin tuntee piirroksen perusteella ilman erillistä selostustakin, ja pääosanesittäjät on kuvattu osuvasti, tietenkin hallitsevia kasvonpiirteitä liioitellen. Beatles-saagan sivullisetkin on useimmiten saatu vangittua sarjakuvaan huvittavasti, hieman isommassa osassa oleva John Lennonin Mimi-täti kuvataan tuhkakupeilla ihmisiä paiskovana kiukkuisena pirttihirmuna, mutta ainoastaan yhdessä kuvassa vilahtavan saksalaisen tuottajagurun Bert Kaempfertinkin tunnistaa helposti. Jopa manageri Brian Epsteinin homoseksuaalisuus ja tiedetty kiintymys Lennoniin saa sarjakuvallisen tulkintansa. Itse asiassa ruutu, missä juuri Epstein pakoilee kiukkuisia faneja rumpali Pete Bestin erottamisen jälkeen lymyilemällä kitaravahvistimen sisällä sai allekirjoittaneen purskahtamaan nauruun - eikä kysymyksessä ollut suinkaan ainut kerta Piitlesin alkutaipaleen kraahvista versiota lukiessani. Kohtuullisen hupaisa oli myös kuva, jossa Lennon tuprutteli Pariisissa paperossia Sartren kirja väärinpäin käsissään... Pakko oli myös nauraa välillä tarinaan tärkeinä historiallisina hetkinä ilmestyville taivaallisille kerubeille, jotka ovat Mick Jagger ja harppua soitteleva Keith Richards, kuinkas muuten. Liverpoolissa puhuttu scouse on puhekuplissa vääntynyt kirjassa mallikkaasti Kunnaksen asuinpaikan eli Tyrvään seudun satakuntalaiseksi kiäleksi.

Piitles-kirja päättyy yhtyeen läpimurtoon ja suursuosion kynnykselle, mikä on fiksu ratkaisu siinä mielessä, että juuri yhtyeen kivikkoinen nousu kohti menestystä lienee monelle vähän epäselvä. Kun aina jankutetaan siitä, kuinka se sama vanha tarina on kerrottu jo jonkun tuhatta kertaa, voi kerrankin todeta, että ei ainakaan tästä näkökulmasta, eikä näin hauskalla tavalla...

Levyarvio: Ray Wylie Hubbard - The Grifter's Hymnal (2012)

Oklahomassa vuonna 1946 syntynyt, mutta sittemmin Teksasiin siirtynyt sekä sinne juurtunut laulaja, kitaristi ja lauluntekijä Ray Wylie Hubbard taitaa täällä Pohjolan perukoilla olla melkoisen tuntematon suuruus. Toisaalta Teksasissa lääniä piisaa tunnetusti sen verran, että jos jonkinmoista kiertelevää trubaduuria ja kaihoisamman kantribiisin kiekujaa löytyy kaiketi jokaisen pikkukaupungin kuppilasta. Tai eiväthän Teksasissa kaupungitkaan pieniä ole, kuten ei mikään mukaan. Hubbard on joka tapauksessa tehnyt kunnioitettavan pitkän, joskin kirjavan uran ja aloitteli jo 1960-luvun puolivälissä opintojensa ohessa folklaulajana, mutta siirtyi seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa ns. outlaw -countryn pariin. Hän kirjoitti tässä rytäkässä menestyskipaleen mm. Jerry Jeff Walkerille. Mutta miehen oma ura on vasta 1990-luvun tienoilta lähtien osoittanut todellisia elpymisen merkkejä, ja tämän viimeiset levyt ovatkin keränneet kehuja, miestä pidetään moneen suuntaan rönsyilevän modernin americanan piirissä perinnetietoisena, vanhana viisaana konkarina. Oma tuttavuuteni tähän pyöreillä Lennon-laseilla varustetun, rähjäiseltä hippiveteraanilta näyttävän kaverin tuotantoon on varsin tuoretta laatua, sillä vasta tämän uusimman levyn myötä olen päässyt kuuntelemaan ja nauttimaan tämän persoonallisen lauluntekijän musiikista. Se täytyykin sanoa, että ellei ihmeitä tapahdu, on The Grifter's Hymnal vahva ehdokas itselleni tämän vuoden parhaaksi rootslevyksi.

Hubbard on ahkeran keikkailijan maineessa, niin kotimaassaan kuin Euroopassakin, mutta siitä huolimatta tämän suosio on ollut vaatimatonta luokkaa. Muusikkotoverit tuntuvat kuitenkin arvostavan Hubbardia, sillä Grifter's Hymnal -albumilla, jonka vapaasti voisi suomentaa vaikkapa Ketkun virsikirjaksi, vierailee kovan luokan soittajia, mikä osaltaan takaa sen, että levy kuulostaa todella hyvältä. Monessa mukana ollut kitaristi Audley Freed ja jo muinaisessa Small Faces -poppoossa vaikuttanut kosketinsoittaja Ian McLagan ovat rautaisia ja tunnettuja ammattilaisia, mutta hieman yllättäen albumilla vierailee myös Ringo Starr, jonka varhaista soolotuotantoa edustavan Coochy Coochy -kappaleen Hubbard halusi ehdottomasti levyttää, ja hupaisan sympaattinen tulkinta siitä syntyikin. Hubbardin mukaan minkäänlaista tarraa Ringon mukanaolosta ei levynkanteen haluttu lätkäistä, koskapa se ei olisi oikein sopinut levyn karuun henkeen, mutta Hubbardin mukaan myös muita soittajia kohtaan solidaarinen Ringo itse oli tätä vastaan. Hubbardin oma poika Lucas soittaa kahdella kappaleella sähkökitaraa, näistä jälkimmäisellä, levyn kohokohtiin kuuluvalla omaelämäkerrallisella Mother Blues -kappaleella jälkikasvu saa soittaa isukin Les Paul Gold Top -kitaraa, jolla on myös tärkeä osa kappaleen tarinassa. 

Ray Wylie Hubbard on kuulemma lukenut mies, joka ottaa vaikutteita välillä hämärän rajamaille liukuviin teksteihinsä paitsi amerikkalaisesta bluesperinteestä, josta on toki aina hyvä ammentaa, myös maailmankirjallisuudesta sekä -runoudesta, joten siinä mielessä on selvää, että mitään räikeintä punaniskamateriaalia ei levy sisällä. Uskonto on myös vahva elementti, mutta se heijastuu teksteihin väliin epäsuorasti, tai ainakin Hubbardin oman, vähän vinksahtaneen suodattimen läpi. Tästä käypänä esimerkkinä levyn neljäs raita, hengästyttävän vimmainen ja mustimman huumorin kuorruttama bluessaarna New Year's Eve At The Gates Of Hell. Sitä edeltävä kappale Lazarus on myös jo nimensä perusteella verhottu raamatulliseen taustaan, joskin tässä kappaleessa Hubbard antaa sanallisen ruoskansa sivaltaa myös kotimaataan. Mutta kokonaisuushan ratkaisee eivät pelkästään tekstit, ja bluesvoittoisesti etenevä, äänimaailmaltaan poikkeuksellisen rikas albumi sisältää Hubbardin karheaäänistä laulua, joista pilkahtaa välillä häivähdys parempien aikojen Dylania sekä akustisia kitaroita, slide-kitaraa ja höysteeksi sähkökitaraakin erinomaisen osaavan rytmiryhmän kera. Hubbard on jossain haastattelussa todennut, että tämä 'virsikirja' ei ottanut syntyäkseen helpolla, mutta täytyyhän sitä hyvän eteen nähdä vaivaa.

Levyarvio: Seasick Steve - You Can't Teach An Old Dog New Tricks (2011)

Vuonna 1941 Kaliforniassa syntynyt Steven Gene Wold, paremmin tunnettu tämän merikelpoisuudesta kertovalla taiteilijanimellä 'Seasick Steve' edustaa bluesartistien joukossa yhä harvinaisemmaksi käyvää ikämiesluokkaa. Eikä tämä heppu muutenkaan ole sieltä kaikkein tavallisimmista päästä. Seasick Steven maanläheinen, persoonallinen ja karun pelkistetty tyyli tekee hänestä jokseenkin täydellisen vastakohdan vaikkapa Joe Bonamassan kaltaiselle sliipatulle virtuoosille joka soittelee muutaman sadantuhannen taalan vintagesoittimillaan, puhumattakaan Robert Crayn kaltaisesta kitaraansa tarkkuusintsrumenttina käyttävästä viihteellisemmästä, joskin kieltämättä taitavasta bluestulkista. Seasick Steven tarinaa noususta maineeseen on yritetty romantisoida ja on väitetty, että mies nousi kirjaimellisesti katuojasta kuuluisuuteen. Aivan näin ei asia sentään ole, sillä vaikka mies omien sanojensa mukaan lähti maailmalle jo teini-ikäisenä, ja kierteli ympäri Amerikkaa tehden siinä sivussa vaikka mitä hanttihommia, on tämä kuitenkin myös soitellut ahkerasti studio- ja keikkamuusikkona vuosien varrella siellä sun täällä. Ja perheenkin tämä hoboksi luokiteltu muusikko ehti perustaa, tosin vaimolla ja lapsilla on ollut totuttelemista asuinpaikkaansa tiuhaan tahtiin vaihtaneeseen Steveen. Tällä hetkellä kaveri asustelee tiettävästi niin Norjassa kuin toisinaan Britanniassakin.

Britannia olikin Seasick Stevelle uran kannalta onnenpotku, sillä esiintyminen Englannissa (ja meilläkin näytettävässä) suositussa Jools Hollandin televisiohjelmassa nosti farkkuhaalareissaan kolmikielistä kitaraansa murjovan velmun partaniekan kerralla parrasvaloihin. Suosio taisi tulla hienoisena yllätyksenä veteraanille itselleenkin, mutta sen jälkeen on vientiä riittänyt. Luin jostain, että Steve olisi esiintynyt Suomessakin, olisiko ollut Järvenpäässä? Kuulemma ukko palloili yleisön joukossa muina miehinä ennen esiintymistä, ja aiheutti sitten hämmennystä kavutessaan lavalle. Oikea meininki! Ei mitään turhaa diivailua ja vaatimuksia Rolls-Roycesta tai Krugin vuosikertasamppanjasta jääkulhossa. Ahkeran keikkailun lisäksi Seasick Steve on myös julkaissut pari levyä, niistä viimeisin, osuvasti nimetty You Can't Teach An Old Dog New Tricks jalostaa Steven äärimmilleen pelkistettyä linjaa lisäämällä pakettiin mm. norjalaisen rumpalin Dan Magnussonin sekä pariin raitaan bassoa soittamaan hieman yllättäen Zeppelin-miehistön kunnianarvoisen jäsenen,  John Paul Jonesin. Ne jotka odottavat albumin avausraidalta nimeltään Treasures Steven tavaramerkiksi muodostunutta boogierutistusta slidehöystein saattavat tosin yllättyä, kun avauskappale alkaakin folk- ja countryhenkisesti akustisesti tunnelmoiden. Mutta kyllä sitä juurevaa ryminääkin onneksi piisaa...

