keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Levyarvio: Pendragon - The Masquerade Overture (1996)

Neoproge herättää jo sanana monen musiikinharrastajan mielessä varsin ristiriitaisia tunteita, taitaapa sanalla olla jopa vähän negatiivinen kaiku ainakin kaikkein ryppyotsaisimpien progefanaatikkojen tai sellaisina itseään pitävien keskuudessa, joilla on tapana etenkin nettifoorumeilla anonymiteetin suojissa syyttää lähes kaikkea tämän lajin musiikkia mm. hengettömän kornista ja sisäsiittoisesta Genesis -yhtyeen ynnä sen hengenheimolaisten häikäilemättömästä apinoinnista. Minulle tämän varsin paljon sisällään pitävän ja tiukkoja määritelmiä onnistuneesti kaihtavan genren musiikki edustajineen on varsin uusi tuttavuus, mutta ainakin tämä kiekko on ollut hyvinkin antoisaa kuunneltavaa. Englannissa jo vuonna 1978 perustettu Pendragon kuuluu lajin menestyneimpien bändien joukkoon. Etenkin puolalaiset ovat jostain syystä ihastuneet yhtyeeseen. The Masquerade Overture onkin erinomainen esimerkki melodisesta, paikoin hyvinkin mahtipontisesta ja samalla äärimmäisen kauniista vaihtelevasta, tunnelmoivasta ja huikeasta sävelkudosten häpeämättömästä ilotulituksesta, joka kietoo kuulijansa hetkeksi suojaan ympäröivän maailman pahuudelta ja päälle vyöryvän arjen ankeudelta. Olikohan tässä luonnehdissa nyt tarpeeksi överiksi vedettyä naiivia suitsutusta? Toivottavasti, sillä kyllähän tämä levy ansaitsee kyllä sen.

Laulaja Nick Barrettin väliin kohtalaisen härski brittiaksentti istuu kappaleisiin yllättävänkin hyvin, joskin pakko on sen verran kritisoida, että joskus menon yltyessä asteen verran rajummaksi kaverin pehmeä lauluääni sortuu kummalliseen laulutekniikan puutteesta kielivään hoilottamiseen, joka ei kuitenkaan missään nimessä pilaa koukuttavaa kokonaisuutta. Ensimmäisen kerran levyn kuultuani kaipasin kyllä soitantaan jopa lisää särmää, etenkin rumpuihin ja miksei samalla bassopuolellekin. Kosketinten ja kitaran tarjoilema taiten hoidettu tilulilu sekä mehukkaasti möyryävä tai vaihtoehtoisesti enkelikuoron lailla hymisevä syntikka pitävät kuitenkin näitä kulisseja komeasti pystyssä, vaikka mitään suurempia yllätyksiä ei olekaan vähänkään villimpään progehörhöilyyn hurahtaneille tarjolla. Joka tapauksessa tuotantopuolesta ei ole moitteen sanaa sanottavana. Ja ensimmäisen raidan pateettinen kuorolaulu toimii dramaattisena johdantona jatkoon erinomaisesti. Bonuksena on yksi liki vartin pituinen livekipale. Tällä levyllä onkin mielestäni tyhjäkäyntiä huomattavasti vähemmän kuin viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä, varsin osuvasti nimetyllä Not Of This World -albumilla. Kaipa joku kyynisempi tätä hengettömäksikin voi kutsua, mutta kuuntelijan mielialasta riippuen tässä saattaa olla tarvittava täsmälääkitys orastavaan syysmasennukseen.

Pendragon on uudemmilla levyillään muuttanut tyyliään huomattavasti, ja ainakin ennen kriittisemmin bändiin suhtautuneet ovat olleet enimmäkseen tähän suunnanmuutokseen tyytyväisiä. Itselläni tämä uudempi tuotanto odottaa yhtä kuunteluaan, mutta pelkästään tämä albumi ja sen jälkeen ilmestynyt em. albumi saivat kyllä laittamaan yhtyeen nimen mieleen.







torstai 13. kesäkuuta 2013

Kirja-arvio: Mötley Crüe The Dirt - törkytehdas

Jo aikaa sitten julkaistu Törkytehdas on ehtinyt Suomessakin peräti 13. painokseensa, joten voitaneen hyvin sanoa, että tämä teos on löytänyt lukijakuntansa ihan kiitettävästi. Kesälomalla oli itsellänikin aikaa tämä vihdoin lukea pokkariversiona, vaikka kirjan luettuani en tullut hullua hurskaammaksi siitä, onko 1980-luvulla suursuosioon yltänyt Mötley Crüe musiikillisessa mielessä mielenkiintoinen bändi vai ei. Täytynee kai kuunnella jokunen levy saadakseen tästä tärkeästä kysymyksestä selvän. Yhtyeen myrskyisää taipaletta kuvaava kirjahan ei tätä tietenkään voi valaista, mutta muutenhan tästä yli 400-sivuisesta tuotoksesta kyllä selvisi yhtä sun toista. Jo kirjaa avaamattakin on jo heikommallakin hahmotuksella pääteltävissä mitä tuleman pitää. Takakannessa toitotetaan että kyseessä on 'kaikkien aikojen rockkirja' ja 'maailman pahamaineisimman bändin tunnustukset'. Sanoisin, että jo näillä lupauksilla rima nostetaan niin ylös, että hiukankin kriittisempi lukija saadaan äkkiä epäilevälle kannalle. Kirjaa lukiessa ajatukset eivät olleet pysyä koossa, tuntui kuin bändin jäsenten kertomana syntyi kummallinen ja sekava vyyhti, jota selvittääksen lukijan olisi itsekin pitänyt käydä reippaasti ylikierroksilla. Ja kenties olla perillä yhtyeen vaiheista edes pintapuolisesti. No, tiesinähän minä että yhtye on tehnyt coverin Beatlesin Helter Skelteristä, mutta siinäpä se tietouteni sitten olikin.

