torstai 30. kesäkuuta 2016

Klassisen musiikin mestareita, osa 5: Maria Callas (1923-1977)

New Yorkissa kreikkalaistaustaiseen perheeseen syntynyttä Maria Callasta pidetään yhä kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvana sopraanona, olkoonkin, että hänen huippukautensa kestikin vain noin kymmenisen vuotta ja lisäksi hänen maineensa on osin säilynyt skandaalinkäryisen ja traagisen elämäntarinan vuoksi. Mielenkiintoista on myös se, kuinka hän laulajana jakaa yhä tänäkin päivänä mielipiteet todella vahvasti. Toisille hän on yhä ylivertainen laulun jumalatar, ylhäisyydessään kirkkaana loistava tähti, jonka veroista ei ole eikä tule, mutta toisille hänen parhaimmillaan ylittämätön ja maaginen äänensä ei merkitse oikeastaan mitään. Maria Callasin elämä ja ura oli tosiaan kuin kreikkalaisesta tragediasta: onneton lapsuus, nousu maailmanmaineeseen ja kansainväliseen tähteyteen valtavan työmoraalin siivittämänä, epäonni yksityiselämässä, äänen rapistuminen ja ennenaikainen kuolema sydänkohtaukseen vain 54-vuotiaana. Callas oli myös arvonsa erinomaisesti tunteva oikutteleva primadonna, joka kyykytti niin ohjaajia kuin kapellimestareitakin, muttei suinkaan tyhmyyttään: eräs hänen kiukuttelunsa kohteeksi joutunut muistelikin, että ärhäkkä Callas oli joskus kovine vaatimuksineen kylläkin ärsyttävä, mutta myös fiksu - hän tiesi tarkalleen mitä halusi, mutta poiketen monista osasi myös perustella miksi näin oli.

Callasin erääksi ansioksi luetaan yleensä ns. unhoksiin jääneen bel canto -tyylin suosioon ja päivänvaloon saattaminen, mutta ei hän toki tästä yksin vastuussa ollut. Ääneltään Callas oli EMI:n tuottajagurun Walter Leggen mukaan välittömästi tunnistettava, kuten todella suuren oopperalaulajan tuleekin, mutta tumma ja voimakas ääni ei suinkaan miellyttänyt kaikkia, olkoonkin että Callas kykeni poikkeuksellisen laaja-alaisen äänensä vuoksi laulamaan vaivatta sellaisia rooleja, joihin ei yleensä yksi ihminen kykene. Myös hänen artikulaationsa oli häikäisevää, ja toi laulettuun tekstiin notkeutta, eloa ja kauneutta. Suorastaan legendaksi on muodostunut tapaus, jossa hän lauloi vuonna 1949 Venetsiassa toisen laulajan sairastuttua perättäisinä iltoina kaksi tyystin erilaista ja vaativaa roolia (toinen oli Wagnerin Brünnhilde) ja suoriutui molemmista erinomaisesti. Tätä voidaan pitää myös laulajan kansainvälisenä läpimurtona. Noihin aikoihin Callas ei ollut vielä se suurisilmäinen hoikka kaunotar millaisena hän jäi yleisön mieleen, vaan pikemminkin stereotyyppisen Wagner-sopraanon tummempi versio - kauniisti ilmaistuna hän oli siis melkoisen tuhti tyttö. Callas laihdutti kuitenkin 1950-luvun alussa perästi 36 kiloa, millä on sanottu olleen hänen äänelleen huono vaikutus, mikä onkin täysin järkeenkäypää. Vaikka hänen äänensä kestikin välillä tosin ylärekisterissä horjahdellen ja vavisten 1950- ja 60-luvun taitteen tienoille asti, joutui laulaja joidenkin arvioiden mukaan rasittamaan ääntänsä liikaa yrittääkseen pitää sen samanlaisena, kun se oli ollut lisäkilojen kera. Mutta onpa Callasin myös sanottu ahnehtineen työtarjousten, levytysten ja kiinnitysten kanssa, mikä myös vaikutti ääneen epäsuotuisasti.

