sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Levyarvio: Dmitri Shostakovitsh, 13. sinfonia 'Babi Jar' (1986)

And Now for Something Completely Different:

Neuvostoliittolainen säveltäjä Dmitri Shostakovitsh (1906-75) saattaa hyvinkin olla viime vuosisadan väärinymmärretyimpiä sinfonikkoja. Jo se, että hän sävelsi koko elämänsä diktatuurin varjossa vallanpitäjien pelinappulana heittää epäilyksen hänen taiteensa ylle, tuntematta miehen laajaa tuotantoa on helppo tuomita tämä suuri säveltäjä sosialistisen propagandan lähettilääksi. Ja samoin on helppoa tehdä karkeita yleistyksiä tämän ketjussa polttaneen, hermostuneen neron musiikista. Kuulin kerran yhden, joka jäi mieleen:
monotonista, itsepintaisesti jankkaavia ärsyttäviä rytmejä, kolketta ja pauketta, kuin iskurityöläisten vasarat hakkaisivat itänaapurin terästeollisuuskombinaatissa. Roskaa, sanon minä. Tosiasiassa tuottelias, säveltäjänä monipuolinen ja lahjakas Shostakovitsh eli traagisen elämän ja kärsi suuresti vaikeasta asemastaan, tämä yritettiin pakottaa säveltämään 'ohjelmallista', virallisen linjan hyväksymää musiikkia, mikä näkyy monesti hänen teostensa lisänimistä: 12. sinfonia 'vuosi 1917', 7. sinfonia 'Leningrad' jne. Mutta itse musiikkia eikä sen säveltäjää saatu lopultakaan valjastettua totalitaarisen valtion palvelukseen. Esim. kuuluisan Leningrad-sinfonian on sanottu kuvaavan kaupungin piiritystä toisen maailmansodan aikana, säveltäjän mukaan se kuvasi paremminkin Stalinin vainojen kourissa 1930-luvun lopulla kärsivää kaupunkia, jossa ihmiset vain katosivat vankileireille, suuren osan palaamatta koskaan. Säveltäjän lähipiiristä joutui hirmuhallinnon uhriksi monia. Shostakovitsh itse pelastui Stalinin vainolta tiettävästi vain sen vuoksi, että oli kansainvälisesti tunnustettu taiteilija.

Stalinin kuoltua itänaapurissa koitti ns. 'suojasää', jonka aikana Shostakovitshinkin maine palautettiin. Mutta säveltäjä joutui sittemmin jälleen epäsuosioon, yhtenä syynä siihen oli kenties juuri tämä hieno 13. sinfonia vuodelta 1963. Babi Jar on Ukrainassa sijaitseva rotko, jonka luona saksalaiset murhasivat yli 30 000 juutalaista syyskuussa 1941. Aihetta käsittelevän runon kirjoitti Jevgeni Jevtushenko, ja runosta muotoutui lauluteksti mieskuorolle ja solistille. Täytyy sanoa, että tämän sinfonian ensimmäinen osa on todella kolkkoa ja raastavaa musiikkia, joka haastaa kuulijansa. Etenkin kun laulettuun synkkään tekstiin syventyy kuunnellessaan tuskaa tihkuvaa orkesteria. Venättä kun en osaa, on turvauduttava englanninkieliseen käännökseen. Tuntuu että Shostakovitshin viiltävä ja kalmaisen kolkko musiikki pureutuisi luihin ja ytimiin asti, jättäen sinne poltinmerkin muistuttamaan ihmiskunnan pahuudesta. Vaikka teos ensimmäisessä osassa vastustaakin selkeästi antisemitismiä, on sen sanoma mielestäni myös yleisinhimillinen. Se, mikä suututti aikoinaan vallanpitäjät, on tekstin viittaus juutalaisvastaisuuteen Neuvostojenkin maassa, mikä ei tietenkään ollut virallisesti myönnetty tosiasia. Niinpä teos joutui lukkojen taakse ja eikä sen esittämistä pidetty suotavana vuosikymmeniin. Pidetäänkö Venäjällä nykyään, sitä en tiedä.

