maanantai 6. elokuuta 2012

Levyarvio: Jimmy Smith - Peter & The Wolf (1966)

Työteliäs ja väsymätön urkuvelho, Pennsylvanian Norristownista lähtöisin ollut 'The Incredible' Jimmy Smith (1925-2005) levytti pitkällä urallaan melkomoisen kasan materiaalia. Tarinan mukaan Smith innostui urkusoundista kuultuaan Wild Bill Davisia 1950-luvulla, ja vaihtoi pianosta Hammondiin, jonka soittoa harjoitteli vuoden päivät vimmatusti  vuokraamassaan varastotilassa. Tienattuaan 1960-luvun alussa Blue Notella rahat E-tyypin Jaguariin (kyseinen menopeli pääsi ainakin kahden levyn kanteen) tämä päätti siirtyä bensarahojen toivossa jazztirehtööri Norman Granzin luotsaamalle kaupallisemmalle Verve -levymerkille ja sen myötä miehen linja muuttui entistä selvemmin ns. souljazzin suuntaan. Usein soittotekniikaltaan huikean Smithin muhkeasti mouruavien Hammondurkujen taustalle lyötiin iso orkesteri, joka levystä riippuen joko toimi tai sitten ei. Tämä vuonna 1966 ilmestynyt hilpeä albumi kuuluu taatusti Smithin tämän kauden levytysten kummallisimpiin, joskin samalla on sanottava, että kyllä tässä monin kohdin tiettyä viehätystäkin on ja tätä repäisyä kuunnellessa kyllä hymyntapainen yrittää väkisinkin eksyä suunpieliin. Kuten eräs toinen kirjoittaja totesi, on aika eriskummallinen tapa yhdistää neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjevin klassinen musiikkisatu Pekka ja Susi viihtelliseen jazziin, mutta mikäpäs siinä. On sitä taatusti hullumpaakin kokeiltu.

Joku on myös sitä mieltä, että albumi olisi pitänyt laittaa itse asiassa orkesterinjohdosta ja sovituksesta vastanneen Oliver Nelsonin nimiin, mutta tottahan Smithin nimellä levyä saatiin kaupaksi varmasti paremmin. Rohkenen silti epäillä vasten parempaa tietoa, ettei tämä mikään myyntimenestys koskaan ollut. Levyhän oli jonkun aikaa jopa jonkinlainen keräilyharvinaisuus, tosin CD-formaatissa tätä nyt löytyy pilvin pimein. Olisi kieltämättä hauska tietää, mitä Prokofjev itse olisikaan tuumannut teoksensa kuorruttamisesta häpeämättömän jenkkityylisellä viihteellisellä ja paikoin mahtipontisella orkesterisovituksella sekä Smithin bluessävytteisellä urkutaituroinnilla. Irvaillaanpa yhdessä kohdin jopa Dave Brubeckin Take Fiven kustannuksella...  Levyn kannesta päätellen sen tekeminen on ainakin ollut hauskaa, ja kesäaamun oivalliseksi piristykseksi sekä kevyemmänsorttiseksi välipalaksi tämä sopikin kyllä erinomaisesti. All Music -sivusto noteeraa levyn ainakin tähtiasteikollaan aika korkealle, itse olisin taipuvainen vähän maltillisempaan arvioon. Smithin tuotantoon ensi kertaa tutustuville suosittelisinkin jotain hänen Blue Note -kauden levytyksistään tai esimerkiksi vahvasti bluessävytteistä triolevytystä Organ Grinder's Swing.