Epäilemättä myös kritiikin pelko tai kenties pelko huipulla pysymisestä ylipäänsä sai fanaattisena harjoittelijana tunnetun Callasin itseluottamuksen horjumaan, 1960-luvulta on tiettävästi olemassa joitakin kodin yksityisyydessä ja ilman paineita harjoituksissa tehtyjä bootleg-äänitteitä, joissa rentoutunut artisti kuulemma kuulostaa kaikkea muuta kuin äänensä menettäneeltä. Niin tai näin,1960-luvulta Callas muistetaan lähinnä suhteestaan miljardööri Aristoteles Onassikseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Callas teki viimeiset konserttiesiintymisensä Aasian kiertueella, mutta vaikka yleisö olikin haltioissaan, kriitikoiden tuomio oli järkähtämättömän yksimielinen - laulajattaren ura oli kiistatta ohi. 1970-luvun alusta on myös säilynyt levytyksiä, joissa Callas harjoituttaa lauluoppilaita New Yorkin Juilliardissa. Näistä oppitunneista välittyy kyllä tietynlainen diivan kopeus ja ylimielisyys, mutta samalla myös tinkimätön usko taiteen tekemiseen vailla kompromisseja, ja halu välittää todellinen intohimo laulamiseen seuraavalle sukupolvelle. Callas myös muistuttaa, että oopperalaulajan ammatti ei ole missään nimessä helppo, ja hänen elämäntarinaansa tarkastelemalla tämä lausahdus on kyllä helppo allekirjoittaa. 

   "Ja Minullehan ei saatana soikoon haasteita jakele mikään wanna-be mafioso, kyllä jämpti on niin!"

-Callas (joka tässä on sonnustautunut Madama Butterflyksi) näyttää leppoisamman puolen itsestään tälle haasteen oikeuteen toimittaneelle miehelle. Taaempana keskellä oleva, suojattinsa kohtelua monttu auki hämmästelevä herra silmälaseissaan lienee EMI:n Walter Legge. 


keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Levyarvio: Giuseppe Verdi - Macbeth (1976)

Ikänsä William Shakespearea ihaillut Giuseppe Verdi sävelsi kaikkiaan kolme oopperaa perustuen englantilaisen näytelmiin, edellisen kirjoituksen Otello edusti Verdin myöhäistuotantoa, kun sen sijaan Italian kansallisen yhdistymisen keskellä, juuri ennen isompia kähinöitä niin saapasmaassa kuin Euroopassakin vuonna 1847 ensiesityksensä saanut Macbeth on varhaisempaa tuotantoa. Macbethin tarinahan on tietenkin maailmankuulu, alkuperäinen klassinen näytelmä on kertomus sokeasta vallanhimosta, murhista ja lopulta valtaa ylen määrin ahnehtivilla aatelisilla on tietenkin paskainen loppu, kuinkas muuten. Libreton on Shakespearea mukaillen kirjoittanut Francesco Maria Piave, jonka välit tiettävästi tulehtuivat Verdin kanssa muutamaksi vuodeksi, koskapa säveltäjä ei ollut tekstiin tyytyväinen. Sittemminhän teosta myös vähän korjailtiin. Macbeth oli kuitenkin aikanaan valtava menestys: se kun ei ollut mikään suuria tunteita vyöryttävä traaginen kolmiodraama tai vaikkapa perinteinen rakkaustarina lemmenlurituksineen, siinä ei ollut tyypillistä tenoria ensirakastajan roolissa, ja lisäksi teos sisälsi muutamia draamallisia, aikoinaan vallankumouksellisia uudistuksia, kuten Macbethin hallusinaatiokohtauksen ja lady Macbethin unissakävelykohtauksen. Itse pidin tästä oopperasta paljonkin juuri tarinan kolkon tummasävyisyyden ja tietyn 'äijämeiningin' vuoksi, mielestäni myös musiikillisesti tämä oli jopa kokonaisuutena parempi, kuin omiin korviini vähän epätasainen Otello. Se, että verikekkerit järjestänyt päähenkilö alkaa nähdä synkkiä näkyjä kesken hilpeän juomalaulun eli brindisin aikana on kieltämättä oivaltavaa, ja esim. Otellossa kevyeksi tarkoitettu juomalaulu kuulosti jopa tahattoman koomiselta ja vinksahtaneelta, tässä se sen sijaan tuki luontevasti tarinaa. Kaikkiaan tarina eteni oopperan yleisellä mittapuulla jopa varsin sutjakasti alusta loppuun.

