keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Levyarvio: The Searchers - Ultimate Collection (1990)


Tällä kertaa valikoitui vapaapäivän kuunteluun jostain mystisestä syystä pitkästä aikaa annos 1960-luvun reipasta brittipoppia, liverpoolilaisyhtye The Searchersin muodossa. Mainittakoon sivuseikkana, että kyseinen Castle-merkille julkaistu CD-levy on kokoelmani ensimmäisiä, hankittu muistaakseni noin kaksikymmentäyksi vuotta sitten erään tavaratalon alekorista. Tuntuu vähän hullulta, että itse koen nyt hieman nostalgisia fiiliksiä sellaisesta levystä, joka ostohetkellään olisi saattanut aiheuttaa niitä esimerkiksi isäukkoni sukupolven edustajalle... Ja kyllä vain, tämä on juuri sellainen vähän halvan oloinen kokoelma, joita normaalisti kaltaiseni levyfriikki nykyisellään vähän vierastaa. Mutta toisaalta on sanottava, että Searchersin koko olennainen tuotanto on saatu puristettua yhteen kompaktikiekkoon ja jääpä yli vielä aika liuta täytekappaleitakin. Mutta minkälainen yhtye tämä Beatlesin vanavedessä, nimensäkin perusteella mainetta ja mammonaa
etsinyt porukka oikein oli?

No, tietenkään ei sovi unohtaa sitä tosiasiaa, että ilman Beatlesin esimerkkiä olisi tämän yhtyeen tarina voinut olla hyvinkin lyhyt. Eikä siitä nyt kovin pitkäkestoista muutenkaan tullut. Kun 'merseybeat' -villitys alkoi osoittaa laantumisen merkkejä 1960-luvun tullessa taitekohtaansa, oli Searchersin ja muutaman muunkin samantyyppisen yhtyeen kohtalo sinettiä vaille valmis - vaikka käsittääkseni yhtyeen johtohahmona häärinyt laulaja John McNally kiertää sitkeänä pappana yhä maailmaa uuden kokoonpanonsa kanssa. Ja ovatpa tainneet käydä Suomessakin pariinkin otteeseen, televisiosta näin joskus pätkän, jossa yhtye heitti melko väsyneesti laimeaa keikkaa jossain kaljateltassa Pohjois-Suomessa, vuosituhannen alussa muistaakseni.
Musiikillisesti tämä John Fordin klassikkowesternistä nimensä ottanut yhtye ei kuitenkaan ollut lajissaan ollenkaan hullumpi. Itse asiassa yhtyeen juuret olivat monien tuon ajan brittibändin tavoin 1950-luvun lopun skifflerenkutuksessa, josta Lonnie Donegan teki television välityksellä hetkessä todellisen vitsauksen. The Searchers oli kuitenkin niin soitto- kuin lauluosaamisensakin puolesta astetta tai paria ammattimaisempi ja taidokkaampi kuin moni muu aikakauden poppoo. Tämän lausunnon perustan tosin vain omiin vajavaisiin kuunteluarvioihini.