Levyn kappaleet ovat sävellyksinä varsin simppeleitä, sanomaltaan vähän synkisteleviä ja haikeita - hienoisen mustan huumorin kyllästämiä parissa tapauksessa. Jopa hieman naiiviin herkistelyyn eksytään ainakin Party raidalla. Levyn päättävä It's A Long Long Way tuo helposti mieleen Johnny Cashin. Äänityksessä mitään sen suurempia vippaskonsteja ei tarvita, eikä niitä myöskään onneksi käytetä. Steven kitaraa on parissa kohdin sentään äänitetty päällekkäin. Herran tuunatut soittimet ovat muutenkin oma lukunsa, sillä ne näyttävät juuri niin ränsistyneiltä, matkustaneilta ja elämää myös sen nurjemmalta puolelta nähneiltä kuin soittajansakin. Esimerkiksi miehen 'ykköskitara', paremmin tunnettu nimellä 3-string Trance Wonder näyttäisi pysyvän kasassa teipin, liiman, loitsun ja rukouksen avulla. Lämpimään ja arvostavaan sävyyn soittaja kitarastaan myös toisinaan puhuu: '..the biggest piece of shit in the world..' Sikarilaatikosta kyhätty boogietyökalu on myös aika villin näköinen vempain, joskin tuntuu soivan aika mukavasti. Tahattoman naurunpuuskan aiheutti myös Morris Minor, jonka koppa koostuu kahdesta yhteen liimatusta auton pölykapselista. Muuten tämä albumi viehättää juuri äärimmäisen pelkistetyllä sanomallaan ja rehdillä fiiliksellä. Billy Gibbonsin kulkuriversiota muistuttava Seasick Steve John Deere -lippiksessään ei häikäisevillä sooloilla briljeeraa, mutta eipä tämän tarvitsekaan. Perusasiatkin riittävät aika pitkälle, kun ne vain osaa hyvin...

Levyarvio: Lynyrd Skynyrd - Last Of A Dyin' Breed (2012)

Tämän blogin ensimmäinen, pikaisesti kyhätty levyarvio käsitteli pintapuolisesti Lynyrd Skynyrdin upeaa debyyttialbumia. Rivien välistä saattoi tarkka lukija huomata, etten juurikaan lämpene yhtyeelle ja sen musiikille nykymuodossaan. Yhtyeen edellinen albumi God & Guns oli jo nimeltäänkin niin pöljä, että se sai miettimään miksi tämä yhtye yhä on kasassa. Alkuperäiskokoonpanostahan mukana on enää kitaristi Gary Rossington. Mutta kun stadionit täyttyvät ja levytkin yhä myyvät, niin mikäs siinä. Skynyrdin uutukainen Last Of A Dyin' Breed kertoo jo nimellään, että bourbonia polttoaineenaan käyttävät etelävaltioiden pitkätukkarokkarit alkavat näinä aikoina olla katoava luonnonvara. Ja jollei asia tästä vielä kirkastu, niin levyn muutaman kerran kuunneltuaan sen pitäisi olla selvää - mielestäni tämä levy ei todellakaan edusta southern rock -genreä, ainakaan niin kuin minä sen ymmärrän. Lynyrd Skynyrd yrittää kovasti olla maineensa veroinen, mutta uusimman levyn korkeintaan keskinkertainen materiaali ei oikeastaan kelpaa edes kunnianosoitukseksi rivistä poistuneille taistelutovereille, joita Rossington tuoreen Guitarist-lehden haastattelussa kertoo muistelevansa päivittäin.

Uutuusalbumilla on toki vahvojakin hetkiä, kuin maustehippusia laimeassa liemessä. Raskaasti räyhäävät kitarat sentään toimivat hyvin monilla kappaleilla. Samoin veljensä jalanjäljissä, tämän hieman liian isoissa bootseissa saapasteleva Johnny Van Zant suoriutuu lauluosuuksissa paikoin jopa erinomaisesti. Ikävä kyllä samaan hengenvetoon on todettava, että levyn äänitys nostaa kitarat päärooliin niin tehokkaasti, että esimerkiksi koskettimet jäävät auttamatta jalkoihin, ja kävipä mielessä että piruako niitä on edes mukaan otettu, kun tilaa ei tunnu olevan. Samoin taustalaulu jyrätään paikoin julmasti kitaroiden ja rumpujen alle. Ikään kuin yhtye ei luottaisi kokonaisvaltaisesti osaamiseensa. Suurempi ongelma on liukuhihnalta peräisin olevien sanoitusten kanssa. Levyn nyyhkypätkä, Ready To Fly on esimerkiksi tarinaltaan kyllä koskettava, mutta samalla sentimentaalisuus on vedetty niin överiksi, että laulajan rehellisyyteen ja tulkintaan on vaikea uskoa biisiä kuunnellessa. Koristeena kakkuun vielä sokerikuorrutettu jousitausta, ja kas, meillä on käsissämme malliesimerkki ylituotetusta ja laskelmoivasta rockballadista. Kepeämpää puolta albumilla edustaa kappale Mississippi Blood, jossa kieli poskessa käydään kliseeviidakkoon. Valitettavasti tästäkin kappaleesta puuttuu mielestäni 'se jokin' eli asenne. Eniten minut sai kuitenkin punaista näkemään muka rehelliselle duunarille suunnattu Nothing Comes Easy -niminen raita, joka parhaiten kiteyttää sen mikä levyllä on pielessä: härskisti verhotulla poliittisella sanomalla kerrotaan konservatiivisille Raamattuvyöhykkeen junteille, että maassa ei nyt ole ihan kaikki reilassa. Niinpä, otetaan Jumala ja aseet avuksi, niin siitähän se vyyhti lähtee purkautumaan...

Ironista tässä nyky-Skynyrdissä on se, että yhtyeen keikkaohjelmisto pitää sisällään juuri tukun vanhoja 1970-luvun menestyskappaleita, jotka bändi on Rossingtonin mukaan harjoitellut nuotti nuotilta, niin että ne kuulostaisivat mahdollisimman lähelle alkuperäisiltä. Ja näitä keikoilla halutaan kuulla. Samaan aikaan yhtye kuitenkin tekee jääräpäisesti omaa, uutta materiaalia, jota ei kukaan todennäköisesti halua kuunnella enää edes muutaman vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi tämä viimeisin levy jäisi historiaan minään mestariteoksena. Nostan toki hattua Rossingtonille, joka on kärsinyt vaikeista terveysongelmista viime vuosina ja joka silti haluaa yhä kantaa tämän musiikkilajin soihtua, jonka liekki on vähin erin hiipumassa. Ikävä kyllä, kuten mies itsekin totesi, muut etelän soturit alkavat vain olla vähissä, kun listoilla tätä nykyä keikkuvat Lady Gagat ja Justin Bieberit. Mutta rehellisyyden nimissä Last Of A Dyin' Breed ei ole ainakaan itselleni sellainen kiekko, josta tunnistaisin muuten kuin etäisesti sen Lynyrd Skynyrdin, josta pidän. Taitaakin tämän avautumisen jälkeen olla otollinen hetki lykätä pyörittimeen vanhempaa vuosikertaa, vaikkapa Second Helping tai Nuthin' Fancy....

Gibsonin kansanmalli: Les Paul Studio 60's Tribute

Loppukeväästä kitarahulluus sai jälleen allekirjoittaneesta salakavalasti vallan, ja alkoi mieli tehdä uutta sähkökepakkoa. Ja nimen omaan ensimmäistä kunnollista lankkua. Pähkäilin pitkään edullisemman Fender Stratocasterin ja Gibsonin Les Paul Studion välillä, ja päädyin lopulta pitkällisen killinkien räknäämisen tuloksena jälkimmäiseen. Mitään sen järkevämpää tai syvällisempää perustelua en ratkaisulleni keksinyt, kuin sen, että sinänsä yleispätevä Strato ei miellytä oikein silmääni. Korviani kyllä, sillä useat suosikkikitaristini kepittelevät juuri Stratocasterilla. Mutta eipä siinä Les Paulin soundissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole...

Gibsonin Les Paul Studio eri variantteineen on vuosia ollut valmistajansa 'kansanmalli' ja hieman edullisempi vaihtoehto niille, joiden kukkaro ei kestä esimerkiksi Standard -mallin kieltämättä korkeaa hintaa. Itselleni Standard jääneekin ikuiseksi haaveeksi, vaikka eipä näillä taidoilla tuollaista kyllä kehtaisi hankkiakaan, tässäkin on jo soitinta kylliksi... 1960-luvulta innoituksensa hakeva tribuuttimalli on saanut seurakseen myös 1950- ja 1970-lukujen mallit, vaikka pahat kielet kertovat, että nostalgiaa näissä malleissa on sitä etsiville varsin niukasti. Jostain luin, että tätä 'kuusikymmentäluvun' mallia olisi valmistettu ainoastaan 3600 kappaletta, joten ihan helposti tähän ei taatusti tulevaisuudessa törmää. Vasuriversiosta nyt puhumattakaan. Tosin on muistettava, että hinta on tässä kitarassa sen verran kohtuullinen, että ei näistä tuskin mitään keräilykappaleita koskaan tule. Gibsonhan syytää markkinoille uusia kitaramalleja ja näitä 'rajoitettuja eriä' siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää.

