sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kuukauden klassikkolevy: Camel - Music Inspired By The Snow Goose (1975)


Englantilaisyhtye Camel oli 1970-luvun brittiprogen värikkäässä ja musiikillisesti moniin suuntiin rönsyilevässä, yltäkylläisessä tarjonnassa varsin mielenkiintoinen porukka. Bändi ei koskaan kuitenkaan saavuttanut varsinaista suursuosiota (joskin tietyn kulttimaineen), ja vaikka tämä Snow Goose -albumi on muistaakseni Yhdysvalloissa yhtyeen myydyin levy, senkin korkein listasijoitus taisi olla useita pykäliä alle sadan. Tämän albumin edeltäjä, mielestäni vähän aliarvostettu kakkoslevy The Mirage vuodelta 1974 esitteli yhtyeen, joka oli vähitellen löytämässä omaa ilmaisuaan, ja vaikka hieman epätasainen kokonaisuus onkin, antoi The Mirage selvästi merkkejä siitä, että Camelissa oli kyllä potentiaalia. The Mirage -albumilla on kuitenkin kuultavissa yhtyeen suurin heikkous: hyvää laulajaa ei porukasta tuolloin löytynyt. Niinpä tätä taustaa vasten ei liene yllättävää, että Music Inspired By The Snow Goose on puhtaasti instrumentaalilevy - albumin julkaissut Decca oli asiasta aikoinaan kauhuissaan, samoin kuin Camelin keikkajärjestäjät.

Vaan turhiapa nuo kauhistelivat. Snow Goose on nimittäin erinomainen ja hyvin aikaa kestänyt levy, jota tänä päivänä arvostetaankin huomattavasti enemmän kuin ilmestymisaikanaan, jolloin vastaanotto oli ristiriitainen. The Snow Goose on alkujaan amerikkalaisen novellikirjailija Paul Gallicon kirjoittama Walesiin toisen maailmansodan aikana sijoittuva traaginen tarina, joka kertoo haavoittuneesta linnusta, jonka hoitaminen yhdistää vanhaa majakanvartijaa Rhayaderia sekä Fritha-nimistä pikkutyttöä. Ennen kuin Camel päätyi tekemään tästä kirjallisesta aiheesta musiikkia konseptialbumin muodossa, yhtye oli jo kokeillut pusertaa musiikkia kahden Hermann Hessen teoksen inspiroimana, tulokset vain jäivät ohuiksi. Yhtyeen basistia Doug Fergusonia onkin kiittäminen Gallicon kirjan ehdottamisesta, ongelmana asiassa oli vain se, että kirjailijan kustantaja ei halunnut, että yhtye käyttäisi kirjan nimeä suoraan levynkannessa. Vuodelta 2002 peräisin olevan uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit myös väittävät, että ankarana tupakoinnin vastustajana tunnettu Gallico ei halunnut olla missään tekemisissä yhtyeen kanssa, joka tämän mielestä selvästi mainosti tunnettua paperossimerkkiä. Tiedä sitten onko tarinassa perää, sillä ainakin ainoassa Gallicosta näkemässäni kuvassa kirjailijan suupielissä näyttäisi olevan piippu, kenties Camelin olisi kannattanut vaihtaa bändin nimi Dunhilliksi...

Camelin kolmas ja monien mielestä paras albumi on tunnelmaltaan rauhallinen, tunteellinen ja monin paikoin äärimmäisen kaunis sekä hienostunut - ja itse asiassa hyvin kaukana aikakauden rujommasta ja energisemmästä progemättämisestä. Kiekon kuusitoista raitaa muodostavat mietityn kokonaisuuden, eikä yksikään kappaleista erotu liian räikeästi muista - lukuun ottamatta ehkä sotaa kuvaavaa raskaampaa kappaletta Dunkirk, jonka aikana rumpali Andy Ward pääsee edes kerran paukuttelemaan muutaman fillin. Yhtyeen johtohahmon, kitaristi Andrew Latimerin soitossa on kuultavissa kautta levyn hillittyä eleganssia, eikä Latimer missään vaiheessa menetä otettaan melodiasta, olkoonkin että jossain vaiheessa kuulija jopa odottaisi hivenen pelkistettyjen soolojen kantavan vähän kauemmaksi. Latimer soittaa kitaroiden lisäksi myös huilua, joskaan ei niin hyvin kuin vaikkapa Jethro Tullin Ian Anderson. Them-yhtyeessä aiemmin musisoinut kosketinsoittaja Peter Bardens on tällä levyllä myös hyvin tärkeä osatekijä, hänen soittonsa on isossa roolissa albumin tunnelmallisen ja kuulijaa viehättävän äänimaiseman luomisessa. Levyllä kuultavien puhallin- ja jousiosioiden sovittamisesta vastasti David Bedford, joka oli ammattitaidollaan huolehtinut myös Roy Harperin ja Mike Oldfieldin levyjen orkesteriosuuksista. Kaikkiaan Snow Goose on mielestäni siis varsin onnistunut levykokonaisuus, ja samalla myös sellainen levy, josta uskoisin monen progea vierastavankin kuuntelijan nauttivan.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Levyarvio: Rehupiikles - Noiruttu Pohojam'maa (1995)