Levytyksellä on jo kunnioitettavat nelisenkymmentä vuotta ikää, mutta jos tätä nyt verrataan vielä tässäkin mielessä edellisen kirjoituksen Otelloon, vie EMI Deccalta nyt kyllä melko selvällä erolla pisteet äänenlaadusta puhuttaessa. Toki Otello on melkoisesti iäkkäämpi stereolevytys, mutta silti.. EMI:n vanhempia (ooppera)levytyksiä on joskus syytetty huonosta uudelleenmasteroinnista, mutta ainakin Macbethissa homma kyllä toimii erinomaisesti. Orkesterin ja laulajien balanssi on nyt tosin ehkä aavistuksen orkesteriin päin kallellaan, muttei kuitenkaan niin pahasti, etteivätkö solistien tai kuoron äänet kantaisi kovemmankin soitinpauhun yli. Ja niitä upeita ääniä ja suorituksia tässäkin kyllä piisaa, pääroolissa yhdysvaltalainen baritoni Sherrill Milnes uransa huipulla tulkitsee vallanhimonsa turmioon vievää skottiylimystä hyvinkin vakuuttavasti, eikä tästä jää jälkeen myöskään taitava sopraano Fiorenza Cossotto tämän yhtä ahneen vaimon osassa. Italialainen, tunnettu raskaan sarjan bassobaritoni Ruggero Raimondi Bancon roolissa onnistuu myös hyvin. Pienen Macduffin tenoriosan tulkitsee tässä vasta kolmekymppinen José Carreras, joka lienee monelle klasaria vähemmän kuuntelevallekin tuttu yhtenä "kolmesta tenorista". Oikeastaan solistit ovat tässä versiossa tasaisen varmoja kaikki. Erinomaiseksi ooperan tulkiksi tiedetyn italialaiskapellimestari Riccardo Mutin komennossa New Philharmonia -orkesteri saa tämän synkän draaman elämään parhaimmillaan hyvin väkevästi. Uskallankin omasta puolestani suositella tätä levytystä, mikäli edes etäistä kiinnostusta oopperaa kohtaan on olemassa.

Sen verran oma versioni poikkeaa muuten kannen osalta kuvassa olevasta, että EMI logon tilalle on lätkäisty Warner Classics -tuotemerkki, jälkimmäinen suuryrityshän osti oikeudet EMI:n vanhoihin julkaisuihin joku aika sitten. Uudelleen markkinoille laitettu parin levyn setti ei ollut varsinaisesti hinnalla pilattu, mutta ikävä kyllä kustannussyistä tai silkasta julkaisijan välinpitämättömyydestä johtuen mukana ei tullut minkäänlaista librettoa - ei paperisena vihkosena sen enempää kuin CD-levylle ängettynä tiedostonakaan. Tästä on kyllä annettava Warnerille pitkä miinus - etenkin kuin osassa näistä saman sarjan julkaisuista edes tuollainen bonuslevy löytyy. Olen vaahdonnut tästä asiasta aiemminkin, mutta tämä on mielestäni likipitäen sama asia, kun ooppera DVD- tai Blu-ray-formaatissa olisi kokonaan vailla tekstitystä. Kun en aikoinaan tullut kirjoittaneeksi lyhyttä italiaa... Onneksi Macbethin tapauksessa englanninkielinen käännös librettoon löytyi kuitenkin netistä melko vähällä vaivalla, mutta esimerkiksi saman sarjan venäjänkielinen Boris Godunov olisi ehdottomasti vaatinut libreton, jotta kuuntelussa ja tarinan seuraamisessa olisi mitään mieltä. Godunoviin en ole onnistunut librettoa englanniksi (tai parhaassa tapauksessa suomeksi) mistään kaivamaan, joten jos esimerkiksi joku lukija keksii sellaisen jostain ja viitsii linkittää minulle kommenttiosioon, olisin tästä suuresti kiitollinen.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Levyarvio: Giuseppe Verdi - Otello (1961)