Millainen Lepakko tämä sitten on? Oma versioni on kuvan mukainen eli 'honeyburst' -värinen. Made in U.S.A 2011. Lakkaus on niitä asioita, joissa on tingitty, sillä kitara on mattapintainen  kaulaa myöten. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä tekee lankusta halvan näköisen, mutta itseäni tämä ei haittaa. Itse asiassa hillitty lakkaus tekee soittimesta aika persoonallisen näköisen, ja luonnossa instrumentti onkin huomattavasti paremman näköinen kuin valokuvissa. Tosin niinpä kitara on myös halvemmasta viimeistelystä johtuen arempi kolhuille ja naarmuille, joita tämä epäilemättä vuosien saatossa tulee saamaan. Netissä liikkuu joitakin kauhutarinoita näiden edullisempien Gibsonien huonosta viimeistelystä, ja siinä mielessä tässä on perää, että muutamassa videonpätkässä on tosiaan näkynyt yksilöitä, jotka näyttävät saaneen osumaa jo tehtaalla. Mistään tietoisesta ns. road worn -käsittelystä ei silti ole kyse, vaan yksinkertaisesti huonosta laadunvalvonnasta.Väittipä joku amerikkalainen saaneensa sellaisenkin kitaran, jonka lakka ei ollut vielä edes kuivunut. Vannoutuneet merkkiuskolliset Gibson-friikit myös antavat arvoa sille, kuinka monesta puunkappaleesta kansi on väkerretty. Yhdestä puusta väsätyt mallit ovat todella harvinaisia, samoin kahden, sen sijaan kolmesta viiteen pulikkaa takakannessa on varsin yleinen näky. Kuuden ja seitsemän kappaleen kitarat ovat taas harvinaisempia. Oma yksilöni näytti aluksi olevan kahden palikan versio, mutta tarkempi syynäys osoitti, että kolmesta liimatusta osastahan kansi koostuu. Samaiset puristit väittävät myös, että palikoiden määrällä olisi suurtakin vaikutusta kitaran äänenlaatuun. Rohkenen epäillä.

60's Tributen mikrofonit ovat ulkonäkönsä vuoksi 'saippuapaloinakin' tunnetut P90 -malliset, joista asiaan paremmin perehtyneet tietävät kertoa, että ne soundillisesti sijoittuvat jonnekin yksikelaisten ja Humbuckerien välimaastoon. Ne tuppaavat kuulemma myös olemaan hieman meluisat ja joku oli myös sitä mieltä, että tässä tribuuttiversiossa niiden soundi olisi turhankin nykyaikainen ja ärhäkkä. Itse olen joka tapauksessa saanut tyytyväinen hymy kasvoillani soittimesta irti kaikenlaista miellyttävää pörinää, puhtaasta helinästä tummempiin sävyihin ja mukavan hillitystä bluessäröstä aika tömäkkään raskaaseen mättöön saakka. Ohutkaulainen kitara pitää vireensä erinomaisesti ja on varustettu perinteisillä Klusonin virityskoneistoilla. Ainoat kauneusvirheet ovat lavan yläosan karkeahko viimeistely ja otelaudan reunan hienoinen epätasaisuus parin sentin matkalla, mutta näiden kanssa pystyn kyllä elämään. Siitä on tosin rutistava, että kitara toimitettiin pussissa (joka jo kaukaa toitottaa mahdollisille kriminaaleille kissankokoisin kirjaimin GIBSON U.S.A) kovan kotelon sijaan. Käsittääkseni uudemmat Studiot toimitetaan paremmalla laukulla. Jos Les Paulia joutuu roudaamaan vähääkään enemmän, on kaulan katkeamisriskin minimoimiseksi kunnon kotelo siis suositeltava sijoitus. Kitara oli tehtaan säädöillä hyvä soittaa, ja vuositarkastuksessa Turun Kitarapajan Erkka totesi myös sen kaulan olevan suora - yksi kieli tosin kaipasi hienoviritystä. Soitin on myös kevyempi kuin standardimalli, joidenkin mielestä keveys tulee soundin kustannuksella - kopan sisälle kun on porattu reikiä. Itselleni soundit kyllä riittävät. Painonpudotus on tosiaan huomattava, esimerkiksi yli tuplasti edullisempi Epiphonen Les Paul tuntuu tämän jälkeen melko järkäleeltä - seläntappajinahan Les Pauleihin joskus viitataan.

Les Paul Studio 60's Tribute on muutamassa kuukaudessa muodostunut lempi(sähkö)kitarakseni, sillä on yksinkertaisesti pirun kiva soittaa. Se on todellinen duunarin karu työväline rajuunkin bluesvääntöön, ja todella kaukana esimerkiksi jostain Gretschin White Falconin kaltaisesta hienohelmakitarasta. Ei sillä, että minulla olisi mitään Gretschin kitaroita vastaan. Vaikka vasurilisää jouduin pulittamaan, jäi hintalappu vielä kolminumeroiseksi, mikä taitaa näinä päivinä olla asiallisesta ja legendaarisen valmistajan jenkkilankusta millä mittarilla hyvänsä ihan kohtuullinen hinta.

Levyarvio: Suomen tulli - Uuteen maailmaan (2012)

En ole tänä vuonna juurikaan perehtynyt kotimaiseen musiikkitarjontaan muulta kuuntelultani, mutta on ilahduttavaa, että joskus vastaan tulee levy joka viehättää ja koukuttaa ensikuulemalta. Torniolaisen Suomen tulli -yhtyeen Uuteen maailmaan on ehdottomasti sellainen. Bändi, joka varmasti nimensä vuoksi on saanut kuulla erinäisiä Jethro Tull -irvailuja kyllästymiseen saakka kutsuu kuulijansa kävelemään punaista linjaa pitkin, eikä päästä kuulijaa kumihanskojensa otteesta vapaaksi ihan helpolla. Yhtyeen esikoislevyn tunnelmallista musiikkia on toisaalla luonnehdittu mm. 'hippiprogeksi' ja 'iskelmäprogeksi', mutta kumpikaan epämääräinen luokitus ei tee oikeutta taitavalle yhtyeelle. Kappaleiden sävellyksistä ja sanoituksista vastaa laulaja Sami Heikkilä, joka viljelee lyriikoissaan paikoin oivaltavia kielikuvia, jotka yhtye kietoo ammattitaidolla turhaa kikkailua välttävään, mutta ehdottoman nautittavaan ja monikerroksiseen soitantaan. Soittopuolella väriä kitaravetoiseen, tavanomaisia sointukulkuja välttävään progahtavaan menoon antaa mainiosti myös Sussu Ketolan koskettimista tihkuva sävyjen kirjo. Tunnelma kiekolla vaihtelee katkeransuloisesta kuulaudesta lämpimän intiimiin, eikä hyvin tulkitsevalla Heikkilällä ole pientäkään hätää laulupuolella. Hatunnoston solisti ansaitsee myös siitä, että kerrankin artistin artikulaatio on poikkeuksellisen selvää.

Musiikillisia esikuvia Suomen tullille on itse asiassa vaikea löytää, jos kohta jostakin 1970-luvun alusta niitä kaiketi pitäisi etsiä. Toisaalta oli ilahduttavaa, että yhtye ei ole lähtenyt kylmästi kopioimaan mitään tuon ajan hämyosastoa eikä sen esikoisalbumin musiikki ole mikään pastissi tuon ajan yhtyeiden tuotannosta. Kliseisesti todettuna bändin 'oma ääni' ja näkemys kantaa monenmoisen viimosen päälle tuotetun listamössön yli todella komeasti. Levy onnistuukin puhaltamaan tuoretta henkeä kotimaiseen tarjontaan, ja toivonkin että jatkoa seuraa. Yhtyeen nettisivulla vaan näyttäisi olevan kovin hiljaista...Uuteen maailmaan on saanut joka tapauksessa soittoaikaa itselläni viime aikoina ihan kohtuullisesti, ja sen perusteella voin todeta, että esikoislevyksi tämä on poikkeuksellisen vahva. Vaikka kuudes raita, Anna -kappale tuntui aluksi levyn heikoimmalta lenkiltä, istuu sekin kokonaisuuteen muutaman kuuntelukerran jälkeen kohtalaisen napakasti. Ja levyn päättävä Tänä yönä II on kitarasooloineen todellinen herkkupala, jossa laulajakin pääsee hieman revittelemään. Itse asiassa intrumentaalipuolelle kaipaisin jatkossa vähän enemmän ilotulitusta, koskapa jo tämän levyn perusteella yhtye siihen selvästi kykenee. Ja mielenkiintoista olisi nähdä, mihin suuntaan Heikkilä kehittyy lauluntekijänä. Raikkaan ja tervetulleen tuulahduksen pohjoisesta Suomen tulli joka tapauksessa tarjoaa...

Walrus-76 testaa: Rocksmith-"kitarapeli" (PS3 -versio)

Täytyy myöntää, että kun iskin ensi kertaa Rocksmithin mukana tulleen adapterijohdon kiinni pleikkariin ja toiseen päähän Les Paul Studioni välähti mieleen sellainen kohtuullisen vahva ajatus, että onko tässä touhussa nyt järjen häivääkään. Minulta meni henkilökohtaisesti täysin ohi tämä aiempi konsoleiden lelukitaravillitys, eli mitä näitä pelejä nyt onkaan: Rock Band ja Guitar Hero ilmeisesti? Toki muutaman nuoremman tuttuni puheista ymmärsin, että hauskaa viihdettähän nämä ovat - etenkin porukassa (lievässä jurrissa) pelattuna. Mutta entäpä kehityksen seuraava aste: oikeaa kitaraa 'ohjaimenaan' käyttävä peli? Tottahan sitä moisesta hulluudesta oli harrastelijasoittajan otettava selko, olkoonkin että hintaa huville tuli, tuon vaaditun adapterijohdon takia lysti maksaa kymmenisen euroa enemmän kuin uudet konsolipelit yleensä. Ja kitarahan on tietenkin omistettava... Rocksmith julkaistiin Euroopassa rutkasti jälkijunassa jonkun tekijänoikeuskiistan vuoksi - jenkithän ovat rokanneet sormet verillä tämän tahtiin jo hieman yli vuoden päivät. Ja vaikka synkkä taloustilanne povasi Rocksmithille nihkeää myyntiä ja pikaista unohdusta pelibisneksen kummajaisena, on tätä 'peliä' myyty rapakon tuolla puolen jo muutama satatuhatta kappaletta - ja tuskinpa Euroopassakaan miinukselle mennään. Pelin julkaisija Ubisoft ei ole ainoa tyytyväinen taho, kitaranvalmistaja Gibson on toimitusjohtajaansa myöten näkyvässä osassa Rocksmithin markkinoinnissa. Itse asiassa ohjelmaa myydään myös pakettina, jossa on mukana Gibsonin alamerkin Epiphonen karvalakkimallin lankku, joka luvalla sanoen ei liene edes aloittelijan paras mahdollinen valinta ensimmäiseksi sähkökitaraksi.