Sinfonian muutkin neljä osaa perustuvat niin ikään Jevtushenkon runoihin, niistä musiikillisesti hilpein on ehdottomasti toinen osa,
Huumori joka varsin selvästi niin tekstin kuin säveltenkin avulla kertoo siitä, että diktatuuri voi yrittää hallita kaikkea ja kahlita kaikki vastustajansa, mutta huumorin kukka kukkii aina jossain. Sanottakoon, että kahdessa ensimmäisessa osassa Shostakovitsh vyöryttää aivan riittävästi monumentaalista äänimyräkkää tehdäkseen kuulijaan vaikutuksen, ensimmäisen osan raskas tummuus vaihtuu mahtipontiseksi uhoksi toisessa, mutta nyt mukana on myös leikkisiä, kepeitä elementtejä, joita Babi Jarin synkkä aihe ei kestänyt. Ironiaakaan ei unohdeta. Kaksi hidasta osaa ovat tutkiskelevampia, mutta viimeisessä osassa vähän hämilleen joutunut kuuntelija taas saa onneksi langan päästä kiinni. Itse olen tulkinnut viimeisen osan tekstiä mm. niin, että historia osoittaa useiden omana aikana väärinymmärrettyjen ajattelijoiden ja taiteilijoiden olleen sittenkin oikeassa. Uskon tämän koskevan myös lempisäveltäjiini kuuluvaa Shostakovitshia. Ainakin Babi Jar toimii ehdottomana vastalääkkeenä esimerkiksi Beethovenin kuulun 9. sinfonian ylenpalttista iloa toitottavalle finaalille, vaikkei näitä suurteoksia toki voi mitenkään verrata toisiinsa.

13. sinfoniasta on olemassa useita levytyksiä, mutta uskallan suositella tätä Bernard Haitinkin johtamaa hollantilaisvoimin tehtyä versiota, jossa solistina on tuntemattomaksi suuruudeksi jäänyt bassolaulaja Marius Rintzler. Haitinkin lisäksi aika harva kapellimestari on muuten saanut levytettyä Shostan kaikki sinfoniat. Tätä versiota on syytetty 'hengettömyydestä' ja lauletun venäjänkielenkin lausuminen on kuulemma paikoin vähän sitä sun tätä, mutta kuulemistani se on mielestäni silti onnistunein kokonaisuus, ohittaen jopa keväällä 1995 Turun konserttisalissa kuulemani esityksenkin.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Levyarvio: Eric Clapton - One More Car, One More Rider, Live On Tour (2001)


Oli aika, jolloin englantilaiset huligaaninalut töhrivät ympäri Lontoota rakennusten seiniä kirjoittamalla niihin mm. sellaisia viisauden sanoja kuin
Clapton Is God. Tätä nimenomaista väitettä herra Claptonin mahdollisesta kaikkivoipuudesta en itse sellaisenaan niele, vaikka on myönnettävä, että 1960-luvun alussa brittiläiset kitarasankarit voitiin laskea yhden käden sormilla. Ja Ringon rummun paukkeesta seonnut nuoriso tahtoi epätoivoisesti itselleen kitaramessiaan. Meidän päiviimme tultaessa on Claptonin Erkistä pikku hiljaa tullut maailmanlaajuinen ilmiö, jonka musiikista tuntuu jokaisella olevan mielipide. Kaiken maailman pseudointellektuellit ja muutkin kirjanoppineet luonnollisesti karttavat kaupallisena pitämäänsä Claptonia ja etenkin tämän uudempaa tuotantoa kuin ruttoa, mutta keski-ikäinen, keskituloinen, keskinkertainen keskitien kulkija luonnollisesti ostaa kalliin lipun, tönii kyynärpäätaktiikalla itsensä härskisti konsertissa eturiviin ja luo sankariinsa vähän arastellen palvovan, hartaan katseen. Clapton-uskovaisen osa ei ole kuitenkaan helppo: taiteensa suhteen täysin omat ehtonsa saneleva mies itse tekee palvomisesta varsin hankalaa julkaisemalla aika ajoin vähän epätasaisia studiolevyjä, kuten vaikkapa aiemmin mainitsemani Robert Johnson -tribuutin. Tai parin vuoden takaisen levyn, jossa mies bluesin lisäksi laulelee 1920-luvun dixielandhumppaa ja kiskaiseepa lopuksi vielä Kuolleet lehdet imelän ja tulkinnan pilaavan jousisovituksen kera. Tätä olisi epäilemättä Creamin päivinä ollut vaikea Claptonista uskoa.

