lauantai 5. marraskuuta 2016

Klassisen musiikin mestareita, osa 7: Arturo Benedetti Michelangeli (1920-1995)

Viime vuosisadan jälkipuoliskon suurimmat pianistit voidaan kenties rankkaa ja yksipuolista karsintaa käyttäen laskea yhden käden sormilla, mutta aika vaikeaa tuostakin vähälukuisesta porukasta olisi jättää pois italialainen Arturo Benedetti Michelangeli, joka kyllä jakaa klassisen musiikin ystävien mielipiteet tehokkaasti. Oman arvonsa tuntenut Michelangeli oli kiistelty hahmo jo eläessään, ja kiistely hänen merkityksestään pianotaiteen suurimpiin kuuluvana virtuoosina on jatkunut meidän päiviimme saakka. Herra itse ei helpottanut tätä asiaa ollenkaan, sillä hänet tunnettiin oman soittonsa suhteen hyvin kriittisenä perfektionistina, joka vaati myös täydellisyyttä esiintymisolosuhteilta ja instrumentilta. Konsertinjärjestäjille tai levytuottajille Michelangeli olikin suorastaan painajainen: tämä kun saattoi peruuttaa esiintymisiään hyvin lyhyellä varoitusajalla vedoten milloin mihinkin, ja tiedetäänpä tämän lähteneen suivaantuneena kesken konsertin tai studiosession muutamankin kerran, kun olosuhteet eivät yksinkertaisesti olleet mestarin mieleen. Lisäksi Michelangeli varjeli yksityiselämäänsä samalla pedanttisuudella kuin hioi soittoaankin, joten tästä puolesta ei oikeastaan paljon edes tiedetä.

Sen verran toki on tiedossa, että toisessa maailmansodassa Michelangeli palveli Italian ilmavoimissa (ilmeisesti lentokonemiehistössä), ja jäi saksalaisten vangiksi sodan loppupuolella. Legendan mukaan pianovirtuoosin vanginneet keskieurooppalaisen sivistyskansan humaanit edustajat olivat lyöneet tätä näpeille saatuaan tietää, että tämä soitti pianoa. Michelangeli pääsi kuitenkin onnekkaasti pakenemaan ja suurempaa vahinkoa ei päässyt käymään. Michelangeli piti myös nopeista autoista, ja omisti elämänsä aikana Ferrarin jos toisenkin, ja osallistui tiettävästi muutaman kerran legendaariseen Mille Miglia -autokilpailuun. Pitääkseen verottajan loitolla hän asui elämänsä loppuun saakka Sveitsissä, joskin piti Italiaa kotimaanaan. Soittajana teknisesti parhaimmillaan huikean Michelangelin repertuaari on säilyneiden äänitteiden perusteella hyvinkin kapea, mutta aikalaisten mukaan yksityisesti tämä saattoi soittaa mitä tahansa niin halutessaan - ja vieläpä hyvin. Ainoastaan miehen tiukka itsekritiikki ja täydellisyyden tavoittelu esti tätä laajentamasta ohjelmistoaan. Michelangeli oli myös hyvin kiinnostunut pianon tekniikasta ja siitä, miksi ja miten se ylipäänsä soi kuten soi. Sanomattakin lienee selvää, että tämä kaveri olisi mieluummin pilkkonut jonkun epävireisen, miljoonalla kissanpolkalla pahoinpidellyn Hellas-merkkisen edullisen vanerilaatikon tuluksiksi, kuin antanut sen mahdollisesti tärvellä tämän musikaalisen nerouden. Harvoissa esiintymisissään Michelangeli roudasikin mukanaan henkilökohtaista Steinway -flyygeliään, jos mahdollista. Michelangeli opetti myös soittoa, tunnetuimmista oppilaista voisi mainita vaikkapa niin ikään erikoisena persoonana tunnetun Martha Argerichin. Pedagogina italialainen oli kuulemma ankara ja hyvin vaativa - mutta tämänhän nyt saattoi arvatakin...

Jos vertailuja pitäisi tehdä, voisi ehkäpä karkeasti yleistää, että aikalaispianisteista Michelangelin jokseenkin täydellinen vastakohta oli kenties venäläinen Svjatoslav Richter, joka oli soittaessaan kuin jonkinlainen hallitsematon luonnonvoima, jonka dramaattinen soitto rönsyili ja kuohui väliin ylikin siinä missä olemukseltaan aristokraattinen Michelangeli hallitsi hermonsa epäitalialaisen kylmäpäisesti, mikä kuului myös soitossa. Warner julkaisi joku aika sitten edullisen lootan Michelangelin koottuja levytyksiä, mutta ikävä kyllä arvosteluiden mukaan teokset on silputtu järjettömäksi sekamelskaksi, ja jopa tiedot esityksistä ovat puutteellisia ja osin kaiketi virheellisiäkin. Onneksi muitakin vaihtoehtoja tämän kieltämättä erikoisen suuruuden levytyksiin tutustumiseen löytyy.