Rocksmith ei oikeastaan ole edes peli sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemminkin kyseessä on yllättävän monipuolinen kitaransoiton harjoitteluohjelma, joka on vähän epämääräisesti pelillisillä elementeillä verhottu. Harjoittelusta ja onnistuneesta soitosta saa kokemuspisteitä, ja pistetilin ja kokemuksen karttuessa soittaja saa avattua mm. uusia minipelejä, näillä ns. guitarcade -pikkupeleillä treenataan esimerkiksi sointuja, liukuja jne, ja tehdään otelautaa muutenkin tutuksi. Yli kaksikymmentä vuotta soitelleena nauraa hörähtelin aluksi vähän ylimielisesti, kun yhdessä näistä tekniikkaharjoituksista piti ampua sorsia alas soittamalla sävel oikealta nauhalta - mutta kun vaikeustaso salavihkaa nousi ja nakkisormeni eivät enää pysyneetkään vauhdissa hymy hyytyi - ja hommaan piti oikein keskittyä. Mutta Rocksmithin varsinaisena suolana ovat tietenkin aidot kappaleet, joita perusversiossa on  viitisenkymmentä kappaletta. Osasta biisejä on tarjolla peräti kolme harjoitusversiota: sooloversio, säestysversio sekä haastavampi komboversio. Tulevaisuudessa Euroopassakin julkaistaneen myös maksullinen lisäosa, jotta vielä basistitkin pääsevät karkeloihin.

Käytännössä homma toimii siten, että television ruudulle tai näytölle pamahtaa ilmeisesti näistä aiemmista 'kitarapeleistä' mallinnettu graafinen näkymä, jossa soitettavat sävelet (tai soinnut) esitetään värikkäinä ja kolmiuloitteisina. Eräänlainen muunneltu tabulatuuri siis. Taustalla soi aito kappale, ja soittajan olisi pysyttävä tahdissa ja pyrittävä tuottamaan jotain musiikiksi kutsuttavaa, sen mukaan kun näytölle erivärisiä palikoita säveliä kuvaamaan ilmestyy. Itsellänikin oli alussa hankalaa hahmottaa esitystapaa etenkin sooloharjoittelussa, aivot kyllä hoksasivat helposti mistä on kyse, mutta sormet eivät totelleet käskyä tarpeeksi nopeasti. Sointujen kanssa homma olikin huomattavasti helpompaa, yhdestä kolmen soinnun biisistä irtosi sataprosenttinen suoritus sentään ensiyrittämällä. Sellaiselle, joka ei ole kitaraa koskaan edes pitänyt kädessään voin sanoa, että paineita ei kannata ottaa. Rocksmithin oletusvaikeustaso on nimittäin luokkaa 'luolamies', mikä toki turhauttanee soitossaan hieman pidemmälle edistyneempiä. Suunnittelutiimin mukaan juuri Rocksmithin soittoon mukautuva vaikeustaso on vallankumouksellinen ja innovatiivinen - mutta vailla ongelmia se ei kuitenkaan ikävä kyllä ole. Ainakin itse olen huomannut, että jos soitto sujuu edes tyydyttävästi, nousee vaikeustaso joskus jopa kappaleen aikana radikaalisti - ja kun soittaja tästä yllättyneenä sössii, vaikeutta ei lasketa suinkaan hieman, vaan se rysäytetään kertaheitolla taas 'potentiaalisen gurun' tasolta alimmalle luolamiestasolle, missä pelaaja selviää urakastaan soittamalla tahdin tai parin aikana esimerkiksi yhden ainokaisen sävelen. Jotkut ohjelmaan räätälöidyt harjoitusversiot ovat myös aika kaukana esikuvistaan - etenkin Sunshine Of Your Love. Lisättäköön kuitenkin, että mikään ei tietenkään estä kokeneempaa soittajaa unohtamasta virtuaalitabulatuurin orjallista seuraamista ja soittamasta sen sijaan omaa improvisointiaan taustojen päälle, mikä lisännee ohjelman käyttöikää.

Kappalevalikoimaa löytyy Rollareista David Bowien kautta Nirvanaan, joukossa on Lynyrd Skynyrdiä, Tom Pettyä ja Creamia - mutta onpa listalla myös itselleni jokseenkin tuntemattomia tekijöitä. USA:ssa tähän on vuoden aikana julkaistu jo useampia maksullisia lisäbiisejä, jotka luultavasti rantautuvat Eurooppaankin ajan myötä. Rahastuksen makuahan tässä kiistatta on, kun yhdestä ladattavasta ekstrabiisistä joutuu pulittamaan liki kolme euroa, mutta toisaalta maksavat ne ns. play along -levytkin. Ja pakkoko noita kaikkia on edes hankkia. Jo perusversiossa riittää treenattavaa ja sisältöä monelle varmasti yllin kyllin. Yritin pohtia Rocksmithiä myös aloittelevan soittajan kannalta (jollaiseksi itsenikin yhä lasken), ja miettiä onko tästä peliksi naamioidusta ohjelmasta noviisille mitään hyötyä. Sanoisin, että puutteineenkin on. Rocksmith ei tietenkään korvaa hyvää soitonopettajaa, siitä ei opi tippaakaan teoriaa ja siinä on jokunen hiomaton särmä, mutta oivana ja miksei viihdyttävänäkin lisäapuna harjoitteluun se kyllä kelpaa ihan mainiosti, kunhan muistaa että mikään ihmeitätekevä työkalu se ei ole. Suurimpana yksittäisenä puutteena pitäisin sitä, ettei kappaleiden tempoa voi muuttaa - nähdäkseni tämä olisi huomattavasti parempi tapa oppia hankalia soolokohtia kuin vähentää soitettavien sävelten määrää ja tehdä kappaleen soolosovituksesta vaikeustasoa helpottamalla todella simppeli. Tosin kappaleiden riffejä voi harjoitella myös hitaammalla tempolla.

Äänenlaatu on konsolitaustaa ajatellen ihan kohtuullinen ja jopa hyvä kun ottaa huomioon että kyseessä on lajinsa ensimmäinen viritelmä, mutta häviää se silti selvästi vaikkapa hommaan varta vasten suunnitelluille mallintaville kitarahärpäkkeille, joita tässäkin blogissa on aiemmin käsitelty. Rocksmithiä vaivaava ns. viiveongelma äänen suhteen on ratkaistavissa varsin yksinkertaisella tavalla: kytkemällä konsoli rca-piuhoilla analogisesti esim. hifivahvistimeen. Itse kokeilin analogista liitäntää myös kuulokevahvistimella eikä viivettä esiintynyt. Pelkällä HDMI-piuhalla äänen kuljettaminen ei kuitenkaan ole suositeltavaa, ja tästä varoitetaan varsin selkeästi mukana tulevalla läpyskällä. Minkäänlaista kunnollista ohjekirjaa tai edes ohutta soitto-opasta ei mukana tule, hieman tekopyhästi ohjelman julkaissut Ubisoft vetoaa tässä ekologiseen ajatteluun. Hieman oudosti Rocksmithissä on valittavana useita erilaisia vahvistin- ja efektipedaalimallinnuksia, joita saa yhdisteltyä ja säädettyä mielensä mukaan, ja oman soundin saa jopa tallennettua, mutta kun tämä kaikki pitää tehdä konsolin ohjaimella, on tämä soundien haku varsin hankalaa. Etenkin kuin oletussoundit ovat kappalekohtaisesti ihan mukiinmeneviä. Toisaalta jos aloittelija haluaa leikkiä pellepelotonta, ja Rocksmithin lisäksi ei omista mitään muuta kitaravahvistimen tapaistakaan, niin saahan sitä säädellä...

Suhtauduin Rocksmithiin alkuun vähän epäluuloisesti, mutta kaikkiaan se on aika hauska väline soitteluun ja lisäpiriste välillä puisevalta tuntuvaan harjoitteluun. Siitä kehittyykö soittotaito tämän myötä en siis osaa sanoa mitään varmaa, mutta uskaltaisin veikata, että kaikki treeni on tavalla tai toisella hyödyksi. Ja kaipa  suunnittelijat jotain ovat tehneet oikein, kun kaltaiseni patalaiska ja reilusti yli kolmekymppinen soitonharjoittelijakin on tämän parissa jo jokusen tunnin viettänyt...

Levyarvio: Robert Plant - Band Of Joy (2010)

Vuonna 2007 vähän epätasaisesta soolourastaan tunnettu, rockin kenties komeimmin kiljuva jalopeura, sittemmin iän myötä äänenkäytöltään huomattavasti rauhoittunut Robert Plant teki yhdessä levyn hunajaäänisen Alison Kraussin kanssa ja lopputuloksena olikin kultaa ja kunniaa kerännyt albumi, joka sai kriitikot ja kuuntelijat ympäri maailmaa vakuuttuneeksi. Myös minut, sillä miljoonia myynyt Raising Sand on totisesti mainio albumi. Aika näyttää, onko siitä jonkinasteiseksi klassikoksi. Pari vuotta sitten Plant päätti yhdessä kitaristi Buddy Millerin kanssa kokeilla, josko samaa reseptiä hieman jalostamalla saisi aikaan yhtä hyvää materiaalia. Aivan tähän ei parin vuoden takainen Band Of Joy valitettavasti yllä, mutta jos nyt ei erinomainen olekaan, ei sitä kuuntelemattakaan kannata jättää. Levyn nimihän viittaa coverbändiin, johon Plant nuoruudessaan kuului. Ja coverlinjalla tämän uudenkin levyn kanssa tukevasti mennään, ja tuntuukin että Plant ja kumppanit ovat halunneet tehdä aineksiltaan mahdollisimman monipuolisen levyn, joka kuitekin ankkuroi itsensä melko turvallisesti amerikkalaisen musiikin rikkaaseen perimään.