Kun neljä alun perinkin enemmän tai vähemmän moniongelmaista amerikkalaista nuorta kaveria nousee yhtyeineen yht'äkkiä maailmanmaineeseen sekoiltuaan elämässään jo tätä ennen perinpohjaisen lahjakkaasti niin eittämättähän siitä syntyy mitä herkullisinta materiaalia tällaiseen paljastuskirjaan. Gallonatolkulla viinaa, kilokaupalla huumeita, naisia, juhlimista, tappeluja, romutettuja autoja, romutettuja ihmissuhteita, syyttelyä puolin jos toisinkin, henkilökohtaisia tragedioita. Keskinäisiä kiistoja, päämäärätöntä haahuilua, laulajan erottaminen ja ottaminen takaisin ja lopulta jopa aitoon amerikkalaiseen tyyliin kyynel silmänurkassa vuodatettua taattua b-luokan keskusteluohjelmamateriaalia eli 'kasvamista ihmisenä ja itsensä löytämistä.' En oikeastaan ihmetellyt vähääkään, että Kiss-yhtyeen rautaa syövä ja kultakettinkiä paskantava Gene Simmons osti aikoinaan kirjan filmausoikeudet, vaikka uskallan epäillä ettei tästä kirjasta saa aikaiseksi sellaista elokuvaa, jota viitsisi kukaan katsoa. Sillä Mötley Crüen tapauksessa totuus, oli se sitten törkeyksillä väritettyä tai ei, voittaa kyllä tarun. Viihdearvoahan ja kovaa sellaista kirjalla kieltämättä on. Se on mehevästi kirjamuotoon puettu, kunniakkaasti Seiska-lehden journalistista tasoa edustava teos, joka viettelee lukijansa ja herättää luontaisen uteliaisuuden ja pakottaa lukemaan kirjan ahmimalla ja päivittelemään siinä ohessa jätkien sikailua. 

Mutta se on myös paikoin tavattoman puuduttava ja jopa turruttava lukukokemus. Laulaja Vince Neilin nelivuotiaan tyttären toivoton taistelu syöpää vastaan on kuvattu niin seikkaperäisesti ja viiltävästi, etten voinut olla liikuttumatta näitä sivuja lukiessani. Vasta pari päivää myöhemmin, miettiessäni tämän pikaisen arvion kirjoittamista mieleeni kuitenkin hiipi terveen epäilyksen sisältävä ajatus, että oliko näin tavattoman tarkka selvitys ja tilinteko tarpeen. Senkin uhalla, että vaikutan tässä tekopyhältä, totean että tyttären muistoa olisi voinut kunnioittaa paremmin kuin tilittämällä siitä juuri tämän kirjan sivuilla. Etenkin kuin Neil retostelee muuten sikarikerhollaan, autoillaan, naisillaan ja viinanjuonnillaan. Kirja sisältää myös pienen annoksen takuuvarmaa ja aitoa jenkkiläistä huuhaata - kuinkas muuten. Nikki Sixxin huumehöyryinen pelleily 'saatanallisten voimien' kanssa sai kuulemma keittiössä veitset ja haarukat lentelemään itsestään ja aiheutti muitakin yliluonnollisia ilmiöitä. Täytyyhän sitä nyt uteliaita teinilukijoita vähän pelotella. Kaipa jossain nytkin joku nuori veivaa Mötiköiden vinyylilevyä taaksepäin yrittäen löytää viestejä tuonpuoleisesta. Itse rohkenen epäillä että Sixxillä eivät vain saatanallisen darran takia pysyneet aterimet kädessä...

Törkytehdas on kyllä sekavuudessaankin mielenkiintoinen kirja, ja musiikkikirjojen monenkirjavassa joukossa jopa ainutlaatuinen. Sen tulkitseminen ja tavaaminen turhan vakavasti olisi silti suuri virhe. Teos sisältää sinänsä oivaltavan, joskin pintapuolisen vertauskuvan musiikkibisneksestä artistit uumeniinsa nielevänä koneistona liukuhihnoineen ja rattaineen. Koneistoa pyörittää tietenkin raha (ja  kenties artistien veri, hiki ja kyyneleet). Mutta tietyssä mielessä myös tämä kirja on tuon samaisen koneiston eräs oheistuote. Ja ilmeisen tuottoisa se on ollutkin. Kirjan paikoin reippaasti överiksi vedetty sensaatiohakuisuus vain korostuu, koskapa herrat ovat saaneet kertoa tarinansa itse. Nythän bändin jäsenet ovat yli viisikymppisiä ukkoja. Hakevatko he lukijoilta jonkinlaista synninpäästöä? Tuskinpa vain. Muuan kotimainen riiminikkari kirjoitti ammoin laulujen lunnaista ja kertoi keinuneensa jumalten keinussa. Mötley Crüen jäsenten kyyti tuossa samaisessa keinussa on ollut varmasti kova. Ja lunnaiden hinta vielä kovempi.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kuukauden klassikkolevy: Deep Purple - Fireball (1971)