Levyn tunnetuimmat kappaleet ja ne yhtyeen yhden käden sormilla laskettavat hitit ovat kelpo osoitus siitä, että Searchers pystyi esittämään kevyttä, huoletonta ja varsin menevää kitaravetoista popmusiikkia, josta nuoriso piti.
Sweets For My Sweet, Sugar And Spice, Don't Throw Your Love Away sekä Needles And Pins (viimeksi mainitun alkuriffin The Byrds nappasi myöhemmin itselleen) ovat yhtyeen tuotannosta ilman muuta ne kuuluisimmat, jotka saavuttivat myös huomattavaa listamenestystä - ja Searchers oli ohikiitävän hetken myös todella suosittu ison veden tuolla puolen (ja Suomessa). Yhtye yritti myös mukautua ajan ilmiöihin, mistä levyllä oivana osoituksena folkhenkinen What Have They Done To The Rain. Coverversio kappaleesta Farmer John on suomalaisille huomattavasti tutumpi Antti 'Andy' Einiön jäätävänä tulkintana - mikäli saatte jostain kyseisen kotimaisen varhaisen kieli poskessa riuhtaistun rokkirevityksen käsiinne, pyydän huomioimaan Einiön kerrassaan hämmästyttävän englanninkielen lausumisen, joka saa Remu Aaltosenkin vaikuttamaan sir Laurence Olivierilta tulkitsemassa Shakespearen säkeitä...Mutta Searchersiin palatakseni, yhtyeen todellinen ongelma ei ollut soitannollisessa osaamisessa - vaan yksinkertaisesti siinä, että sakissa ei ollut lahjakasta lauluntekijää, ja yhtye esitti ainoastaan muiden heille räätälöimää sekalaista materiaalia, mikä ei tietenkään pidemmän päälle voinut toimia. Itselleni The Searchers on ehdottomasti mielenkiintoinen ja maininnan arvoinen yhtye 1960-luvun yltäkylläistä tarjontaa ajatellen, mutta valitettavasti ne mieleenpainuvimmat kappaleet tuli jo lueteltua edellä, kohtalaista coverointia kappaleesta Love Potion Number 9 lukuun ottamatta. Sillä varsin oudolla seikalla, että yhtyeen rumpali Chris Curtis näyttää joissain valokuvissa hämmentävän paljon sedältäni nuorempana, ei liene paljoakaan informatiivista arvoa. Mutta tulipahan nyt kerrottua.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kuukauden levy: Jethro Tull - The Jethro Tull Christmas Album (2003)


Joulukuun levyksi valikoitui tällä kertaa jotenkin sopivasti Jethro Tullin joulualbumi, vaikka klassikoksi tästä ei sentään ole, joten tipautin tuon sanan otsikosta kylmästi pois. Joululevyt sinänsä ovat mielestäni musiikkiteollisuuden ärsyttävimpiä lieveilmiöitä. Itsellänikin niitä on hyllyssä pari pölykerroksen alla ja unohdettuna. Henkilökohtaisesti näen ne lähes pääsääntöisesti häikäilemättömänä rahastuksena, vaikka toki niitä poikkeuksiakin löytyy - esimerkiksi klassisen musiikin puolelta. Ja tietenkin on sellaisia artisteja, jotka pystyvät puhaltamaan eloa vaikka niihin tuhanteen kertaan kuultuihin joululauluihin. Näitä rivejä miettiessäni törmäsin muuten netissä jonkun ulkomaalaisen väsäämään listaan, jolle oli kerätty viisikymmentä kaikkien aikojen
huonointa jouluteemaan liittyvää levyä. En tiedä, olivatko levyt päätyneet tälle mustalle listalle sisältönsä vai kansitaiteensa vuoksi (useissa tapauksissa ilmeisesti molempien), mutta kieltämättä listaa selatessani sitä alkoi vähän huolestuneena tuumia, että jo tässä rajussa otannassa olisi joululevyjä tarpeeksi koko ihmiskunnalle. Valitettavasti kyseessä on kuitenkin vasta jäävuoren huippu. Kenties kaltaiselleni musiikkimaailman innokkaalle, osa-aikaiselle löytöretkeilijällekään ei ole aivan välttämätöntä kuunnella esimerkiksi kaikkien alojen asiantuntijan, David Hasselhoffin kultakurkullaan tulkitsemaa jouluevankeliumia puhumattakaan sellaisista tekeleistä kuin Twisted Sisterin Twisted Christmas tai vaikkapa Liberacen jouluisesta musiikkituokiosta. Huikein levynkansi oli kuitenkin listan keskivaiheilta löytyvän, ilmeisesti ruotsalaisen Thore Skogmanin (?) Klappa på! -nimisellä kiekolla. Tämän kannen nähtyään voi vain todeta, että jos tätä albumia olisi painettu vaikkapa tuollaiset kymmenisen tuhatta kappaletta ja lähetetty hyvän tahdon eleenä tuomaan jouluiloa köyhimpiin Afrikan maihin, olisi kyseessä ollut kohtalaisen rankka kuittailu. Käyttäisin mielelläni rumempaakin sanaa, mutta kun en kaiken kansan nähden kehtaa...