Levyn potkaisee käyntiin mahtipontisella ottella  Los Lobos -cover Angel Dance, joka jyrää eteenpäin komeasti muhkean säröytetyn kitaran, mandoliinin ja Plantin tasaisen varman vokaalisuorituksen varassa. Jo ensimetreiltä on helppo havaita, että ainakin tuotannollisesti tämä lätty painii raskaassa sarjassa. Avauksen jälkeen meno jatkuu melko vakuuttavana aina viidenteen kappaleeseensa saakka. Vitosraita, herrojen Billy & Bobby Babineaux (?) kynistä lähtöisin oleva You Can't Buy Me Love on nimittäin yllättävän heppoinen kipale vahvan alun jälkeen. Vaikka levy ei toki tähän yksittäiseen kappaleeseen missään nimessä kaadu, se on hyvä esimerkki siitä, kuinka väärä rakennuspalikka horjuttaa vankastikin rakennettua tornia. Vaikka albumilta siis paikoin huokuu tietty hajanaisuus, sen pelastavat kuitenkin hienot yksittäissuoritukset, kuten vaikkapa todella tummissa tunnelmissa tulkittu hieno gospel Satan Your Kingdom Must Come Down, joka iskee vanhaan agnostikkoonkin kuin miljoona taivahaista volttia. Plantin suorastaan kuiskaamalla tulkitsema Silver Rider vie kuulijan puolestaan selkeimmin Raising Sandin äänimaisemiin ja kuulaan kauniisiin tunnelmiin. Levyllä Plant myös osoittaa olevansa vielä vanhoilla päivilläänkin yllättävän muuntautumiskykyinen ja tarkkakorvainen vokalisti. Stereotypia silkkihepeneissään ja röyhelöissään kiekuvasta narsistisesta rokkikukosta voidaan siis kuopata - ainakin osittain...

Vaikka Band Of Joy tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen pääosin hyvältä levyltä, kokonaisuus kuulostaa omiin korviini sittenkin vähän hajanaiselta ja sirpaleiselta, ja voisikin ehkä kysyä olisiko syy siinä, että Plant ja Miller ovat tuottaneet levyn itse? Tosin musiikillisesti ja vähän tylysti sanottuna 'teknisenä suorituksena' jokainen kappale, jopa tuo You Can't Buy Me Love pärjää melko hyvin yksinään, mutta albumikokonaisuus vähän natisee silloin tällöin liitoksistaan, ja jostain raosta käy kylmä veto. Toisaalta on myös huomioitava, etten ehkä itse ole paras mahdollinen henkilö arvioimaan Plantin soolotuotantoa, koskapa tämän lisäksi ainoastaan mainittu Raising Sand on minulle edes joten kuten tuttu albumi. Voihan siis olla, että Plant saa minulta paljon anteeksi jo legendastatuksensa vuoksi, mutta väliäkö hällä. Pääasia, että mies viitsii ylipäänsä tehdä vielä musiikkia, ja toivottavasti tämä kohtuullisen hyvä levy vielä saa jatkoa...

Levyarvio: Mark Knopfler - Privateering (2012)

Edellinen Knopflerin levy, jonka arvioin lyhyesti tässä blogissa, Kill To Get Crimson ei tehnyt minuun juuri vaikutusta. Yhtä mieleenpainuvaa kappaletta lukuun ottamatta se tuntui jonkinlaiselta vaisulta välityöltä, jota vaivasi paikoin eräänlainen turruttava tasapaksuus. En kenties siksi odottanut ihmeitä myöskään tämän minimalismista suoranaisen taiteenlajin tehneen kitarataiturin uutukaiselta soololevyltä, jonka kansikuva tuo oudolla tavalla mieleeni yhdysvaltalaisen valokuvaaja William Egglestonin persoonallisen taiteen. Mutta kun ei odota enempiä, saattaa sitä joskus yllättyä positiivisesti. Ensimmäinen hämmästyksen aihe tätä sattumanvaraisesti levykaupasta hankkimaani uutuutta koskien on se, että se on yllättäen peräti kaksikymmentä kappaletta sisältävä tuplalevy, ensimmäinen Knopflerin soolouralla. Toinen, ja vieläpä mukava yllätys on se, että nyt herra Knopfler tuntuu pitkästä aikaa saaneen kasaan erittäin toimivan albumikokonaisuuden, mikä näinkin runsaasti materiaalia sisältävällä levytyksellä ei ole aina suinkaan itsestäänselvyys. Esimerkiksi Eagles -yhtyeen kauan ja hartaudella työstetty tupla-albumi Long Road Out Of Eden sisälsi mielestäni toisen levyn verran melko yhdentekeviä kappaleita. En nyt ilkeä sanoa täytekappaleita, mutta joka tapauksessa korkeintaan keskinkertaisia viisuja.

Privateering sen sijaan luottaa vahvasti Knopflerin tunnettuihin vahvuuksiin karheaäänisenä tarinankertojana, joka varsin vaatimattoman tuntuisista lyyrisistä aineksista tekee hyvin persoonallisia ja monesti myös todella kauniita kappaleita. Joissakin kappaleissa on jopa kuultavissa niitä monien kaipaamia ohuita kaikuja Dire Straitsin ajoilta, selvimmin mielestäni paria astetta räväkämmällä Corned Beef City -raidalla, mutta myös sitä seuraava tunnelmoiva Go, Love toi jotenkin mieleen Knopflerin vanhan bändin. Muuten levy sisältää herralle ominaisesti vaikutteita vähän sieltä sun täältä, mutta akselilla Brittein saarten (ja Irlannin) kansanmusiikki, blues sekä rapakontakainen folk levy kuitenkin lopulta melko turvallisesti pysyy. Tosin I Used To Could kappaleella otetaan tyylikkäästi harppaus jonkinmoisen komeasti rullaavan blueshöysteisen rockabillyn suuntaan, ja Privateeringin muutamat bluesilla kyllästetyt kappaleet ovatkin erinomaisia. Tästä kuuluu kiitos myös muille soittajille, joista etenkin pianisti  Jim Coxin kilkattavat kuviot sopivat kappaleisiin erinomaisesti. En nyt tähän hätään ehtinyt tarkistaa soittaako sama kaveri pianoa esimerkiksi Knopflerin aiemmalla Ragpicker's Dream albumilla - mutta kovasti samankaltaiselta soitto kuulostaa. Muutenhan soittajistossa on liuta tuttuja nimiä, jos Knopflerin soolotuotantoa on tullut kuunneltua.

Tunnelmaltaan mukavasti vaihtelevan ja hienostuneesti soljuvan akustisen soitannan varaan rakentuvan tuplan kuuntelee helposti yhdeltä istumalta kokonaan, eikä kyllästymisen tai kuunteluväsymyksen tunne pääse hiipimään lähellekään edes loppumetreillä. Ja helposti sitä kyynikkokin lähes liikuttuu muutamien kappaleiden äärellä. Esimerkiksi em. minimalismia hyvin edustava kakkoslevyn Dream Of A Drowned Submariner kolahti allekirjoittaneeseen harvinaisen voimakkaasti, mihin kenties vaikutti että tulin juuri lukeneeksi paksun opuksen saksalaisten sukellusvenemiesten kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Ja mitä kiekkojen äänenlaatuun ja tuotannollisiin seikkoihin tulee -  kun kerran Mark Knopflerista on puhe, lienee turha mainitakaan, että hifistelijät luultavasti riemastuvat tämänkin levyn äänentoistollisesta annista. Raja laskelmoivan, yhdentekevän ja unholaan salamavauhtia hukkuvan tusinakaman ja viihdyttävän, tunnelmallisen ja musiikillisesti koukuttavan materiaalin välillä on joskus hiuksenhieno, ja Privateering -albumilla Knopfler osoittaa selvästi pystyvänsä niin halutessaan yhä tekemään jälkimmäisen kaltaista musiikkia.

Levyarvio: Jimmy Smith - Peter & The Wolf (1966)

Työteliäs ja väsymätön urkuvelho, Pennsylvanian Norristownista lähtöisin ollut 'The Incredible' Jimmy Smith (1925-2005) levytti pitkällä urallaan melkomoisen kasan materiaalia. Tarinan mukaan Smith innostui urkusoundista kuultuaan Wild Bill Davisia 1950-luvulla, ja vaihtoi pianosta Hammondiin, jonka soittoa harjoitteli vuoden päivät vimmatusti  vuokraamassaan varastotilassa. Tienattuaan 1960-luvun alussa Blue Notella rahat E-tyypin Jaguariin (kyseinen menopeli pääsi ainakin kahden levyn kanteen) tämä päätti siirtyä bensarahojen toivossa jazztirehtööri Norman Granzin luotsaamalle kaupallisemmalle Verve -levymerkille ja sen myötä miehen linja muuttui entistä selvemmin ns. souljazzin suuntaan. Usein soittotekniikaltaan huikean Smithin muhkeasti mouruavien Hammondurkujen taustalle lyötiin iso orkesteri, joka levystä riippuen joko toimi tai sitten ei. Tämä vuonna 1966 ilmestynyt hilpeä albumi kuuluu taatusti Smithin tämän kauden levytysten kummallisimpiin, joskin samalla on sanottava, että kyllä tässä monin kohdin tiettyä viehätystäkin on ja tätä repäisyä kuunnellessa kyllä hymyntapainen yrittää väkisinkin eksyä suunpieliin. Kuten eräs toinen kirjoittaja totesi, on aika eriskummallinen tapa yhdistää neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjevin klassinen musiikkisatu Pekka ja Susi viihtelliseen jazziin, mutta mikäpäs siinä. On sitä taatusti hullumpaakin kokeiltu.

Joku on myös sitä mieltä, että albumi olisi pitänyt laittaa itse asiassa orkesterinjohdosta ja sovituksesta vastanneen Oliver Nelsonin nimiin, mutta tottahan Smithin nimellä levyä saatiin kaupaksi varmasti paremmin. Rohkenen silti epäillä vasten parempaa tietoa, ettei tämä mikään myyntimenestys koskaan ollut. Levyhän oli jonkun aikaa jopa jonkinlainen keräilyharvinaisuus, tosin CD-formaatissa tätä nyt löytyy pilvin pimein. Olisi kieltämättä hauska tietää, mitä Prokofjev itse olisikaan tuumannut teoksensa kuorruttamisesta häpeämättömän jenkkityylisellä viihteellisellä ja paikoin mahtipontisella orkesterisovituksella sekä Smithin bluessävytteisellä urkutaituroinnilla. Irvaillaanpa yhdessä kohdin jopa Dave Brubeckin Take Fiven kustannuksella...  Levyn kannesta päätellen sen tekeminen on ainakin ollut hauskaa, ja kesäaamun oivalliseksi piristykseksi sekä kevyemmänsorttiseksi välipalaksi tämä sopikin kyllä erinomaisesti. All Music -sivusto noteeraa levyn ainakin tähtiasteikollaan aika korkealle, itse olisin taipuvainen vähän maltillisempaan arvioon. Smithin tuotantoon ensi kertaa tutustuville suosittelisinkin jotain hänen Blue Note -kauden levytyksistään tai esimerkiksi vahvasti bluessävytteistä triolevytystä Organ Grinder's Swing.