Deep Purple on jälleen ajankohtainen bändin julkaistua muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levyn. Ikävä kyllä kaikesta suitsutuksesta huolimatta pitkästä aikaa papat listoille nostanut uutukainen Now What?! ei kestä vertailua yhtyeen kovimpien kiekkojen rinnalla, olipa vertaaminen näihin ylipäänsä järkevää tai ei. Kaukaisella 1970-luvulla, legendaarisen ns. "Mk.II" -kokoonpanon aikana levytettiin vain muutama albumi, mutta ne ovatkin sitten lajissaan nousseet todellisten kestoklassikkojen ylhäiseen joukkoon. Jo kansikuvaltaankin tunnetusti monumentaalisen In Rock -albumin jälkeen ilmestynyt Fireball ei tuoreeltaan saanut kriitikoita jos kohta fanejakaan täysin vakuuttuneeksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Levyä osaa ehkä tänä päivänä arvostaa vielä enemmän, kun ottaa huomioon, että sen valmistumisen tiellä oli aikanaan tiettävästi ongelmaa jos jonkinmoista. Ensinnäkin rankka kiertuerupeama esti yhtyettä keskittymästä uuden levyn rustaamiseen täysipainoisesti. Lisäksi yhtyeen sisällä laulaja Ian Gillanin täysipäiväiseksi äitynyt törpöttely ja yleinen sikailu johtivat lähes sotatilaan vaikeasta luonteestaan niin ikään tunnetun egoistisen ja omista visioistaan tiukasti kiinni pitävän kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa. Kosketinsoittaja Jon Lord kärsi  pahoista selkävaivoista, jotka olivat perua niiltä ajoilta kun tämä oli ennen maineen päiviä roudannut itse Hammondiaan kurjasta kuppilasta toiseen. Basisti Roger Glover taasen vaivasivat ajoittain vakavat stressiperäiset vatsakivut, ja olipa Gloverkin mukana näihin aikoihin jossain rajummassa konfliktissa, joka oli hajottaa yhtyeen. Ainoastaan rumpali Ian Paicella ei tiettävästi ollut suurempia maallisia murheita. Ja komeastihan se Paice paukuttelee vielä nykyäänkin...

Jotain sävellystyön vaikeudesta Fireballia rustatessa kertoo se, että ensimmäinen levylle päätynyt kappale Anyone's Daughter on kaikkea muuta kuin sitä taidokkaan rotevaa räyhäämistä tarttuvine riffeineen, mitä Deep Purplelta sopi edellisen albumin perusteella odottaa. Löysähköstä jamittelusta studiossa syntyi nimittäin kuriositeetinomainen ja countryhenkinen, parodinen vetäisy, jonka mukaan ottamista levylle sen neljänneksi raidaksi uusintapainoksen kansitekstien kirjoittaja yhä pitää virheenä. Mielestäni hupaisa kappale ansaitsee silti hyvinkin paikkansa etenkin Blackmoren ja Lordin instrumentaalisen monipuolisuuden esimerkkinä. Parhaimmillaan rocklaulun kuninkuusluokkaa edustanut Gillan luovii vokaaliosuuden läpi krapulaisen löysästi, mikä ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan huono asia. Albumin avaava nimikappale sen sijaan on jo 'sitä ihteään', meno on taatun intensiivistä ja energistä kuten pitääkin. Seuraavassa, No, no, no -kappalessa komeasti vierimään lähtenyt tulipallo on kyllä sammahtaa, mutta Demon's Eyen bluesin kyllästämä meininki tuettuna Gillanin hienolla, hivenen karhealla laululla puhaltaa hiilloksen taas liekkeihin. Mitä yhtyeen soundiin tulee, on se tässä juhlapainoksessa komeaa kuunneltavaa. Etenkin viime vuonna edesmennyt Jon Lord saa minulta hiljaisen ja nöyrän kunnianosoituksen. Kaveri heitti välillä aivan mielettömiä kuvioita koskettimilla - tälläkin albumilla olin kuulevinani jossain välissä jopa pätkän Tshaikovskia! Yhdellä levyn juhlapainokseen päätyneistä muuten mielenkiintoisista bonuskappaleista kuullaankin sitten melkoista hämärää tilulilua kun bändi jammailee ilmeisen jurrissa Lordin komennossa mm. Uralin pihlajan sulosävelin... Fireballin sinänsä varsin kevyttä sarjaa aikansa kummallisempiin levyihin verrattuna edustava 'kokeellisuus' tai hyvin lievähköt progemausteet eivät olleet etenkään Ritchie Blackmoren mieleen, hän onkin myöhemmin teilannut albumin muutamaa kohokohtaa lukuun ottamatta. Tätä vasten ei liene yllättävää, että kiistakumppani Ian Gillan taas pitää yhä levyä parhaimpinaan.