Täytyy myöntää, että ennakkoluuloni tätä vuosituhannen alussa julkaistua kokoelmaa kohtaan oli melkoinen. Levyn kansitaiteessa on pyritty jonkinlaisen sarjakuvateeman hyödyntämiseen ja onpa siihen myös saatu blues-mytologian tunnetuimpiin kuuluva risteysaihe. Tökerön kannen lisäksi minua suoraan sanottuna huoletti kappalevalikoima, joka näytti sisältävän ne turhankin tutut hitit sekä jokusen vieraamman sivalluksen. Vaan eipä ole levyä pelkästään kansiin katsominen, sillä tosiasiassa tämä tupla-CD on kuuntelemisen arvoinen ja varsin hyvin toimiva kokonaisuus. Samalla se vain vahvistaa omaa käsitystäni siitä, että Clapton tuntuisi onnistuvan livetilanteessa paremmin kuin studiossa. Joku käytti jossain nettikeskustelussa Claptonin soitosta termiä
kirurgiblues, joka kohtuullisen osuvasti kuvaa miehen tarkkaa, hiottua ja ehkä vähän kliinistäkin soundia, josta enempi rosoisuus on matkan varrella hiottu pois. Mutta kukin soittaa tyylillään, ja minusta Claptonin tyylipuhdas soitto kulkee sentään useimmiten jossain hyvän ja kiitettävän rajamailla. Eikä siitä tunnettakaan puutu, sanovat kriitikot mitä hyvänsä. Laulun lahjoissa Claptonia on siunattu tunnetusti hieman säästeliäämmin, mutta tarvittaessa mies fiilistelee kyllä läpi pehmeän balladin siinä missä rykäisee menemään rajumpitempoisenkin kappaleen.

Claptonin kiertuebändi koostuu tietenkin huippuosaajista, ukkohan saa halutessaan porukkaansa sellaiset soittajat kuin haluaa. Tällä nimenomaisella levyllä etenkin taitava ja monipuolinen basisti Nathan East pitää hommaa hienosti kasassa, ja tiukkatatsinen rumpali Steve Gadd on myös paikkansa ansainnut, vaikkei Ginger Bakerin alkuvoimaiseen jytinään kykenekään, mikä käy ilmi levyn Cream-kappaleiden
Badge ja Sunshine Of Your Love uusversioista. Koskettimissa kuullaan Greg Phillinganesin lisäksi legendaarista Billy Prestonia, joka oli tässä kokoonpanossa mitä oivallisin lisä. Hittiosastosta mieleenpainuvimmat ovat ehkä ensimmäisen levyn Bell Bottom Blues sekä hieman yllättäen vähän turhan usein kuultu Tears From Heaven, jonka versio pärjää muuten komeasti mielestäni Unplugged -levyllä olevalle. Jos hyllystä puuttuu Claptonin levy, ja pitäisi saada jonkinlainen yleiskatsaus miehen uraan, voisi tätä äänitykseltäänkin onnistunutta tuplaa suositella yhtenä vaihtoehtona. Onko tämä nyt sitten sitä valtavirran suosimaa viihteellistä aikuisrockia, josta pitäminen osoittaa huonoa makua? Olkoon sitten vaikka niin, mutta toisaalta allekirjoitan täysin toimittaja Aarno 'Loka' Laitisen tokaisun: 'kun on huono maku, elämä tarjoaa enemmän nautintoja.'