Walrus-76 testaa: Yamaha THR10 - harjoitusvahvistin kitaralle

Monennäköistä vehjettä aina perämoottoreista flyygeleihin valmistava japanilainen teollisuusjätti Yamaha ei ole viime vuosina ollut kitaravahvistinmarkkinoilla kaikkein kovin tekijä, vaikka laadustaan tunnettu yhtiö toki on syytänyt markkinoille mitä erilaisempaa musiikkivempainta. Pieni harjoitusvahvistin, THR10 on Nousevan Auringon Maan kädenojennus etenkin kitaristeille, ja vaikka olin firman sivuilta katsomani, kieltämättä hyvinkin huumoripitoisen promovideon jälkeen lähinnä huvittuneen skeptinen kuvassa näkyvää härveliä kohtaan, päätin hankkia mokoman laatikon myös itselleni. Päätökseen vaikuttivat myös netistä lukemani lukuisat positiiviset käyttäjäkokemukset. Sanottakoon, että ensimmäiset THR-vahvistimet kärsivät virtalähdeongelmista, mutta uudemmissa lastentaudit on hoidettu. Ulkonäöltään Yamahan THR10 on mielestäni varsin onnistunut. Laite tuo mieleen joko retrohenkisen, melko tyylikkään pienen putkinupin tai sitten itäsaksalaisen leivänpaahtimen, katsojan esteettisestä silmästä riippuen. Laitteessa on kermanvaalea metallikuori, joka etusäleikköineen, metallisine kantokahvoine ja logoineen huokuu laatua. Kuten kuvakin kertoo, laite myös näyttäisi hehkuvan - mutta putkien hehkusta ei sentään ole kyse, vaan sakepäissään huimissa sfääreissään liitäneet nerokkaat japanilaiset insinöörit ovat keksineet simuloida putkihehkua led-valoin. Kuulemma joku on luullut näitä oikeiksi putkivahvistimiksi, mitä en tosin sen suuremmin ihmettele. Kauempaa katsoessa menee varmaan fiksumpikin menee vipuun. Oranssi hehku on siis turhaa kikkailua, mutta hämärässä huoneessa toosa näyttää kieltämättä aika jännältä.

Laite mallintaa kaikkiaan viittä eri sähkökitaravahvistinta, jotka ovat järjestyksessä CLEAN (Fender Twin-Reverb), CRUNCH (Vox AC30), LEAD ja BRIT HI (Marshall) sekä kunnon raskaaseen revittelyyn MODERN (Mesa/Boogie Rectifier). Verrattuna suurempiin harjoitusvahvistimiin vaihtoehtoja on siis selvästi vähemmän, mutta totuuden nimessä on sanottava, että näilläkin viidellä vaihtoehdolla saa sentään aikaan monenlaista ujellusta, kohtalaisen sivistyneestä, tummasävyisestä jazzista aina suhteellisen repivään hardrock-mättöön asti. Jammun mallinnuksia on kehuttu hyviksi, ja tämän laitteen osalta näin onkin, vaikka en varsinainen asiantuntija tällä saralla olekaan. Yllättäen THR10 toimii myös bassovahvistimena, bassovahvistinmallinnus on toki hiljaisenpuoleinen, mutta riittävä vaikkapa kaverin kanssa harjoitteluun akustisemmalla meiningillä. Ja myös elektroakustisella jammailu onnistuu, vaikka tässä THR10 ei ole vahvimmillaan. Muistipaikkoja löytyy viisi kappaletta, kuten myös sisäänrakennettu viritin. Gain-, ja Master-säätimet toimivat yhdessä sävynsäätimien kanssa kuten aidossa  putkivahvistimessa, ja tuloksena on kirkkaana helisevää puhdasta ääntä tai rouheampaa säröä, ja kirjo on varsin laaja riippuen siis valitusta vahvistimesta. Mustat säätimet ovat jämäkän tuntuisia, paitsi muita huteramman oloinen vahvistintyypin valitsinpotikka. Efektit valitaan tai vaiennetaan myös näillä säätimillä, ja kuulostavat laitteen pieni koko huomioon ottaen erittäin hyviltä, etenkin jousikaiku- mutta myös chorus ja tremolo. Yamahan voi kytkeä piuhalla kätevästi vaikkapa mp3 -soittimeen, ja taustamusiikin äänenvoimakkuutta voi säätää sopivaksi ja soitella itse päälle. Yamahassa on kaksi pikkuruista, vain kolmituumaista kaiutinelementtiä, mutta niistä irtoaa yllättävän hyvin mökää, vaikka se ei ole THR10 -vahvistimen idea.

Idea on nimittäin, että tällä pienikokoisella laitteella voi harjoitella myös hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella silloin, kun kotirauha tai naapurisopu sitä vaatii, ja tämähän ei tunnetusti oikein onnistu edes yksiwattisella putkivahvistimella ja perinteisemmät pienemmätkään harjoitusvahvistimet eivät hiljaa soitettuna oikein kuulosta miltään. Yamahalla tämäkin onnistuu, ja vaikka hiljainen laite onkin kyseessä, saa tällä myös aikaiseksi taatusti riittävän äänekkäät olohuonejamit tai mökin laiturilla voi kokeilla naapureiden sietokykyä soittamalla tyynenä kesäiltana laiturilla iltasoiton Hendrixin hengessä. Yamahalla voi soittaa myös sellaisessa periferiassa, jossa sähköä ei ole saatavissa, sillä laite toimii myös paristoilla, valmistajan mukaan noin kuudesta seitsemään tuntia. Yamahan monipuolisuus ei lopu vielä tähänkään, sillä sitä voi käyttää mainiosti vaikkapa tietokoneen tai mp3 -soittimen kaiutinjärjestelmänä, ja tässä tarkoituksessa se on palvellut itseäni kitaransoiton lisäksi viime viikkoina. Eihän näin pieni loota tietenkään kunnon hifisysteemiä voita, mutta YouTube pätkiin ja nettiradion kuunteluun vekotin on kyllä mitä mainioin. Minun on vaikea löytää negatiivista sanottavaa Yamahan THR kympistä. Se on pieni (painaa 2,8 kiloa), helppokäyttöinen, monipuolinen ja tyylikäs pönttö, joka kaupan päälle kuulostaa pirun hyvältä. Ainoat miinuspisteet antaisin tuosta vähän huterasta vahvistimen valitsinpotikasta, ja muovisista päätykappaleista, mutta muuta narisemista en keksi. Korkealta tuntuva hinta (n. 300 euroa) on laitteen laatu huomioiden kohdallaan. THR kympin pikkuveli, THR5 on muuten edullisempaa versiota halajaville tutustumisen arvoinen vaihtoehto, joskin siinä joitakin ominaisuuksia on karsittu - mutta äänenlaadusta ei ole kuulemma tingitty.

Levyarvio: The Allman Brothers Band - Live At The Atlanta International Pop Festival 1970 (2003)

Kesän ollessa kuumimmillaan heinäkuussa 1970 kovassa nousukiidossa ollut ja esikoislevynsä julkaissut The Allman Brothers Band teki pari 'kotiseutukeikkaa' Georgian Atlantassa. Mistään takapajulan latoesiintymisestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä hurjimpien arvioiden mukaan 'Atlantan kansainväliseksi popfestivaaliksi' nimetty tapahtuma keräsi tuona vuonna paikalle jopa 600 000 kuulijaa, etenkin sen jälkeen kun pääsymaksua ei tarvinnut pulittaa. Näissä hippiajan hangoverkarkeloissa olivat mukana mm. Jimi Hendrix, Jethro Tull, Ten Years After, Captain Beefheart, Johnny Winter, B.B. King sekä tietenkin osavaltion paikallinen ylpeys, läheisessä Maconin kaupungissa asusteleva Allmanin veljesten bändi, jonka esitys kahtena päivänä sai odottaa julkaisuaan seuraavalle vuosituhannelle, toki joitakin raitoja tästä Allmanin Atlantan esiintymisestä on julkaistu aiemmin erilaisilla kokoelmilla ja käsittääkseni bootleg-julkaisujakin näistä on ollut olemassa. Allman Brothers oli nimenomaan todella kovan liveyhtyeen maineessa, mitä todistaa jo erinomainen ja suitsutettu Live At Fillmore East, joka mielestäni kuuluu itseoikeutetusti rockin livelevyjen aatelistoon. Mutta paljoa ei sille häviä myöskään tämä kahden levyn julkaisu, joka osoittaa että mikään turha sakki tämä yhtye ei loistonsa päivinä totisesti ollut.

The Allman Brothers Bandia on usein pidetty ns. 'southern rockin' tienraivaajina, mikä kyllä tietyssä mielessä pitää paikkansa, mutta laajemmassa katsannossa yhtye ammensi aineksia ja vaikutteita juurevaan musiikkiinsa paitsi tietenkin bluesista, myös jazzista sekä mielestäni myös ripauksia countrysta ja folkista voi alkuajan tuotannossa kuulla. Yhtyeen vahvuushan oli poikkeuksellisen taituruus lähes joka osa-alueella, Allmanin veljekset Duane (slide)kitarataitoineen ja Gregg kosketinsoittaja-laulajana olivat tietenkin pääosassa, mutta huomattavaa lisäpotkua antoivat kaksi rumpalia, joista etenkin Jaime Johnny Johnsonia on usein pidetty miehenä kokoonpanon ajoittain 'jazzahtavan' soundin takana. Basisti Berry Oakley hallitsi paitsi tiukan rytmin ja sooloilunkin, tarvittaessa myös rutisti laulupuolella ulos kohtalaisen mureaa bluesia. Legendaksi noussut, nuorena nukkunut Duane Allman jätti ehkä eläessään varjoonsa yhtyeen 'kakkoskitaristi' Dicky Bettsin, mutta Bettsin rosoinen soitto on yhtä kaikki tärkeä osa Allman Brothersin magiaa. Tässä konserttitaltioinnissa kuullaan lisäksi vieraina huuliharppua soittavaa Thom Doucettea, joka kuului yhtyeen lähipiiriin, ja nouseepa lavalle Georgian poikien kanssa myös blueskitaristi Johnny Winter. Tämä tapahtuu kakkossetin päättävässä, liki puolituntisessa Mountain Jam -revittelyssä, joka kuulijasta riippuen on joko ylipitkäksi venytetty päätön improvisaatio tai sitten mestariteos, jonka ääressä voi hiljentyä ja nauttia. Itselleni jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä totuutta, joskin myönnän että Eat A Peach- albumilta löytyvä versio on hitusen parempi kuin tämä, mutta etenkin Duanen tyylittelyä kelpaa aina kuunnella.