Omissa kirjoissani Fireball ei ehkä aivan yllä In Rockin tai Machine Headin tasolle, mutta eipä se paljon jää näistä jälkeenkään. Puhumattakaan tietenkään mahtavasta ja kiistatta klassikoihin myös luettavasta Made In Japan -livealbumista, joka vuosia sitten tarttui sattumalta mukaani jostain alekorista ja sysäsi siten minutkin  yhtyeen mielenkiintoisen musiikin pariin. Totuuden nimissä en ole Deep Purplen myöhempiin vaiheisiin ja musiikkiin juurikaan perehtynyt, ja harppaus uusimpaan levyyn tämän kulta-ajan levytysten jälkeen oli itselleni vähän turha raju pudotus maanpinnalle, mutta onhan se toisaalta hyvä kun ukot vieläkin jaksavat puurtaa. Mutta sille ei valitettavasti voi mitään, että valtaosan siitä luovuudesta, energiasta ja magiasta joista mestariteokset syntyvät yhtye käytti jo kauan sitten...

perjantai 10. toukokuuta 2013

Walrus-76 testaa: Vox AGA 70 -kitaravahvistin akustiselle kitaralle

(Elektro)akustisen kitaran vahvistimet ovat vähän hankalia tapauksia. Akustisen kitaran idea kun on pitkälti siinä, ettei se sähköhärpäkkeitä seurakseen kaipaa, ainakaan useimmiten. Ja kun sitä äänen vahvistamista sitten syystä tai toisesta tarvitaan, pitäisi vahvarin pystyä toistamaan kitaran soundi niin luonnollisena kuin mahdollista. Mikäli soittajassa on vielä edes hitusen laulajan vikaa, pitäisi samaisen vahvistimen pystyä vielä myös käsittelemään kelvollisesti lauluääntä. Kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, ja totuuden nimessä on sanottava ettei näitä akustisen vahvareita vaikkapa pienimuotoiseen keikkailuun, harjoitteluun ja trubaduurimeininkiin ainakaan markkinoilla liikaa ole. AER, Fender, Fishman sekä Marshall ovat esimerkiksi maininnan arvoisia valmistajia, joilta kuitenkin löytyy eri hinta- ja kokoluokissa joitakin hyviä vaihtoehtoja. Myös Vox päätti pari vuotta sitten lähteä leikkiin mukaan, ja toi markkinoille omat AGA (ilmeisesti lyhenne sanoista Acoustic Guitar Amplifier) -vahvistimensa. Tällä hetkellä Voxin mallistossa on neljä tämäntyyppistä vahvistinta, pienimmästä hiljaisen hifistelijän yksikanavaisesta putkivehkeestä suurimpaan, 150-wattiseen. Itse päädyin toiseksi järeimpään AGA 70- malliin, joka on hieman pienempi kuin isoveljensä, ja kaiuttimessa on vain yksi elementti, mutta pätevä vekotin on silti kyseessä. Minua viisaammat myös tietävät kertoa, että vaikka isoveljessä on watteja tarjolla yli tuplaten, ei siitä kuitenkaan järkevällä volumenkäytöllä irtoaisi paljoa enempää ääntä. Toki tuon suurimman vahvarin erillinen diskanttielementti parantaa äänenlaatua.

Vox on musta, pieni mötikkä, jonka muotoilu poikkeaa kuitenkin edukseen perinteisemmästä tyylistä. Vahvistimen yläreuna on jännästi pyöristetty ja antaa vahvistimelle omintakeisen ulkonön. Merkille tuttu vinoruutu- tai salmiakkikuvioinen etukangas on myös ulkomuotoa mukavasti piristävä tekijä, joskin epäilemättä roudatessa on syytä olla tarkkana, ettei kangas repeydy. Kun vahvistimen nappaa kantokahvasta mukaan, kokee ensimmäisen yllätyksen. Tämähän painaa ihan riittävästi! Pieni koko tosiaan hämää, sillä esimerkiksi saman valmistajan ulkomitoiltaan suurempi Valvetronix on varsin kevyttä sarjaa AGA:n rinnalla. Vahvistin painaakin kohtuulliset kymmenen kiloa ja sata grammaa päälle. Kummankin kanavan identtiset säädinrivistöt ovat taattua Voxia: wanhan ajan 'chicken head' -malliset potikat joko miellyttävät tai sitten eivät. Vaaleina ne kuitenkin erottuvat hyvin mustaa kantta vasten, ja säätäminen on helppoa ja varmaa hämärässäkin. Kanavia on tosiaan kaksi, ja laulumikin saa kiinni kummankin XLR-liitäntään. Myös kondensaattorimikrofonia voi käyttää. Voxin erikoisuus on se, että toinen kanava on toteutettu putkitekniikalla, toisen ollessa transistorikanava. Kun kitaran lyö kiinni putkikanavaan, ääneen tosiaan tulee jonkinmoista miellyttävää lämpöä ja läsnäoloa, joskin transistoripuolen tarkkuus ja iskevyys luonnollisesti puuttuvat. On makuasia kumpaa kanavaa haluaa käyttää, mutta itse pidin putkikanavasta soittaessa aavistuksen enemmän. Laulupuolella erot eivät sitten olleetkaan mielestäni niin selviä. Tosin vaikeaa se on omaa hoilotustaan arvioida muutenkaan...