Huumori on kohtuullisen vaikea laji. Ja kahta vaikeammaksi se muuttuu, kun sitä aletaan harkitusti yhdistää musiikkiin ja levyntekoon. Suomessa on tällä saralla kuitenkin kohtalaisen pitkät perinteet, se onkin sitten aivan eri asia kuinka hauskoja tällaiset levyteollisuuden sivutuotteet ovat, ja onko niillä vuosien päästä lopultakaan mitään muuta kuin kuriositeettiarvoa kuuntelijalleen. Pohjanmaalta lähtöisin oleva, sinänsä osuvasti nimetty Rehupiikles -yhtye ottaa esikoislevyllään huumorinsa ehtymättömäksi käyttövoimaksi mm. pohjalaisiin liitetyt stereotypiat. Eli ahneuden, (naapuri)kateuden, saituuden sekä tietysti sen lakeuden kuulun uhon. Ja irvailee siinä samassa agraari-Suomen viimeisille linnakkeille ja suuria talojaan isännöiville saamattomille peräkammarin pojille. Sen verran jätkillä on kuitenkin ollut todellisuudentajua, että kaiken rankin satiiri ja ironia on jätetty pois, ja levy on jokseenkin poliittisesti korrekti: esim. Lapuan liikettä tai maakuntaan yleisesti liitettyä kiihkeämpää isänmaallisuutta ei yhtye sentään uskalla pilkata: olisi ilmeisesti kotoseudulla jäänyt muutama tanssilavakeikka tekemättä ja ukot olisivat saattaneet päätyä betonikengissä Lappajärven pohjaan...Suomen kartasta löytyy kuitenkin levyn kannesta hyvin pohjalainen näkemys: Pohjanmaa on vapaalla kädellä piirretyssä 'kartassa' tietenkin suurempi kuin Teksas ja maamme rajat noudattavat Tarton rauhansopimuksessa sovittuja, kuinkas muuten. Omakustanteisen kiekon levy-yhtiön nimi on Record Records, tämäkin avautuu maaseutusymboliikan kautta - niin kaupunkilainen kuin olenkin, niin käsittääkseni Record on eräs perunalajike.

Mitä sitten musiikkiin tulee, on sitä hitusen ongelmallista arvioida, kuten tämän lajin musiikkia yleensäkin. Pitäisi ensiksi riisua kyynikon raskas viitta harteiltaan ja yrittää hetkeksi unohtaa vakava ryppyotsaisuus. Ja kyllähän se osin onnistuukin, sillä paikoin levyn kohtuullisen hupaisat sanoitukset kaikessa kertakäyttöisyydessäänkin kyllä nostavat jonkin hymyntapaisen esiin. Pääsääntöisesti tämä johtuu siitä, että soitossaan rutinoituneet kaverit tuntevat selvästi rock-musiikkia ja sen historiaa, ja ovat muuttaneet monet klassiset kappaleet härmäläisiksi versioiksi, ja paikoin siis jopa hauskasti. Canned Heatin Going Up The Country muuttuu esimerkiksi Iisiraideriksi, tarinaksi chopperiksi omatoimisesti tuunatusta mopedista ja sen kajahtaneesta ajajasta. The Whon kuulu Pinball Wizard taas on sorvattu latomaisemaan sopivammaksi Koskuem'mestari -nimiseksi kappaleeksi, joka kertoo kaikki rahansa huoltoaseman flipperiin syytävästä Raimo -nimisestä rassukasta. Koskuella tiettävästi on suuri huoltoasema, mistä nimi. Hippiaatteen tärkeäksi symboliksi muodostunut San Fransisco taas saa Suomi-coverissa nimen Ylihärmä. Tässä biisissä opastetaan mm. kuinka pukeutua korrektisti, jos sattuu joskus eksymään Ylihärmään. Eli tansseihin lähtiessä päälle esimerkiksi verkkatakki jonka 'seljässä lukoo notta Superpesis'. Myös CCR saa perinpohjaisen ostrobotnialaisen käsittelyn Iiskan tupairylli -nimisessä rallissa. Levyn hulluin kappale on kuitenkin suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttava Som'muv'velii (Hollies-cover), joka tragikoomisin sävyin maalailee synkeää maisemaa muhevasta perintöriidasta.