Noin vuosi sitten alkanut, noviisille kieltämättä ajoittain vähän vaivalloinen ja väliin hyvinkin koetteleva taival oopperan ihmeellisessä maailmassa sai hiljattain uuden, italialaisen ulottuvuuden, kun uskalsin dramaattisesti loikata Wagnerista Verdiin, kun tällainenkin levy tuli kokoelmaan haalittua. No, myönnettäköön, että kuuntelin kevättalvella myös Musorgskin Boris Godunovin, mutta pelkän synopsiksen varassa tuosta versiosta ei saanut irti kuin pari asiaa: Martti Talvela oli tosiaan maineensa veroinen hyvässä, ja tanskalainen basso Aage Haugland puolestaan pahassa. Giuseppe Verdi (1813-1901) syntyi samana vuonna Richard Wagnerin kanssa, ja on oopperasäveltäjänä kutakuinkin yhtä tunnettu, mutta siinäpä ne yhtäläisyydet sitten pääpirteissään ovatkin. Vuonna 1887 kantaesityksensä saanut, Shakespearen tekstiin perustuva Otello on Verdin oopperoista toiseksi viimeinen, ja se syntyi pitkälti sen vuoksi, että iäkäs Verdi houkuteltiin "eläkkeeltä" säveltämään tämä nelinäytöksinen teos, jonka ensiesitykset olivat itse asiassa niin suosittuja, että Milanossa oli jonkinlaista katukahakkaa kun ihmiset halusivat nähdä ja kuulla Verdin uutukaisen. Tämän jälkeenhän Verdi sai aikaiseksi enää Falstaffin, vaikka muitakin suunnitelmia tiettävästi oli. Ainoa kokonaan kuulemani Verdin teos ennen tätä oli muuten säveltäjän Requiem.

Otellon juonihan on vaikkapa neljästä oopperasta koostuvan Wagnerin Sormussarjaan verrattuna varsin nopeasti tiivistelmänä selostettu (huom! sisältää spoilereita): äijä ja muija rakastavat toisiaan, äijän kiero alainen saa kylvettyä isäntänsä mieleen mustasukkaisuuden siemenen, puhdassydäminen muija vannoo syyttömyyttään, äijä ei tätä usko, vaan tappaa kuristamalla muijansa ja tämän jälkeen tikarilla itsensä. Ja tähän kaikkeen tunteiden vellontaan saadaan kulumaan aikaa hitusen yli kaksi tuntia, mikä toki wagneriaaniseen ajanlaskuun tottuneelle ja istumalihaksensa germaanisen mytologian suosiollisella myötävaikutuksella kovettaneelle karaistuneelle kuuntelijalle on vain lyhyt tovi. No, ainakin omalta osaltani voin sanoa, että nämä pari tuntia olivat hyvin käytettyä aikaa, vaikka onkin pakko myöntää, että aivan samanlaista elämystä kuin Wagnerin kohdalla en tästä saanut. Otelloa pidetään pääroolin osalta Verdin ja jopa italialaisista tenorirooleista yleensäkin vaikeimpiin kuuluvana, ja sen esittäjän pitää hallita melkoinen tunneskaala alusta loppuun. Välimerellisen sankaritenorin viitta sopii kuitenkin tässä nimenomaisessa levytyksessä mitä mainioimmin Mario Del Monacolle (1915-82), jonka äänessä on kantavaa voimaa ja auktoriteettia yllin kyllin, ja paikoin vimma ja epätoivo välittyvät kyynisemmällekin kuuntelijalle (ja täten myös ensikertalaiselle). Sopraano Renata Tebaldi Otellon rakastettuna on myös erinomainen, etenkin kun tarinan traaginen puoli tulee mukaan. Kuvaavaa on, etten ollut aiemmin kuullut kummastakaan laulajasta yhtikäs mitään. Del Monacon ja Tebaldin on kuitenkin sanottu 1950- ja 60-luvuilla muodostaneen eräänlaisen italialaisen oopperan 'dream teamin'...maininnan ansaitsee toki myös baritoni Aldo Protti katalan Jagon roolissa.