70-wattisena Vox on ääneltään varsin riittävä pienimuotoiseen esiintymiseen, ääntä tuli livetilanteessa ilmoille aivan riittävästi ja varaa suurempiinkiin voimakkuuksiin jäi, vaikkei master-nuppia kaakon suuntaan tarvinnut vääntääkään. Olin varsin tyytyväinen vahvistimen yleispätevään soundiin, joskin äänenvärin säädöt olivat turvallisesti 'kello kahdessatoista', kaikua lisäsin aavistuksen niin lauluun kuin kitaraankin. Efektejähän tästä Voxista on turha etsiä, mukana on vain hutiloiden toteutettu chorus, jonka säätömahdollisuudet ovat luokkaa päällä/pois. Pidän ainakin itse tuon suosiolla pois päältä. Äänenvärille on myös oma 'hienosäätimensä', joka kulkee COLOR -nimen alla, sillä saa etenkin kitaraan sävyjä tunkkaisen tummasta ylenpalttisen kirkkaaseen, tämäkin säädin oli turvallisesti keskiasennossa, ja soundi oli sellaisenaan ihan hyvä. Putkikanavasta johtuen laite kuumenee käytössä hieman, joten tuuletusaukot eivät kyljissä ole 'komian tähren'. Olisi ollut tosin kiva testata tätä jollain toisella kitaralla. Martinin GPCPA4 kun kuulostaa hyvältä enimmäkseen aina, ja jos ei kuulosta, vika on soittajassa - ei soittimessa. Mutta Vox on siis omien kokemusteni perusteella yksi hyvä vaihtoehto akustista vahvistinta etsivälle, eikä se hinnaltaankaan ole kallein mahdollinen.

lauantai 4. toukokuuta 2013

BluRay -arvio: Joe Bonamassa - An Acoustic Evening At The Vienna Opera House (2013)

Bluesmursu on jälleen herännyt talviuniltaan arktisen ankeuden ilmeisesti hellitettyä kirjoittelemaan näitä saatanallisia säkeitään tähän blogiin. Siitä oliko tämä kohtalaisen pitkäksi venähtänyt tauko tarpeen en osaa sanoa yhtikäs mitään. Mutta sitten asiaan. Joe Bonamassa, joka on tämän kirjoittajaa vuoden nuorempi, on kieltämättä aikamme lahjakkaimpia kitaristeja. Ja aika monessa on tämä amerikkalainen ehtinyt heilua mukana. Arvostustahan Bonamassa nauttii käsittääkseni etenkin muusikoiden keskuudessa, mutta miksikään suuren yleisön suosikiksi tästä lahjakkaasta kaverista ei ainakaan vielä ole, vaikka tämä onkin koettanut laajentaa repertuaariaan bluesista muillekin musiikin osa-alueille. Kuulemma mies heitti lähimenneisyydessä parin tunnin 'keikan' jossain New Yorkin metroasemalla, eikä kukaan ihmisvilinässä edes tunnistanut heppua.

Oma suhtautumisenikin Bonamassaan on vähän ristiriitainen, vaikka tämä levy nosti tämän osakkeita selvästi. En liiemmin lämmennyt äijän edelliselle studioalbumille, mutta näkemieni livepätkien ja lukemieni hehkutusten perusteella ajattelin kuitenkin hankkia tämän Wienissä taltioidun hienon akustisen konsertin. Sen voin sanoa heti, että nyt aletaan totisesti olla asian ytimessä. Jos nyt leukani ei katsomisen aikana taattuun jenkkityyliin loksahtanutkaan auki, enkä jäänytkään tuijottamaan ruutua hämmentynyt ilme pärställäni, sanottakoon, että kyllä tämä taltiointi kuuluu kiistatta oman pienen kokoelmani kärkipäähän. On vain sääli, että BluRay -formaatissa hyviä konserttilevyjä julkaistaan yhä varsin nihkeästi. Ainakaan kauppojen hyllylle eivät tunnu eksyvän kovin helposti.

Wienin oopperatalo tarjosi siis kesällä 2012 suorastaan majesteetilliset puitteet huimaan akustiseen iloitteluun Bonamassalle ja tämän huippuosaajista koostuneelle yhtyeelle. Itse päätähti istuu lavan keskellä melko arvokkaan kitararivistön ympäröimänä, ja muu bändi tarjoaa taustatukea tinkimättömällä ammattitaidolla. Viulua, banjoa ja mandoliinia soittava Gerry O'Connor; mm. koskettimia, kellopeliä sekä yhdessä biisissä rautakettinkiä helistävä Arlan Schierbaum sekä välillä eksoottisiakin lyömäsoittimia (pyykkilauta, ilmeisesti soralla täytetty vesipullo) taidokkaasti hyödyntä Lenny Castro muodostavat erinomaisen taustaryhmän. Unohtaa ei sovi yhtyeen viidettä jäsentä, ruotsalaista Mats Westeriä, joka tuo jo muutenkin värikkääseen sointimaailmaan paikoin hienoa ja vakuuttavan jylhää lisäarvoa avainviulullaan, joka länsinaapurissamme tunnetaan nimellä nyckelharpa. Bassoa ei tässä kokoonpanossa ole lainkaan, mutta ei näin kova sakki toisaalta kaipaisikaan basistia sekaan sähläämään.