Ensimmäisellä levyllä, joka on heinäkuun 3. päivänä 1970 taltioitu, samainen Mountain Jam on huomattavasti lyhyempi, mikä johtuu siitä, että soitto piti lopettaa sadekuuron takia. Jostain syystä lava oli vailla kattoa, joten sähköiskuun ei haluttu soittajia sentään tappaa. Ykkössetti esittelee materiaalia myös yhtyeen seuraavalta levyltä, mm. klassisen In Memory Of Elizabeth Reed -kappaleen.  Tukevampaa, traditionaalissävyistä bluesmenoa Allman-höystettynä tarjoavat mm. Hoochie Coochie Man, Trouble No More sekä Stormy Monday. Itse en osaa sanoa, kumman päivän setti kuulostaa omiin korviini paremmalta, mutta jälkimmäisessä soitto vaikuttaisi ehkä asteen pari tiukemmalta. Levy on masteroitu uudelleen ilmeisesti niin hyvin kuin mahdollista, eikä kalpene CD:llä äänenlaadultaan esimerkiksi mainitulle Fillmore-kiekolle. Rumpusoundit toki ovat vähän huteria ja kahden rumpalin tuhti tykitys jää kuulijalta osin kokematta, mutta kun äänityshetkestäkin on jo päälle neljäkymmentä vuotta, tämän voi helposti antaa anteeksi. On sääli, että yhtye joutui  kokemaan sittemmin kaksi suurta tragediaa Duane Allmanin ja Berry Oakleyn menehtyessä liikenneonnettomuuksissa, tämän alkuperäiskokoonpanon rajana taisi kirjaimellisesti olla taivas. Mutta kuten uudelleenjulkaisun kansitekstit kirjoittanut Kirk West toteaa, onneksi joku oli Atlantan festivaalihumussa ladannut nauhuriin nauhan, ja onneksi se myös pyöri - sillä näin rotevaa menoa kelpaa kuunnella jälkipolvienkin.

Levyarvio: Jethro Tull's Ian Anderson - Thick As A Brick 2 (2012)

Jethro Tullin klassinen Thick As A Brick vuodelta 1972 on monen mielestä yhtyeen hienoimpia ellei peräti se hienoin saavutus. Alun perin Andersonin tarkoitus oli ilmeisesti ivata ja ravistaa parodian keinoin albumilla aikansa progekenttää, mutta niin vain taisi herran parodia mennä suurimmalta osalta kuulijoita ohi maalin. Teema-albumin parodiasta tulikin kohtalaisen monumentaalinen levytys, joka on ihastuttanut tai vihastuttanut kuulijoita jo neljäkymmentä vuotta. Kuvitteellisen lapsineron, Gerald Bostockin ympärille rakennettu tarina kuitenkin sai yllättäen jatkoa, kun idearikas Anderson keksi, että voisi aihetta hyödyntäen tehdä uuden albumin, jossa musiikin keinoin käytäisiin läpi samaisen Bostockin myöhempiä elämänvaiheita, tai pikemminkin eri polkuja, joille tämän elämä olisi saattanut suuntautua. Kuulostaako lievästi hullulta? No, ainakin takuulla Ian Andersonilta. Varmasti monen Tull-fanin mielessä on tämän levyn tiimoilta käynyt ajatus, rahastetaanko tässä hävyttömästi klassikkostatuksen saavuttaneen levyn maineella, mutta toisaalta kyseessä ei ole Jethro Tullin vaan Andersonin levy. Ja äijähän on yhtä kuin Tull. Mutta mitä tapahtuikaan kitaristi Martin Barrelle? Eihän ilman häntäkään voi yhtyettä olla, vai voiko? Virallisen selityksen mukaan Barre oli kiireinen oman soololevynsä sorvaamisen kanssa, eikä siksi osallistunut TAAB kakkosen tekemiseen. Totuus lienee toinen, mutta hällä väliä: Barrella tai ilman, Thick As A Brick 2 on kyllä onnistunut levy, ratsastipa se kuuluisan edeltäjänsä maineella tai ei.

Albumi huokuu koko kestonsa ajan tietynlaista kieroutunutta tuttuutta, etenkin Tull-fanin korviin moni kohta tuntuu hämmentävän tutulta, ja sanoissakin vilisee paikoin viittauksia aiempaan tuotantoon. Osin tämä johtuu varmasti siitä, että Andersonin yhtye on alkuperäisen levyn idean mukaisesti varsin pelkistetty ja suurempia kikkailuja on vältetty. Martin Barren korvaa kitarassa nuori saksalainen Florian Opahle, joka tekeekin hienoa jälkeä, paikoin olisin ehkä kaivannut hieman rönsyilevämpää ja asteen räväkämpää sooloilua, mutta ilmeisesti Andersonin komennossa tämä ei ole ollut mahdollista. Opahlen nimi kannattaa laittaa kuitenkin mieleen, sen verran hyvä soittaja on kyseessä. Koskettimissa John O'Hara ei saa mielestäni niin paljon tilaa, kuin olisi ansainnut, mutta se ei kuitenkaan onneksi vie albumilta pohjaa pois. Jatko-osan heikoin lenkki on mielestäni Andersonin iän myötä haperoitunut lauluääni, mikä ei tosin ole mikään yllätys. Bob Dylanin rahisevasta nykykäninästä ei sentään ole pelkoa. Se Andersonin kunniaksi on silti sanottava, että lahjakkaana musiikintekijänä hän saa kohtalaisen vaivattomasti sovitettua musiikin lauluunsa sopivaksi, ja kyllähän tätä kelpaakin kuunnella, etenkin niitä huiluosuuksia. Ja muutaman kuuntelukerran kiekko nähdäkseni tarvitseekin paljastaakseen kaikki salansa.

Thick As A Brick 2 on saanut kriitikoilta pääsääntöisesti varsin hyvän vastaanoton, ja liityn tässä omalta osaltani tähän ylistävään kuoroon. Levy ei missään nimessä ole parempi kuin kuuluisa edeltäjänsä, eikä sitä oikein siltä pohjalta kannata lähteä kuuntelemaankaan, olkoonkin, että esimerkiksi kahdeksas kappale Old School Song viittaa paitsi nimellään myös sisällöllään suoraan ykkösosaan.Tietyssä mielessä TAAB 2 on myös kädenojennus Tull-faneille, jotka ovat odottaneet, milloin yhtyeeltä tai Andersonilta ilmestyy jälleen levy, joka vastaisi koviin odotuksiin. Akustinen ja sähköinen soitanta yhdistyvät tällä albumilla upeasti Andersonin omalaatuiseen tarinankerrontaan, ja musiikki on enimmäkseen parasta mitä Tull tai Anderson ovat julkaisseet vuosiin. On hyvin epätodennäköistä, että tämä albumi saavuttaa tulevaisuudessa sellaista klassikkoasemaa kuin kanonisoitu ykkösosa tai vaikkapa uuden miksauksen myötä suorastaan häikäisevältä kuulostava Aqualung, mutta kyllä se paikkansa musiikinystävän kokoelmassa ansaitsee.

Levyarvio: Albert Cummings - True To Yourself (2004)

Tämä lajissaan aika mainio modernimpaa jenkkilän bluesnäkemystä edustava levy oli monien muiden kohtalontoveriansa lailla vuosia 'kadoksissa' levyhyllyni unholaan jääneiden osastossa, joskin nyt sen uudelleen kuultuani en oikein tiedä, miksi se sinne alun perin oli edes joutunut. Kaipa ensikuulemalta tämä ei oikein säväyttänyt, vaikka tosiasiassa Cummings on varsin pätevä blueskitaristi, jolla tuntuisi olevan myös riittävästi laulun(tekijän) lahjoja. Ehkäpä Cummingsin tapauksessa on vain kyse siitä, että USA:ssa tämän luokan bluesartisteja on sen verran runsaasti, että bluesia janoavalla yleisöllä on valinnanvaraa vähän liikaakin - ja hieman persoonatontahan Cummingsin revittely paikoin on. Eräänlainen kakkosketjun artisti siis on kyseessä. Jopa suuren Stevie Ray Vaughanin kruunua yritettiin Cummingsille aikoinaan sovittaa, vaikka totuuden nimessä nämä kaverit painivat aivan eri sarjoissa. Joitain SRV-vaikutteita tälläkin albumilla kyllä on, ei vähiten siksi, että basson varressa on Double Troublessa vaikuttanut Tommy Shannon. Myös rakennusalalla leipäänsä tienanneen Cummingsin käsiin tuntuu Stratocaster kuitenkin istuvan siinä missä vatupassi ja vasarakin. Vuonna 2004 ilmestynyt True To Yourself oli miehen debyytti Blind Pig -levymerkille, eikä siis ollenkaan huono avaus, joskin itse jäin kaipaamaan sitä viimeistä rutistusta.