torstai 19. tammikuuta 2012

Metallitotuus


Arvoisat lukijani, teen julkisen tunnustuksen: en ole varsinaisesti hevimiehiä. Käyttääkseni hieman muokaten entisen historianopettajani sanontaa - ymmärrän metallimusiikista suurin piirtein yhtä paljon kuin sika hopealusikoista. En ole esimerkiksi eläissäni käynyt hevikonsertissa, enkä totisesti ylpeile tällä asialla. Todennäköisesti erottuisin yleisön joukosta kohtalaisen helposti. Kuvitelkaa ranskalaiskoomikko Jacques Tati piippuineen ja poplareineen kuikuilemaan ja koikkelehtimaan ns. rock-uskottavan festariväen joukkoon vaikkapa Metallican konsertissa, niin kohtalainen kuva allekirjoittaneesta voisi olla siinä. Tiedän kyllä, että heviharrastajat ovat pääsääntöisesti ihan mukavaa ja reilua sakkia, kaveripiirissäni on muutamia, ja onpa minua vuosien varrella yritetty tämän musiikin suhteen valistaakin, tulokset vain ovat valitettavasti jääneet vähän laihanlaisiksi, syy ei ole kavereiden tai itse musiikin, vaan joko oman laiskuuteni tai sen, että aikaa ei ole muulta kuuntelulta jäänyt. Levyhyllystäni löytyy tätä kirjoitettaessa peräti yksi Iron Maidenin levy, muutama Deep Purplelta, Black Sabbathin Paranoid ja siinäpä ne sitten taisivatkin olla. Lasketaanko muuten Def Leppard heviksi? Häpeäkseni en tiedä. Jostain syystä hallussani on myös yksi tämän poppoon levy. Hevin alalajeistakin olen pihalla kuin lumiukko. Kasariosaston ehkä vielä jotenkin haparoiden tunnistan, mutta sitten kun puhutaan vaikkapa thrashista, speed- tai deathmetallista menee turhan vaikeaksi.

Kyse ei kohdallani kuitenkaan ole missään nimessä tämän musiikkilajin arvostuksen puutteesta. Koska oma musiikin ymmärrykseni teoriatasolla rajoittuu a-mollin erottamiseen e-mollista hyvänä päivänä, nostankin hattua sellaisille metallimuusikoille ja yhtyeille, joiden kuunteleminen saa joskus tällaisen nakkisormisen harrastajan tuntemaan syvää epätoivoa. Täytyy myöntää, että YouTube on ollut vähäisen hevitietouden kasvattamisessa suureksi avuksi: pari päivää takaperin työkaverini pyysi tsekkaamaan tuubista sellaisen oivan bändin kuin Berzerker. Tunnen itseni taas hitusen sivistyneemmäksi, vaikka aamukahvi olikin tuota kuunnellessa mennä väärään kurkkuun. En usko uudenvuodenlupauksiin, horoskooppeihin enkä myöskään feng-shui -sisustamiseen, mutta koskapa vuosi 2012 on ilmeisesti muinaiskelttiläisen horoskoopin mukaan lyyraa soittavan mursun vuosi ja tähdet ovat suotuisassa asennossa, tein poikkeuksen lupausten suhteen. Lupaankin tänä vuonna ottaa sivuprojektikseni raskaamman musiikin satunnaisen kuuntelun. Aloitin projektin jo joku päivä sitten vain kerran aiemmin kuuntelemallani Deep Purplen kuululla In Rock -albumilla, ja voin rehellisesti sanoa, että kyllä tämä historiallinen levy potkaisikin muutaman vuoden kuuntelutauon jälkeen kunnolla. Tosin ilmestyessään tätä raskaan musiikin klassikkoa taidettiin pitää tyyliltään lähinnä rajumpana progena...

torstai 12. tammikuuta 2012

Kuukauden klassikkolevy: John Mayall & The Blues Breakers With Eric Clapton (1966)