Se mikä tässä yhtyeessä on erityisen hämmentävää on, että pohjalaisen elämänmenon irvailusta riitti kylliksi materiaalia tämän levyn lisäksi ainakin kolmelle muulle pitkäsoitolle. Mutta toisaalta itsekin Etelä-Pohjanmaalla pari lapsuusvuottani viettäneenä ei tämä nyt ehkä sittenkään niin kummallista ole, riittäsi noita tarinoita jokunen minullakin. Henkilökohtainen suosikkini, jos nyt tätä sanaa voi järkevästi tämäntyyppisestä musiikista puhuttaessa käyttää, löytyy muuten saman poppoon Jatsin kutsu -nimiseltä kiekolta ja on nimeltään Pehmohäjyt. Tässä kyseisessä kappaleessa kovanaamaisista puukkojunkkareista ja raaoista murhamiehistä, joista tutut kansanlaulut kertovat, on tehty lasten korville paremmin sopiva versio. Kaiken kaikkiaan kotimaiseen musiikkitarjontaan lannanhajuisen tuulahduksen tuonut Rehupiikles osoitti, että itseironia ei ole Pohjanmaalla sentään täysin tuntematon käsite, vaikka tällainen uskomus kenties yhä osin vallitsee... Tällainen 'käänteinen maaseuturomantiikka' on kyllä aika kulunut tapa vääntää huumoria, mutta toisaalta levykokoelmani omituisuuksien osastossa tämä levy pärjää hyvinkin ansiokkaasti.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Levyarvio: Harrison Covered - MOJO presents an exclusive tribute to George (2011)

Musiikkilehtien mukana tulevat levykylkiäiset ovat useasti ongelmallisia arvioida. Ehkäpä näihin useimmiten ainakin itselläni levyhyllyni omituisten opusten osastoon päätyviin levyihin ei varsinaisen kuuntelukerran tai parin lisäksi sen enempää kannattaisi uhrata kortilla olevaa vapaa-aikaansa, en tiedä. Yleensähän lehdessä on joku laajempi artikkeli, jonka sanomaa siivitetään vielä liimamalla lehdykän kanteen jollain tapaa aihetta sivuava lätty. Joskus nämä levyt ovat kyllä ihan mainioita ja nautittavia, kuten hiljan ilmestyneen Mojon sisältämä Noel Gallagherin mielimusiikistaan koostama kiekollinen. Mojo-lehden satunnaisena lukijana sekä irtonumero-ostajana huomioni kiinnittyi uusimman numeron kanteen, jossa komeili Martin Scorsesen melko tuoreen dokumenttielokuvan vuoksi tapetilla oleva George Harrison, jonka kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. Ja olihan tuo sitten ostettava, vaikka sinänsä mielenkiintoinen Harrison-artikkeli ei mitään sen ihmeellisempää ja uutta tarjonnutkaan. Odotukseni tuosta Scorsesen elokuvasta ovat korkealla, mutta siitä kirjoittelen kenties myöhemmin juttua, jahka saan elokuvan katsastetuksi.