Se mitä etukäteen vähän pelkäsin, oli herra Bonamassan laulu. Kuten niin monella huippukitaristilla, se kun ei ole varsinaisesti hänen vahvinta alaansa. Mutta yllättävän mallikkaasti ne vokaaliosuudetkin kulkevat, vaikka pientä rutistamisen makua onkin kuultavissa paikka paikoin. Bonamassalla on myös hauska maneeri soolosoittelussa rytistää ilmeensä vähän pelottavaksi irvistykseksi, mutta annettakoon se näin kovan luokan soittajalle anteeksi. Itselläni kun naama menee irveeseen lähinnä siksi, kun en soittaa osaa. Konsertin aikana Bonamassa käyttää peräti kahtatoista eri instrumenttia ja vaihtelee niitä siis tiuhaan. Levyn äänitys on niin onnistunut, että kitaroiden ominaissoundien erot esim. Martinin ja Gibsonin välillä todella kuulee. Outoa kyllä, edellisen studiolevynsä erikoispainoksen osin hupaisassa 'kitarapornoliitteessä' todellisen kitara-aficionadon maineessa oleva Bonamassa sanoi jotain sentapaista, ettei hän itse kuule mitään eroa akustisten soitinten välillä. Sen kai siitä sitten saa, kun vinguttaa nupit kaakossa niitä miljoonia maksaneita vintagesähkökitaroitaan. Ei, en ole vähääkään kateellinen, pois se minusta!

Kappaleissa blues on luonnollisesti erittäin vahvana läsnä folk-vaikutteita unohtamatta, mukana on toki myös Bonamassan omaa uudempaa tuotantoa, jota ei aina ole saatu sovitettua mielestäni muuta yhtyettä ajatellen toimivaksi kokonaisuudeksi, esimerkiksi Driving Towards The Daylight  ei kuulosta yhtään sen paremmalta livenä kuin studioalbumillakaan. Toisaalta vaikkapa Robert Johnsonin klassikko Stones In My Passway saakin sitten erinomaisen käsittelyn näiltä herroilta. Kaikkiaan kappaleissa on kuitenkin vaihtelua ja jopa yllättäviä elementtejä käytetty hienosti, ja kuulija jääkin malttamattomana biisin päätyttyä odottamaan mitä seuraavaksi tarjoillaan. Ja sen voin sanoa, että tällä levyllä tuota tarjoiltavaa piisaa yltäkylläisyyteen saakka... 
 

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Levyarvio: The Kinks - Face To Face (1966)

Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä lokakuussa 1966 julkaistu levy aloitti Kinks -yhtyeen niin sanotun 'kulta-ajan', jota kesti viitisen vuotta. Koskapa omien Kinks-levyjeni joukossa juuri tämä yhtyeen neljäs levy on syystä tai toisesta jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, piti siis perehtyä vuoden alkajaisiksi tähän väljäksi teema-albumiksikin ja 'konseptialbumin' esiasteeksi luonnehdittuun kiekkoon. Levyn kansitaidehan (Ray Davies ei sittemmin pitänyt värikästä kantta missään mitenkään onnistuneena) viittaa jo siihen, että yhtye oli ottamassa melkomoista harppausta taiteellisessa mielessä aiemmasta rosoisen ronskista parin, kolmen soinnun kitaravetoisesta rytinästä. Toisaalta mielestäni jo tämän levyn edeltäjällä, sinänsä ihan mainiolla Kink Kontroversyllä on kuultavissa, että niin Ray Davies kuin koko yhtyekin kehittyi huiman nopeassa tahdissa niin soitossaan kuin taidossa tehdä hyviä ja tarttuvia, omintakeisia biisejä. Face To Face oli yhtyeeltä paitsi ensimmäinen pitkäsoitto, jonka kaikki kappaleet on merkitty Daviesin nimiin, sen tekemiseen myös käytettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin aiempien levyjen. On väitetty, että tämän levyn tekemisen aikoihin kova keikkatahti ja levy-yhtiön paineet hittikappaleiden rustaamisesta aiheuttivat Daviesille jonkinmoisen hermoromahduksen, joka heijastuu Too Much On My Mind -kappaleessa, minkä olen tainnut mainitakin. Myöhemminhän Davies oli laulava aiheesta lisää...