Kun joku albumi saa ajan saatossa sellaisen maineen ja kunnian, että se valitaan viisaudessaan rypevien, kaikkitietävien rock-kriitikoiden toimesta mitä erilaisimpien 'kaikkien aikojen levytysten' listoille ja suitsutuksen määrä ylittää reippaasti jo normaalin käsityskyvyn rajat, on tällaisen keskivertokansalaisen aika vaikea edes yrittää lähteä sitä arvioimaan. Mieleen nousee helposti sellaisia kysymyksiä kuin: 'mitähän tästäkin pitäisi sanoa?' tai oikeammin 'mitä tästä uskaltaa edes sanoa?' No, sanon nyt omasta puolestani ensiksi sen, mikä tässä kuuluisassa levyssä minua ei liiemmin viehätä: John Mayallin laulu. On eri asia laulaa bluesia kuin olisi Robert Johnsonin
helvetinkoira kintereillä kuin laulaa sitä joskus ulisten kuin manalasta karannut hurtta. Nyt kun olen sanani Mayallin vokaalisuorituksesta sanonut, bluespuristit luultavasti polttavat minut roviolla harhaoppisena. Mutta vaikkei Mayallin laulu ole minuun koskaan puraissut sen suuremmin, en silti tohdi kiistää sitä, etteikö huiman uran tehnyt mies olisi brittibluesin kovimpia ukkoja koskaan. Ja kiistattoman lahjakas muusikko. Eric Claptonin kansikuvassa keskittyneesti tavaaman sarjakuvan vuoksi Beano-albumiksikin joskus nimetyn levyn suurimmat ansiot ovat mielestäni kuitenkin pikemminkin kitarapuolella kuin laulupuolella.

Clapton ei ollut suinkaan ensimmäinen brittikitaristi, joka käytti Gibsonin mainehikasta Les Paulia, esimerkiksi Keith Richards toi Rollareiden ensimmäiseltä USA:n kiertueelta mukanaan harvinaisesti Bigsby-tremololla varustetun Les Paul -kitaran, mutta Keefin soolotaidot eivät ehkä aivan tehneet soittimelle oikeutta. Samoin Clapton tuskin oli ensimmäinen kovan luokan kitaristi, joka käytti Marshallin vahvistinta, mutta voitaneen sanoa, että hän oli ensimmäinen joka keksi yhdistää nämä kaksi sittemmin rockmusiikin ikoneiksi muodostunutta työkalua, ja kruunata komeuden vielä nykyään erittäin harvinaisella Dallas Rangemaster -trebleboosterilla, nykyisten efektipedaalien varhaisella esi-isällä . Ja unohtumaton särmikäs soundi oli syntynyt. Huvittavaa kyllä, juuri Clapton ja monet hänen vanavedessään seuranneet (britti)kitaristit Jeff Beckistä Mick Tayloriin takasivat sen, että Les Paul -malli ei jäänyt unholaan, niin kuin sille oli 1950-luvulla käydä, jolloin tätä kitaraa pidettiin lähinnä epäonnistuneena kummajaisena ja sille usein naureskeltiin huvittuneesti. Myöskään Marshallin vahvistimet eivät olleet aiemmin kovin suosittuja, mutta kuulemma tämän levyn kuultuaan muuan nuori Jimi Hendrix päätti hankkia itselleen omansa. Ja moni muu.