Se mitä, Mojo-lehti yrittää tällä niin Harrisonin Beatles- kuin soolotuotantoa sisältävällä cover- ja tribuuttilevyllä osoittaa, on tietenkin se kiistaton tosiseikka, että kyllähän Georgella toki säveltäjänkykyjä oli, vaikka jäikin Lennonin ja McCartneyn varjoon, kuten tunnettua. Minun on tunnustettava, että varsinkin herran soolotuotanto on jäänyt itseltänikin vuosien saatossa vähälle huomiolle, muutamaa yksittäistä kappaletta lukuun ottamatta. Harrison Covered on kuten vähän ennakkoon odotinkin, pikkuisen hajanainen ja esityksiltään epätasainen levy - toisaalta sitä on edes yritettävä arvioida sellaisena kuin se on, eli musiikkilehden markkinointiosaston lanseeraamana oheistuotteena. Hurray For The Riff Raff (?) kokoonpanon versio My Sweet Lord -kappaleesta kuuluu kokoelman onnistuneimpiin, samoin The Webb Sistersin I Need You kuulosti omiin homekorviini varsin mukiinmenevältä. Sen sijaan Beatlesin kuululta Valkoiselta tuplalta löytyvä Long Long Long ei alun perinkään ole niitä Harrisonin tuotannon kirkkaimpia saavutuksia - niinpä siitä tehty uusversio sai kriitikon tällä kertaa vain haukottelemaan. Vanha veteraani ja Woodstockin-kävijä Richie Havens yrittää jokseenkin epätoivoisesti puhaltaa uutta henkeä klassikkoaseman saavuttaneeseen Here Comes The Sun -kappaleeseen vaan ei siinä onnistu.
Sen sijaan itselleni aiemmin täysin tuntematon suuruus, yhdysvaltalainen Yim Yames, joka on kuulemma tehnyt EP-levyllisen Harrisonin kipaleista, yllättää kokoelman päättävällä tulkinnallaan alkujaan Revolverilta löytyvästä intialaissävytteisestä Love You To -biisistä. Sitarit, tablat ja Intian eksotiikka on korvattu akustisella kitaralla ja banjolla, ja yllättävää kyllä, hämyinen ja ronskin kaiun käyttöön nojaava usvainen ja karhea kappale toimiikin kummallisuudessaan hyvin. Aika vahva mielleyhtymä tästä nimenomaisesta versiosta tuli aiemmin kesällä arvioimani Roy Harperin musiikkiin...

Näin Beatles-puristina olisin kaivannut kenties vähän vahvempaa otetta tältä muistolevyltä, mutta kuten todettua, näitähän nyt tulee ja menee. Ei tämä oheislevy silti missään nimessä huonoin kuuntelemani lajinsa edustaja ollut, ja saattaapa muutaman onnistuneen raitansa vuoksi saada vielä jonkun verran lisäkuunteluakin. Mutta mikä Harrison-tribuutti se sellainen muka on, joka ei sisällä While My Guitar Gently Weeps -kappaletta?

lauantai 8. lokakuuta 2011

Elokuva-arvio: The Damned United (2009)

En keksinyt tällä kertaa mitään musiikkiaiheista kirjoitettavaa, joten laitetaanpa poikkeuksellisesti kehiin sitten vaikka tällainen lyhyehkö elokuva-arvio. Toki saatan elokuvien ystävänä ja suurkuluttajana jatkossakin satunnaisesti jonkun arvioinnin raapustaa...

Tom Hooper, joka tunnetaan paremmin palkitusta, hienosta elokuvastaan
Kuninkaan puhe, ohjasi pari vuotta sitten jalkapallon maailmaan sijoittuvan elokuvan, jolta en etukäteen paljoa odottanut. Vaikka olenkin suuri brittifutiksen ystävä, on jalkapalloa lajina nyansseineen melko hankalaa ellei peräti mahdotonta vangita vähänkään uskottavasti saati kiinnostavasti filmille. Mutta The Damned United ei keskitykään varsinaisesti viheriöllä käytäviin taisteluihin, vaan seuran kulisseissa tapahtuvaan vääntöön. Ja Englanti pitkine perinteineen jos mikä on sellainen maa, jossa tästä aiheesta riittää kyllä tarinaa elokuvaksi asti. The Damned United -elokuva keskittyy managerilegenda Brian Cloughin (1935-2004) värikkään uran erääseen kiehtovaan vaiheeseen 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin. Niille suomalaisille, jotka eivät tiedä Cloughia, voitaneen kertoa, että mies oli todellinen persoona, niin kentän laidalla kun sen ulkopuolellakin, ja tarvittaessa myös sellainen moottoriturpa, että olisi kommentteineen saanut Pasi Rautiaisenkin näyttämään pyhäkoululaiselta. Arrogantti, kunnianhimoinen ja valmennustyyliltään omintakeinen Clough saa elokuvassa tulkikseen Michael Sheenin, joka tavoittaa vaikeassa roolissaan esikuvansa ristiriitaisen olemuksen viimeistä piirtoa ja virnettä myöten. Myös Cloughin epävarmuuden ja ailahtelun, ja jopa tämän orastavan alkoholismin. Isossa osassa elokuvassa on myös miehen monivuotinen tärkeä apuvalmentaja ja ystävä Peter Taylor, jota näyttelee monesta TV-sarjasta ja elokuvasta tuttu Timothy Spall.