Albumin avaa varsin ronskeilla soundeilla Man On Your Mind, joka on Cummingsin oma sävellys, kuten kaikki muutkin yhdeksän raitaa, lukuun ottamatta pikkuisen kliseistä Blues Makes Me Feels So Good -kappaletta, johon tekijäksi on myös merkitty äsken mainittu basisti Tommy Shannon. Rumpuja takoo B.E. Frosty Smith ja koskettimissa kuullaan Riley Osbornea. Meno on varsin suoraviivaista ja teknisesti pätevää bluesräimettä, akustisempaa Sleep -tunnelmapalaa lukuun ottamatta. Minulle vain tuli Sleep-kappaletta kuunnellessa vähän sellainen tunne, että Cummings ei oikein saanut akustisella soittaessaan instrumentista kaikkea irti. Vika voi kyllä olla äänityksessäkin. Sen sijaan mukavasti rullaava boogie Your Sweet Love erottui muusta materiaalista selvästi edukseen. True To Yourself on siis hyvä blueslevy ja kokonaisuutena useammankin kuuntelun arvoinen, etenkin blueskitaroinnin ystäville. Cummings on tosiaan ammattitaitoinen rakennusmies, sillä hänen bluesinsa pysyy mainiosti kasassa ja on rakennettu vahvoille perustuksille. Mutta erottuakseen massasta kiekko olisi kaivannut puurtajan sijaan luovaa arkkitehtia, joka olisi antanut sinänsä vahvoille rakenteille sen persoonallisen ja kuulijansa vahvasti koukuttavan viime silauksen.

Elokuva-arvio: The Greatest Game Ever Played (2005)

Minkälainen elokuva saadaan aikaiseksi, jos tuottajana on Disney, ohjaajana sivuosien näyttelijänä paremmin tunnettu Bill Paxton ja aiheena likimain sata vuotta sitten pelattu golf-turnaus? Näiden tietojen perusteella tuskin kannattaisi mokomaa vaivautua edes katsomaan. Omituista kyllä, ennakkoluulot kannattaa unohtaa, sillä The Greatest Game Ever Played ('Kaikkien aikojen peli') onnistuu olemaan hyvinkin viihdyttävä elokuva, joka jopa sai minut, joka golfista lajina en mitään ymmärrä katsomaan sitä taas televisiosta, muutenkin kuin unilääkkeenä. Sitä luulisi helposti, että yleisesti varsin tylsänä televisiolajina pidettyä golfia ei saisi draamaelokuvan aiheeksi taivutettua, mutta kyllähän se onnistuu.

Elokuva kertoo vuoden 1913 Massachusettsissa kisatun U.S. Openin suuresta sensaatiosta, eli siitä kuinka paikallinen vaatimattomista oloista lähtöisin ollut, aiemmin mailapoikana toiminut nuori amatööri Francis Ouimet nousi vasten kaikkia ennakko-odotuksia kisaamaan voitosta tuon ajan parhaimpana pidettyä pelaajaa, Englannin Kanaalinsaarilta lähtöisin ollutta Harry Vardonia vastaan. Itse asiassa myös Vardon oli alkujaan köyhistä oloista, ja taidoillaan nousi lajin suuruuksiin, mutta englantilaisen luokkayhteiskunnan raja-aidoista tämäkin joutui syntyperänsä vuoksi kärsimään. Elokuvan alussa näytetään, kuinka Vardon lapsena herää kotimökissään Jerseyn saarella ulkoa kuuluviin ääniin. Joukko korkeissa silinterihatuissaan ja viitoissaan käyskenteleviä viktoriaanisen ajan herroja mittailee maata, ja eräs heistä sanoo pojalle, että tähän raivataan golfkenttä. Kun Vardon kysyy, mitä golf tarkoittaa, yksi ylhäisistä herroista vaivautuu vastaamaan: "Golf on herrasmiesten peli, se ei ole sinunkaltaisiasi varten." Ja nakkaa pojalle kolikon. Kotitalo revitään maan tasalle, ja Vardon perheineen siirretään muualle.

Vaikka Disney-elokuvasta puhuttaessa ei tiettyä ylisentimentaalista maalailua onnistutakaan kokonaan välttämään, ei Kaikkien aikojen peli kuitenkaan tähän kaadu. Se ei yritäkään käsitellä golfia viileän analyyttisesti ja pikkutarkasti, vaan on paitsi onnistunut ajankuva, myös kertoo maallikollekin lajiin liittyvistä suurista tunteista ja kilpailun jännityksestä. Epäilemättä suuri ansio elokuvan onnistumisesta kuuluu lähes kautta linjan hyville näyttelijäsuorituksille, joista onnistunein on mielestäni maineikkaassa Old Vicissä koulutuksensa saaneen, pikkuosista tunnetun Stephen Dillanen vähäeleisesti tulkitsema viilipyttymäinen mestari Harry Vardon. Ja onhan tuo tosiaan herrasmieslaji, kun viheriöllä on elokuvan mukaan tuohon aikaan saanut piippuakin poltella... Francis Ouimet'a näyttelevä Shia LeBouf on enemmänkin tuollainen teinityttöjen mieleen oleva kiiltokuvapoika, mutta pärjää silti toisessa pääroolissa kohtalaisesti. Parituntinen elokuva ei oikeastaan laahaa missään vaiheessa, ja onnistuu myös välttämään pahimmat siirappilammikot, joten kyllä sen varsin mielellään kaiken turruttavan väkivaltaviihteen lomassa katselee. Mainittakoon muuten, että aivan elokuvan kaltainen urheiludraama ei alkuperäinen kisa sentään ollut, se ratkesi nimittäin ennen kuin loppumetreillä.

Walrus-76 testaa: Olympus LS-100 digitallennin

Kitaransoiton ja esimerkiksi laulun harjoittelussa tai oikeastaan minkä tahansa musiikin tuottamisen lomassa sitä olisi joskus hyvä kuulla jälkikäteen, mitä älämölöä sitä on tullutkaan oikein räpeltäneeksi. Kannettavat äänitallentimet ovat perinteisesti olleet ainakin journalisteilla kovassa käytössä, mutta kehitys on tehnyt laitteista paitsi äänenlaadultaan hyviä myös yhä monipuolisempia (ja pienempiä). Olympuksen LS-100 on kameravalmistajana paremmin tunnetun yhtiön uusin aluevaltaus kannettavien äänityslaitteiden saralla. Kilpailu tämän kokoluokan tallentimissa, ja etenkin sellaisissa, joista on hyötyä joko musiikin harrastajalle tai jopa ammattilaisille on kuitenkin melko laimeaa, sillä Olympuksen lisäksi tämän luokan vehkeitä tarjoavat oikeastaan vain Tascam, Korg, Zoom ja pari muuta valmistajaa, joukossa mm. hifilaitteistaan paremmin tunnettu Marantz. Hintahaarukka on hieman alle parista sadasta aina viiteen sataan euroon asti, ja ilmeisesti hinta on useimmiten suhteessa ominaisuuksien määrään ja laitteen laatuun.

Olympus LS-100 sijoittuu pienten digitallentimien ylempään luokkaan sisältäen mm. mahdollisuuden peräti kahdeksan raidan äänittämiseen, mikä on tämän kokoluokan vekottimelta aika hyvä saavutus, etenkin kuin ottaa huomioon että vielä joku vuosikymmen sitten keskivertokansalainen ei voinut unelmoidakaan suhteellisen laadukkaan kotiäänityksen tekemisestä tällaisella koneella. Olympuksessa on kaksi sisäänrakennettua mikrofonia, joihin voidaan valita kolmesta esiasetuksesta sopivin. Käytännössä siis herkkyys, jonka voi vaihtaa äänittipä sitten lavalla jymisevää bändiä (luvalla, totta kai!), akustisempaa musiikkia, puhetta tai vaikkapa linnun laulua. Kyllä vain, luin että luontoihmiset näitä kanniskelevat mukanaan, etenkin lintuharrastajat. Ja mikäpä on kanniskellessa, sillä laitteella on painoa vain 280 grammaa. Ihan miniatyyrilaitteesta ei silti ole kyse, sillä farkkujen taskuun tätä etäisesti menneiden vuosien robustia kännykkää muistuttavaa vempainta ei kannata survoa, mutta reilumman ulkotakin povitaskuun tämä kyllä mahtuu. Plussaa Olympukselle myös siitä, että vakiovarusteluun kuuluu tukevan oloinen suojakotelo. Kaukosäädintä kaipaava joutuu sen sijaan pulittamaan siitä lisää.

Tallennus tapahtuu joko muistikortille tai laitteen omalle neljän gigan sisäiselle muistille. Omien, harjoittelukäyttöön täysin riittävien mikkien lisäksi Olympus hyväksyy tarvittaessa myös ulkoiset mikrofonit, sekä tietenkin kuulokkeet. Laitteen omaan muistiin mahtuu parhaalla laadulla (PCM) puolisentoista tuntia tavaraa, mikä ainakin itselleni piisaa mainiosti. Eivätkä nuo muistikortit onneksi maltaita maksa, jos kapasiteettia haluaa lisää. Tallentimessa on myös sisäänrakennettu viritin niin kitaralle kuin bassollekin. LS-100 on kädessä tosiaan hyvin kevyen oloinen, näyttö on kirkas ja selkeä, joskin melko pieni. Ärsyttävä 'ääniopastus' kannattaa kytkeä pois heti alkuunsa. Onneksi tämä käy helposti. Näppäimistä osa on vähän turhan pieniä, mutta tuntumaltaan kuitenkin kelvollisia. Äänitystason säädin saisi olla lukittava, ja lisäksi mikäli haluaa kanavia säätää erikseen on tämä vaikeaa luullakseni isompiräpyläiselle käyttäjälle. Akulle luvataan kestoa parasta laatua ja omia mikrofoneja käytettäessä jopa yli yhdeksän tuntia, en ole vielä ehtinyt käyttää omaani kuin ehkä puolet tästä ajasta, joten saanee nähdä...

Suurin kritiikki omalta osaltani koskee laitteen mukana tulevaa ohutta ohjekirjan tapaista vihkosta, jossa hyvin pintapuolisesti selitetään laitteen perustoiminnot. Toki netistä saa ladata itselleen tuhdimman manuaalin, mutta olen sen verran vanhan liiton miehiä, että toiminnoiltaan näinkin monimutkaisen laitteen mukana saisi kyllä tulla ihan painettu kirja. Toisaalta sain aikaiseksi muutamia kelvollisia testiäänityksiä, jotka kuulokkeilla kuulostivat hämmästyttävän hyviltä. En puhu niinkään omasta musiikillisesta ilmaisustani, kuin yleisestä äänenlaadusta, joka tosiaan yllätti tasokkuudellaan. En ole ehtinyt tosin tutustua laitteeseen kuin pintapuolisesti, mutta ensivaikutelmat ovat kyllä hyviä.