Se, miten tämä vuodatus liittyy Jethro Tullin joululevyyn selviää nyt. Joku nimittäin ehdotti tätä albumia myös tuonne huonoimpien viidenkymmenen joukon jatkeeksi, ilmeisesti levystä suivaantunut oli pitkän linjan Tull-fani. En välttämättä olisi tätä aikoinaan itsekään hankkinut, mutta kun olen ottanut jossain vaiheessa tehtäväkseni yhtyeen 'virallisten' levyjen haalimisen kokoelmaani... Onhan se kieltämättä vähän erikoista, että Ian Anderson muistaakseni halusi tehdä 'epäkaupallisen' joululevyn, jota kuitenkin myytiin ilmestyessään täyteen hintaan. Mutta se on sanottava, että Jethro Tullin joululevy on mielestäni vaikeassa lajissaan ihan kelvollinen ja pelkästään tuotannollista näkökulmaa ajatellen jopa paikoin erinomainen. Hyvältähän tämä kyllä kuulostaa. Tottahan tätä voisi tarkastella myös vähän kyynisesti, ja tällöin huomaa, että Anderson on kierrättänyt aika härskisti vanhaa materiaalia, uusversiot löytyvät kappaleista
Bourée, Weathercock, Fire At Midnight sekä Ring Out Solstice Bells, joka mainituista on sanomaltaan selkeästi lähimpänä joulunajan tunnelmaa. All Musicin tarkkakorvainen arvostelija huomasi, että parissa muussa kappaleessa on vahvoja kaikuja 1970-luvun tietyistä Tull-levyistä. Ylijäämämateriaaliako? Ehkäpä, mutta ihan laadukasta sellaista. Vääntääpä Anderson jopa omanlaisekseen Gabriel Faurén Pavanen. Albumi myös osoittaa jälleen kerran todeksi sen, kuinka aliarvostettu mies on Jethro Tullin huima kitaristi, Martin Barre, joka on kestänyt isäntänsä Andersonin ajoin vaikeaa luonnetta jo yli neljäkymmentä vuotta. Ehkäpä tästä heltyneenä Ian Anderson on mahduttanut levylle myös yhden Barren sävellyksen, ikään kuin joululahjana, kuten viisauden lähde All Music Guide totesi.

Kyseessä on siis melkoinen kappaleiden ja tyylikirjojen sekamelska, mutta ihme kyllä Ian Anderson ja Jethro Tull onnistuvat jotenkin pitämään kaikki langat käsissä, ja lopputulos on mielestäni yhtyeen uudemmasta tuotannosta vähintään mainitsemisen arvoinen. Suomalaisena kuuntelijana arvostan myös sitä, että tätä kuunnellessa ei tule missään vaiheessa sellaista oloa, että kuuntelisi puhki kuluneita joululauluja kornisti tulkittuna ja kulkusten helinällä sävytettynä. Ehkäpä Jethro Tullin joululevy toimiikin itselläni pikemminkin eräänlaisena
leppoisana talvilevynä, jota voi mainiosti ja ilman myötähäpeää kuunnella vaikkapa tällaisena sunnuntaipäivänä. Levyn kannen pakkashuuruiset tunnelmat ovat tosin ikkunasta katsoen varsin kaukainen haave täällä Turussa - vaan eipä täällä myöskään näy yhdellä jalalla seisovaa huilunlurittelijaakaan lampaita paimentamassa...