Mitä sitten vuonna 1961 tehtyyn ja siten melko iäkkääseen levytykseen muuten tulee, sitä on kehuttu äänenlaadultaan toisaalla jopa erinomaiseksi, mutta tästä rohkenen olla eri mieltä. Ensimmäisessä näytöksessä ääni alkupuolella paikoin säröytyy, kun orkesteri ja laulajat pauhaavat von Karajanin tiukassa komennossa. Jatkossa taas kuoro tai kuorot jäävät todella pahasti orkesterin jalkoihin, ja ovatkin jossain takana vähän epämääräisesti hymisemässä tai pikemminkin humisemassa. Jopa niin epämääräisesti ja hiljaa, etten saanut edes selvää mitä laulettiin, vaikka seurasin librettoa mahdollisimman tarkasti. Lisäksi studiolevytyksestä kuuli muutaman kerran turhankin selvästi, milloin sessio oli pätkäisty poikki - laulajien jatko ei istunut alkuunkaan luontevasti aikaisemmin kuultuun. Ainakin kerran jopa koko akustiikka vaikutti muuttuvan aivan erilaiseksi, tiedä sitten olisivatko Deccan äänittäjät kokeilleet mikrofoneilla jotain tyystin erilaista. Balanssi tuntui niin ikään aika ajoin olevan kateissa. Mutta näistäkin puutteista huolimatta Verdin Otello oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen ja mielenkiintoinen esitys, kenties juuri taitavien solistiensa ansiosta. Del Monacosta tosin joku sanoi, että tämä ei koko urallaan oppinut laulamaan laisinkaan hiljaisia kohtia, ja joku ilkeämielinen totesi puolestaan Tebaldista, että tämän vertaaminen Maria Callasiin on kuin vertaisi Coca-colaa shamppanjaan. Mutta päämäärätön harharetkeni ja räpiköimiseni oopperan suossa jatkukoon...

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Klassisen musiikin mestareita, osa 4: Jascha Heifetz (1901-1987)

Vuonna 1901 silloiseen keisarilliseen Venäjään kuuluneen Liettuan Vilnassa syntynyt Joseph (Jascha) Heifetz oli viime vuosisadan merkittävimpiä viulisteja, joidenkin mielestä jopa merkittävin. Kuten eräs hänen eräs hyvin kuuluisa myöhempi kollegansa sanoi: "On hyviä viulisteja - ja sitten on Heifetz." Hänen maineensa nykyisin perustuu pitkälti lukuisiin säilyneisiin levytyksiin, joista vanhimmat rahinoineen ovat ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja monet, etenkin toisen maailmansodan jälkeen tehdyt levytykset ovat puolestaan saaneet tietynlaisen klassikkoaseman. Heifetz syntyi juutalaiseen monilapsiseen perheeseen, ja hänen isänsä Ruben (Reuven) oli ykkösviulisti liettualaisessa orkesterissa. Tämä huomasi jo varhain poikansa ilmeisen ja suuren lahjakkuuden, ja alkoi tämän ollessa vasta kaksivuotias harjoittaa tätä järjestelmällisesti. Ikävä kyllä, isä oli erittäin ankaraa sorttia, ja kovan kurin alaisuudessa joskus lapsineroksikin sanotusta Heifetzista tuli kyllä jo hyvin nuorella iällä aikansa suurimpiin kuuluva viulisti, mutta kolikolla oli myös kääntöpuolensa: Jascha Heifetz oli useiden aikalaistodistusten mukaan äärimmäisen hankala luonne ja vaikea ihminen, mutta toisaalta niinhän suuret taiteilijat usein ovat.