Nuorelle Claptonille tämä noin vuoden kestänyt yhteistyö Mayallin kanssa oli joka tapauksessa tärkeää aikaa, jolloin tämä kehittyi paitsi soittajana, myös aikuistui ripeään tahtiin. Muistettakoon, että Mayall oli Claptonia peräti kaksitoista vuotta vanhempi. Yli neljäkymmentä vuotta levyn ilmestymisen jälkeenkin on todettava, että Beano-albumi on sisällöltään hyvin toimiva kokonaisuus, joka kestää omissa korvissani jopa Mayallin ajoittaiset väliin överiksi vedetyt laulusuoritukset. Rytmikitarassa, koskettimissa ja huuliharpun kanssa syntyykin sitten muhevaa jälkeä. Eksyypä porukka hetkeksi irvailemaan Beatlesilllekin soittamalla Day Tripperin tarttuvaa riffiä. Claptonin tuhdissa ja rosoisessa soitossa kuuluvat aika selvästi mm. Buddy Guy -vaikutteet. Mutta hehkuttaisipa akselia Clapton-Mayall kuinka paljon hyvänsä, on myös muistettava mainita Bluesbreakersin yksi tärkeä osatekijä, riittävän tiukka rytmipuoli, joka rumpali John McVien ammattitaidolla saa yhtyeen toimimaan kuin jälkimmäisessä maailmanpalossa Spitfire-hävittäjän nokalla mourunneen Rolls-Royce Merlin -moottorin: tiukimmissa syöksyissä väliin yskähdellen, mutta lopulta hoitaen homman esimerkillisesti kotiin. Kolmella raidalla kuullaan myös puhaltimia. Nuoremmalle, metallimusiikin läpeensä kyllästämälle kuulijalle albumi saattaa ehkä olla vain nostalginen tuulahdus siltä ajalta, jolloin isoisä vahvariinsa hehkuvan putken osti, mutta ei tätä ole onneksi tarkoitettukaan hiljaisen hartaushetken musiikiksi vaan nautittavaksi tarvittaessa volumea säästelemättä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Levyarvio: Tennessee Ernie Ford - Songs Of The Civil War (1961 & 1967)


Sisällissota on aina kansakunnalle hirvittävä tragedia. Näin myös Yhdysvalloissa vuosina 1861-65. Mutta eihän Amerikka olisi Amerikka, ellei se muuttaisi traumaattista sisällissotaansakin nuoren kulttuurin sankaritarinoita pursuavaksi lähteeksi, josta sikiäisi mm. kasapäin kirjoja, elokuvia, televisio-ohjelmia, tietokonepelejä - ja tietenkin äänitteitä. Ja vielä tänäkin päivänä kymmenettuhannet ihmiset pukeutuvat tuon ajan univormuihin ja heiluvat sotaleikeissään sapeleineen jollain pellolla muistelemassa, kuinka samaisella kunnian kentällä nelisenkymmentätuhatta ihmistä menetti henkensä yli sataviisikymmentä vuotta sitten. Onko tämä täysijärkisten touhua, sen saa kukin päättää itse. Tätä taustaa vasten ei liene yllättävää, että Tennessee Ernie Fordin sisällissota-aiheinen levy oli ilmestyessään myyntimenestys. Ja nimen omaan levyn 'Etelän' eli sodassa hävinneen osapuolen lauluja käsittänyt jälkimmäinen osa vuodelta 1967, jo aiemminhan julkaistiin 'Pohjoisvaltioiden' lauluja sisältänyt vinyyli, nyttemmin nämä monesti marssirummun pärinän tahdittamat paatokselliset esitykset saa halutessaan varsin kätevästi yhdellä CD-levyllä.

Tennessee Ernie Ford, oikealta nimeltään Ernest Jennings Ford (1919-91) oli countrymusiikkia ajatellen varsin erikoinen laulaja, sillä vaikka hänet genren edustajaksi lasketaankin, oli Fordin musiikki ehkä pikemminkin sliipattua viihdecountrya, ja sittemminhän mies suuntautui myös gospeliin. Se mikä, Fordin erottaa muutamista aikakauden ohutäänisistä vibratovonkujista on kuitenkin tämän poikkeuksellisen voimakas ja syvä bassobaritoniääni, en suuremmin hämmästynytkään että ennen toista maailmansotaa Ford sai korkeatasoista laulunopetusta mm. konservatoriossa Ohiossa. Toinen maailmansota keskeytti hetkeksi orastavan musiikkiuran, ja Ford kokeili lyhyen aikaa lahjojaan myös B-29 pommikoneen pommittajan roolissa, vaikka samaan aikaan sai myös lahjakkaana laulajana 'viihteellisempiä' komennuksia. Sivuseikkana mainittakoon, että Ford takavarikoi itselleen muistoksi lentokoneestaan kotiutuksen yhteydessä sen Norden-pommitustähtäimen, joka sodan aikana oli jenkki-ilmavoimien varjelluimpia sotasalaisuuksia. Reiluna kaverina Ford kyllä palautti vempaimen vuosia myöhemmin, kun yhtä vanhaa konetta entisöivä yhdistys sellaista ilmeisesti kaipasi.