Elokuvan hienovireinen jännite syntyy suupaltti Cloughin vihasuhteesta tuolloin Englannissa sarjataulukoita hallinneen Leeds Unitedin manageriin, suureen Don Revieen (Colm Meaney), joka joukkueineen saapuu Cloughin tuolloin luotsaaman Derby Countyn vieraaksi. Kun innokas Clough odottaa käsi ojossa vierailijajoukkueen manageria, tämä kulkee seurueineen ohi noteeraamatta Cloughia edes katseellaan - tämä saa Cloughin kiehumaan raivosta, ja taistelu voi alkaa. Sittemminhän Clough pääsi Leedsin manageriksi Revien tilalle - kuten oli halunnutkin, mutta onneton ja lyhykäinen kausi joukkueen peräsimessä kesti ainoastaan 44 päivää - Leedsin joukkue oli yhä uskollinen vanhalle johtajalleen, eikä Clouhgin ylimielisyys pelaajia kohtaan auttanut asiaa ollenkaan. Cloughin hirvittävästä kunnianhimosta kertoo, että hän oli valmis rikkomaan juuri tekemänsä sopimuksen piskuisen Brightonin kanssa, kun Leeds tarjosi suurta rahasummaa. Samalla rikkoutui myös hetkeksi ystävyys Peter Taylorin kanssa, joka ei tinkinyt rehellisyydestään, vaan jäi Brightoniin. Elokuvan taatusti hauskin kohta on, kun Clough joutuu myöhemmin pyytämään madellen anteeksi tekosiaan vanhalta työtoveriltaan.

The Damned United ei häikäise todellakaan katsojaansa erikoistehosteilla tai ulkokuvilla, ja on pienimuotoisuudessaan lähinnä hieman suuremman budjetin TV-elokuvan tasoa, mutta erinomainen ohjaus sekä hyvät roolisuoritukset tekevät elokuvasta lajissaan onnistuneen. Elokuva on kuulemma alkuperäistä kirjaa huomattavati kepeämpi ja humoristisempi, mutta kyllä siitä vakaviakin sävyjä löytyy. Michael Sheen on mielestäni tässä elokuvassa särmikkäänä Cloughina jopa hivenen parempi kuin Colin Firth Britannian saarivaltion kruunupäänä Hooperin aiemmin mainitussa menestyselokuvassa, mutta toisaalta näiden elokuvien vertailu on melko hyödytöntä. Mutta käsittämättömän hienosävyisesti ja taidokkaasti Hooper pystyy kyllä valaisemaan englantilaista mentaliteettia - oli kyseessä sitten jalkapallo tai kuninkaan puhevika. Koska elokuvan tekijöillä on ollut Cloughin perikunnan siunaus, se ei luonnollisesti käsittele tämän luonnetta ihan pohjamutia myöten, mieshän saattoi myöhempinä vuosinaan heitellä mediassa rasistisia kommentteja, ja oli pitkävihaisuudessaan omaa luokkaansa - minkä sai kokea 1960-luvulla mm. miehen syrjäyttämä Carlislen valmentaja, joka oli vuosia aikaisemmin murjonut Cloughia pelitilanteessa. The Damned United on joka tapauksessa harvinaisen onnistuneen otteensa vuoksi mielestäni suositeltava elokuva myös sellaisille, joita jalkapallo ei sattuisi kiinnostamaan tippaakaan. Ja päihittää kevyesti mm. sellaiset aihetta
sivuavat tekeleet, kuten hiljattain televisiossa esitetyn kotimaisen, harvinaisen älyvapaan FC Venuksen tai typeryydessään suorastaan aivan mykistävän Pako voittoon -elokuvan. Viimeksi mainitussahan kentällä räpelsi Pelén ja Bobby Mooren lisäksi esimerkiksi Sylvester Stallone. Ja voisi kuvitella sellaisten suurten näyttelijöiden kuin Max von Sydowin tai vaikkapa Michael Cainen jälkikäteen ihmetelleen, että kaikkeen sitä elokuvabisneksessä joutuu...