Hieman ennen ensimmäisen maailmansodan loppua Heifetzit muuttivat Euroopan myllerrysten keskeltä Yhdysvaltoihin, ja amerikkalaiset ottivat heti omakseen häikäisevän nuoren viulistin, jonka veroista ei oltu kuultu. Kuvaavaa on, että Heifetzin isä arvosteli poikansa jokaista konserttia kovin sanoin, vaikka tämä toikin esityksillään leivän perheen pöytään. Toisen maailmansodan aikana jo kypsään ikään ehtinyt Heifetz kierteli ahkerasti mm. rintamajoukkoja viihdyttämässä, ja näihin aikoihin hän sävelsi myös salanimellä aikanaan suositun viihdekappaleen, jonka tunnetuin esittäjä oli Bing Crosby. Soittotekniikaltaan Heifetz oli kieltämättä suorastaan ylivertainen jopa nykyajan mittapuulla, hänen tunnistettavassa soitossaan oli iskevää kirkkautta ja äärimmäistä tarkkuutta sekä virtuoosimaista teknistä briljeerausta, joka vain korostui entisestään tavanomaista nopeammissa tempovalinnoissa. Tosin kuulun ja tunnetun "Heifetz-soundin" salaisuus levyillä oli myös se, että hänen soittoaan varten mikrofonit oli usein asetettu lähemmäs kuin tavallista. Heifetzin arvostelijat muistavat kuitenkin mainita, että se mikä teknisessä taituruudessa saavutettiin, menetettiin Heifetzin kohdalla joskus tulkinnan viileytenä ja etäisyytenä, ja jopa tietynlaisena taiteellisuuden uhraamisena. Osin arvostelu kaiketi onkin ymmärrettävää, sillä esimerkiksi Sibeliuksen viulukonsertto Heifetzin taitavissa käsissä on todennäköisesti maailman nopein levytetty rykäisy kyseisestä teoksesta, mutta teoksen pohjimmainen kauneus tästä turboahdetusta versiosta kyllä kärsii, etenkin toisen osan kohdalla...muistettakoon silti, että juuri Heifetz teki Sibeliuksen hienosta viulukonsertosta maailmanlaajuisesti tunnetun 1930-luvulla.

1960-luvun alussa Heifetz alkoi vähentää tiivistä konsertointiaan, ja myös terveysvaivat, etenkin onnettomuudessa loukattu olkapää alkoivat vaivata tätä. Silti tuolla vuosikymmenellä on filmille taltioitu muutamia netistäkin löytyviä pätkiä, niistä hilpeimmässä eleettömästä esiintymisestään tunnettu iäkäs artisti soittaa sovituksen eräästä Mozartin kappaleesta, ja sen loputtua elehtii jostain syystä ivallisesti ja närkästyneenä taputtavalle yleisölle. Hupaisa on myös tallentunut pätkä, jossa nyt opettajan osassa oleva Heifetz soittaa pokan pitäessä täydellisesti poikkeuksellisesti tahallaan täysin päin helvettiä soitto-oppilaiden nauraessa. On muuten sellaistakin sanottu, että Heifetzin kamarimusiikkitulkinnat ovat "rikos musiikkia kohtaan" - en voi ottaa tähän kantaa, kun en ole näitä kuullut... Heifetzin elämä musiikin lisäksi oli hyvin yksinkertaista, hän piti mm. pöytätenniksestä, luki vain musiikkiin (viuluun) liittyviä teoksia sekä Valittuja paloja ja kaahasi yhden silminnäkijäkertomuksen mukaan ajoittain hengenvaarallisesti Bentleyllään. Epäilemättä jo lapsena ansaittu virtuoosin leima ja sen ylläpitämiseen vaadittu kurinalaisuus oli kantajalleen niin siunaus kuin kirouskin, ja saavutettu maine ja mammona vieraannuttivat arvonsa hyvin tuntevaa viulutaiteilijaa normaalista elämästä. Mutta Heifetz jätti perinnöksi melko upeita tulkintoja monista tunnetuista teoksista, ja oltiinpa hänen tulkinnoistaan mitä mieltä tahansa, se on selvää, ettei Heifetzia voi sivuuttaa yhtenä kaikkien aikojen suurimmista viulutaiteilijoista, jonka veroista ei ole vielä nähty saati kuultu. Joka vain todistusaineistoa tästä kaipaa, voi vaikkapa kuunnella muutaman miljoonan muun tavoin Youtubesta miehen version Paganinin 24. kapriisista. Iästään huolimatta ihan kohtuullinen veto, sanoisin...