Tältä albumilta heijastuu kyllä musiikillinen monipuolisuus ja kyky omaksua uusia vaikutteita, jota ei aimmilta löydy. Face To Face onnistuukin olemaan sisällöltään aika moneen suuntaan kurottava levy ja epäilemättä aikansa pop/rock-kenttää hämmentänyt julkaisu, jolta riitti muiden cover-versioitavaksi ainakin kolme biisiä. Jopa sellaiselle karmealle teinipuppubändille kuin Herman's Hermits, joka teki oman versionsa kepeästä Dandy-rallatuksesta. Albumille päätettiin myös survoa ilmeisesti myyntiä edistämään yksi Kinksin tunnetuimmista kappaleista, singlenä menestynyt Sunny Afternoon. Muuten kappaleista alkaa yhä selvemmin tihkua läpi laulajana muuntautumiskykyisen Daviesin persoonallinen lyyrinen osaaminen ja taiteellinen kunnianhimo. Vaikka esimerkiksi levyn avausraita Party Line edustaakin vielä hyvin ajalleen tavanomaista ja kaavamaista kipaletta, jatkossa seuraa myös kiehtovan erilaista, näppärän simppeleihin muotteihin valettua biisimateriaalia: vaikkapa itämaisia sävyjä tavoitteleva Fancy ja erikoinen hawaijilaissävytteinen parodia Holiday in Waikiki, joka omiin korviini kuulostaa hämmentävästi oudosti muuttuneelta Rolling Stonesilta. Levyn päättävä I'll Remember taas hämmästytti allekirjoittanutta, koska se toi jotenkin mieleen George Harrisonin kynästä lähtöisin olevan kappaleen, jopa Daviesin lauluääntä myöten. Erittäin tärkeänä osatekijänä Face To Face -levyllä on myös kuultavissa saarivaltion aikansa kovimman sessiopianisti Nicky Hopkinsin soitto, parissa kappaleessa piano vaihtuu piristävästi cembaloksi. Unohtamatta tietenkään Dave Daviesin paikoilleen osuvaa stemmalaulua.

Vuonna 2004 ensimmäisen kerran monona julkaistu CD-versio sisältää myös seitsemän bonuskappaletta, joista osaa oli ilmeisesti kaavailtu varsinaiselle albumille. Outoa kyllä, kanteen printatut levytystiedot väittävät, että Face To Facen yhdestoista raita, Little Miss Queen Of Darkness olisi levytetty vuonna 1967, mikä ei luonnollisestikaan voi pitää paikkaansa. Mieleeni juolahti, että olisikohan tässä uusintajulkaisussa käytetty esimerkiksi jotain parempaa versiota kyseisestä kappaleesta? Muutenhan äänenlaatu jopa uusiksi masteroidulla  levyllä on ikävä kyllä paikoin vähän tunkkainen, mikä mielestäni kertoo vain levy-yhtiö Pyen laimeasta suhtautumisesta suojattejaan kohtaan. Toisaalta Face To Face jos mikä on erinomaisen vahva todiste siitä, että Kinks kykeni paitsi uudistumaan kovan paineen alla, myös tekemään sen tyylillä. Musiikki muuttui pienin askelin monimuotoisemmaksi ja sai yhä mielenkiintoisempia sävyjä myös sanoitusten osalta, ainakin jälkimmäisestä on kiittäminen Ray Daviesin kiistatonta lahjakkuutta. Vaikea uskoa, että kaveri oli tämänkin levyn tekemisen aikana vasta vähän päälle parikymppinen. Davies on muistaakseni joskus todennut, että kohtalaisen huonojen sopimusten ja levy-yhtiön sekä managerin kusetuksen ynnä näihin liittyvien tekijänoikeussotkujen vuoksi hän ei 1960-luvulla saanut juurikaan paistatella rocktähteydessä, eikä myöskään saanut rypeä rahoissa, viinassa sekä huumeissa saatikka ajella ympäriinsä Rolls-Roycella. Puhumattakaan lekottelusta herraskartanon uima-altaan äärellä aurinkoisena iltapäivänä. Mutta kenties tästä johtuen kaverilla oli aikaa noina vuosina tehdä jokusen kappaleen verran hyvää musiikkia...




tiistai 1. tammikuuta 2013

Kirja-arvio: Antony Beevor - Toinen maailmansota (2012)

Alkakoon vuosi 2013 tämän blogin osalta tällaisella syrjähypyllä oheisen kirja-arvion muodossa, mutta älkäätten peljätkö arvoisat lukijani, musiikki tulee olemaan pääosassa myös alkaneena vuonna...

  
Englantilaista toiseen maailmansotaan perehtynyttä sotahistorioitsijaa ja Sandhurstin sotilasakatemian käynyttä entistä brittiupseeria Antony Beevoria (s.1946) syytetään joskus eräänlaisesta historiankirjoituksen 'popularisoinnista', turhasta yleistämisestä ja asioiden vääntämisestä rautalangasta niin, että vaikkapa  sarjakuvalehden tavaamiseen ja ns. Tosi-TV:n katseluun syventyneet 'tyhmät massat' saisivat historiasta edes jonkinlaisen käsityksen. Onpa eräs tunnettu amerikkalainen sotahistorioitsija syyttänyt Beevoria 'sosiaalihistorioitsijaksi 1970-luvun tiedoilla'. Henkilökohtaisesti en tyhmän massan vaatimattomana edustajana ja keskivertolukijana tätä syyttelyä oikein ymmärrä, sillä pitäisikö historioitsijan sitten kirjoittaa vain toisille historioitsijoille? Olen lukenut suositun Beevorin suomennetusta tuotannosta aiemmin vain kaksi teosta, kirjat Stalingrad ja Berliini 1945, mutta joulunaika hurahti ohi varsin sutjakkaasti tätä Beevorin yli 900-sivuista kirjajärkälettä ahmiessa ja sitä sulatellessa. Kun koko toinen maailmansota tärkeimpine tapahtumineen yritetään survoa tuollaiseen sivumäärään, on selvää että monet tärkeätkin asiat käsitellään varsin pintapuolisesti, joskin uskallan jonkun verran aiheesta lukeneena sanoa, että kaikesta huolimatta sujuvakynäinen Beevor on onnistunut luomaan ihan kelvollisen kokonaiskuvan sodasta.