Fordin uran suurin hitti oli klassinen Sixteen Tons, josta ovat sittemmin versionsa tehneet monet muutkin, mm. Frankie Laine. Mutta miltä kuulostavat nämä sisällissodan laulut suomalaisen kuulijan korvissa? Kieltämättä kyllä vähän vierailta, melodialtaan tuttuja oli itselleni vain kourallinen kappaleista, löytyipä sieltä jopa eräs saksalainen joululaulu, joka oli saanut uudet sanat, joissa ylistettiin ihanaista Marylandin osavaltiota. Glory Hallelujah oli myös saanut uudet sanat kertoen mustien rykmentistä, mutta marssin perusvire oli tallella. Yllättäen levyn paras kappale on haikea balladi kaipuusta kotiin; Lorena, jota voi varsin helposti kuvitella lauletun rintaman molemmilla puolilla. Tästä kappaleestahan on olemassa myös Johnny Cashin kohtuullinen versio. Muistelen pitäneeni joskus peruskoulun ylemmillä luokilla jopa esitelmän Yhdysvaltain sisällissodasta, joten siinä mielessä aihe ei ole minulle täysin vieras, mutta silti tämä levy jättää jonkinlaisen vastenmielisen vaikutelman pönäkästä konservatiivisuudesta ja sodan 'sankarillisuuden' tarpeettomasta korostamisesta. Tosin yksinkertaisempi selitys lienee, että aika vain on puraissut levyyn pahasti - ja suomalaisesta näkökulmasta tämä ei vain kuulijaa innosta. Kuvitelkaapa muuten, jos esimerkiksi Grönin Eikka olisi 1960-luvulla tehnyt vastaavan tuplalevyn nimikkeellä Suomen kansalaissodan Punaisen & Valkoisen kaartin lauluja...etenkin levyn kansikuva olisi ollut näkemisen arvoinen - mikäli Fordin ylläolevaa kantta olisi käytetty mallina...

Levyarvio: Tuomari Nurmio - Paratiisin puutarha (2010)


Sain viime vuoden loppumetreillä syntymäpäivälahjaksi Tuomari Nurmion elämää ja pitkää muusikontaivalta varsin kattavasti valottavan, kieltämättä lajissaan raskasta sarjaa edustavan
Dumari -elämäkerran. Kyseinen teos kuuluu mielestäni ehdottomasti musiikinystävän kirjahyllyyn alansa kotimaisena merkittävänä teoksena. En lähde tätä tuhtia opusta tässä sen enempää arvioimaan, koska se on tehty hyvin jo toisaalla, mm. Tarkkailija K:n toimesta. Mutta suositukseni erinomainen kirja kyllä saa: lukekaa ihmeessä! Mukavana yllätyksenä paketista löytyi myös Tuomari Nurmion viimeisin levy, Paratiisin puutarha. Koskapa tämän ansioituneen herran monipuolinen tuotanto on minulta jäänyt vuosien varrella kohtalaisen vähälle huomiolle, oli suorastaan virkistävää sukeltaa levyn kiehtovaan maailmaan - ja aloittaa vuosi 2012 sekä sen varrelle ennustetun tuomiopäivän odotus hyvällä kotimaisella musiikilla. Ei se Nurmion juhlavuosikaan minulta varsinaisesti ohi mennyt, näin sentään televisiossa esitetyn onnistuneen juhlakonsertin, jossa mies esiintyi yhdessä Hunajaluut - kokoonpanonsa kanssa. Edellisen kerran yritin saada otetta Nurmion musiikista ehkä kymmenkunta vuotta sitten - silloin siinä missiossani valitettavasti onnistumatta. Mutta kun näitä listoilla hetken roikkuvia Idols-muottiin valettuja tähtösiä tehtaillaan vuodesta toiseen, on vain kohtuullista että Tuomariakin varten on olemassa niitä hämärämpiä rajaseutuja, pimeitä kujia sekä kurjia kuppiloita, joissa tämä saa oikeuttaan jakaa.