Kirjoittajana Beevorilla on todellakin kyky kertoa olennainen, ja hahmottaa sodan kulku niin laajassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa yksityiskohtia unohtamatta siten, että kaltaiseni pölhömpikin lukija pysyy melko helposti kärryillä. Sodan julmuudet ja karmeudet tuodaan esiin melko selkeällä tavalla, objektiivisuuteen pyrkivä Beevor ei säästä myöskään voittajavaltoja - esimerkiksi Saksan kaupunkien pommittaminen rauniokasoiksi ja lukemattomat siviiliuhrit perusteltiin monissa tapauksissa hyvinkin epämääräisillä sotilaallisilla tavoitteilla. Beevorin antama kuva tuhoutuneista saksalaisista kaupugeista valokuvia hurmiossa esittäneestä englantilaisesta ilmamarsalkka sir Arthur Travers "Bomber" Harrisista vihjaa myös siihen, että kyseinen herrasmies kärsi jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta. En voinut silti jossain kohdin välttyä ajatukselta, että raakuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla vähän tarpeettomasti mässäillään. Vaikka Beevor pääsääntöisesti kirjoittaa varsin asiallista tekstiä, sortuu hän myös joskus ylilyönteihin. Neuvostoliittolaisen marsalkan Semjon Budjonnyin nimittäminen 'juopoksi pelleksi' ei kenties heitä paljoakaan totuudesta, mutta asian olisi voinut ilmaista kenties korrektimmin. Mainittakoon myös, että Venäjän sisällissodassa samainen Budjonnyi tunnettiin taitavana ratsuväenkomentajana.

Yleisesti ottaen Beevor antaa juuri sotaa johtaneista poliitikoista ja upseereista hyvinkin kyynisen kuvan, ja liittoutuneista pisimmän korren veti lopulta Stalin, joka häikälemättömällä viekkaudellaan vei poliittiseksi peluriksi kuvattua Rooseveltia ja impulsiivisuudesta ajoittain kärsivää sekä tunteidensa valtaan joutuvaa Churchillia miten halusi. Saksalaista sotamarsalkka Erwin Rommelia kohtaan Beevor ei tunne armoa, vaan kuvaa tämän johtamien menestyksekkäiden sotatoimien etenkin Pohjois-Afrikassa johtuneen pitkälti brittien sodanjohdon epäpätevyydestä. Rommelin nimittäminen julkisuudentavoittelijaksi on joka tapauksessa melkoisessa ristiriidassa monien muiden historiankirjojen näkemysten ja aikalaiskuvausten kanssa. Beevor kuoriikin vaivihkaa kerros kerrokselta Rommel-myyttiä, ja jättää kokonaan huomioimatta esimerkiksi tämän Ranskassa saavuttaman suuren voiton divisioonankomentajana. Toisaalta kirjoittaja ei myöskään käsittele silkkihansikkain Rommelin päihittänyttä kenraali Montgomerya. Ja opinpahan tukevasta teoksesta minulle entuudestaan tuntemattomasta, jokseenkin kajahtaneesta brittikenraalista nimeltä Orde Wingate. Suomen talvisota saa kirjasta sentään muutaman sivun, jatkosota taas kuitataan parilla lauseella. Suomalaisesta näkövinkkelistä ja miksei koko konfliktiakin ajatellen yllättävän paljon sivuja saa taistelu Kreetan saaresta, josta Beevor on aiemmin kirjoittanut myös oman kirjansa. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että Kreetan valtaus ei missään nimessä ollut maailmansodan merkittävimpiä taisteluita.

Epäilemättä laajaa lähdemateriaalia on seulottu hartiavoimin ja suuren avustajajoukon kera taitavasti, vaikka paljon on jouduttu luonnollisesti jättämään pois, tulevat ainakin pääasiat lukijalle selväksi. Toisaalta esimerkiksi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa kuvatessa yllättävän paljon ja ehkäpä liikaa käytetty yksittäinen lähde tuntuu olevan venäläisen sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossmanin henkilökohtainen sotapäiväkirja, joka kyllä sinänsä lajissaan lienee ainutlaatuinen ja kaunokirjallisestikin merkittävä teos. Kaksi kuvaliitettä mustavalkokuvia tämän tiiliskiven välissä eivät ihmeemmin säväytä, mutta eipä tätä miksikään heppoiseksi kuvateokseksi ole tarkoitettukaan. Sen sijaan harvassa olevat kartat ovat vähän turhankin pelkistettyjä ja niistä ei taistelujen kulku oikein ota selvitäkseen. Kirjan loppuun olisin kaivannut vähän syvällisempää yhteenvetoa aiheesta, ja vaille riittävää huomiota jäi mielestäni myös esimerkiksi sotateollisuus. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että Beevorin Toinen maailmansota ansaitsee paikkansa kirjahyllyssä aihetta käsittelevänä suomenkielisenä yleisteoksena, mutta hienoisen kriittisesti siihen kannattaa lukiessa silti suhtautua.