Matka Paratiisin puutarhaan kiirastulen ja tuhannen kapakan kautta on epäilemättä ollut kiehtova, sen saattoi jo asiaan perehtymätönkin päätellä Dumari -kirjasta. 'Kameleontti' on aika usein käytetty termi Nurmiosta, joka on vaihtanut urallaan tyyliä siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää. Jos pitäisi veikata, sanoisin että välillä tämä Nurmion 'pakollinen' kurssinmuutos on ollut vähän keinotekoista pikemminkin kuin taiteellisen inspiraation sanelemaa, mutta väliäkös sillä, kun useampi levyllinen materiaalia on syntynyt. Ja värikästä sellaista, sitä ei voine kiistää. Joku minua viisaampi totesi Paratiisin puutarha -levystä, että se on ehdottoman retrospektiivinen, enkä lähde tässä asiassa inttämään vastaan, mutta kyllä tältä albumilta tuntuu jokusen kuuntelukerran jälkeenkin riittävän melkoisesti pähkäiltävää sellaisellekin, jolle Nurmion aiempi tuotanto on jäänyt hieman vieraammaksi - kuten siis itselleni. Jo levyn avaava
13 naulaa nostaa kuulijan mieleen monenlaista mielleyhtymää. Poppamiehenä ansiokkaasti häärinyt Nurmio on heitellyt jo avausbiisissä keitokseen maustetta vähän sieltä täältä - lopputuloksena on jännittävä ja maukas kappale, joka yhdistelee itää, länttä ja etelää - jopa fiktiivistä villiä länttä, itselleni ainakin tuli kitaroinnista mieleen kohtalaisen helposti Rawhide -kappale.

Ja yhtä värikkäänä meno kiekolla jatkuu.
Tuomion päivä on sanoitukseltaan hyvinkin kolkko, kuten kappaleen nimestäkin voi päätellä, mutta Nurmiosta ei aina ota selvää, kuinka lähellä parodian rajoja liikutaan - vai liikutaanko ollenkaan? Tämä yllätyksellisyys sanoituksissa tekee muutamasta levyn hieman vaatimattomammastakin sävellyksestä mainioita kokonaisuuksia. Paratiisin puutarha voisi siis olla hyvinkin läpileikkaus Nurmion 1970-luvun lopulla alkaneesta urasta, mutta toisaalta sen sointimaailma tuntuisi kurottavan lonkeroitaan huomattavasti pidemmälle, aina 1950- ja 1960-luvuille saakka, kuten vaikkapa kappaleissa Syyllinen ja Onnen numero tai etäisesti Elviksen mieleen tuovassa Lemmensairas -biisissä. Ja hämyisesti svengaava ja tunnelmallinen Hunajainen kuu suorastaan rypee nostalgiassa ja jazzkapakan tupakansavu tuntuu kiemurtelevan kuuntelutilassa. Raastavampi repäisy Sähkö! tuntuisi puolestaan tekevän kunniaa jonnekin soulin ja funkin suuntaan, mutta totta kai Nurmion käsittelyssä kappaleen julmaa sirkkelinleikkuuta säestää myös selkeämpi kotimainen vivahde. Puhaltimet ja monenmoiset lyömäsoittimet lisäävät levylle tarvittaessa eksoottisempiakin tuulahduksia, mutta varsinaisilta ylilyönneiltä kuitenkin vältytään.

Paratiisin puutarha saattoi olla Nurmion juhlavuoden kunniaksi ilmestyneen kirjan, DVD-boksin ja muhkean kokoelmasatsin luonteva jatke - mutta missään nimessä se ei ole mikään täytebiiseistä koostuva huitaisu, vaan paikoin jopa mestarillinen näyte vanhan ketun osaamisesta. Täytyy vain toivoa, että Nurmio ei vielä jää lepäilemään lopullisesti puutarhaansa, vaan jatkaisi musiikillaan öidemme valaisemista.