sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Mietteitä uudesta kitarasta



Mielessäni oli jonkin aikaa itänyt salakavala ajatus uuden akustisen kitaran hankinnasta, mutta koska olen viime kuukausina räpeltänyt satunnaisemmin jotain ainoastaan etäisesti musiikkia muistuttavaa lähinnä sähkökitaralla ja harvemmin bassolla, en oikein saanut perusteltua tätä hankintaa millään järkevällä syyllä. Eräs työkaverini kanssa pidetty vapaamuotoinen sekä mukava laulu- ja soittotilaisuus sysäsi sitten hankintapäätöstä eteenpäin, sillä vanha, uskollinen ja kovia matkan varrella kokenut Washburnin halpisakustinen ei kestänyt koko päivän kestänyttä soittoa kosteassa merellisessä ilmanalassa - huomasin pari päivää session jälkeen, että talla oli haljennut keskeltä melkein koko matkalta. Epäilen, että korjauttaminen maksaa aika lähelle sen mitä koko kitara uutena, joten korjaus saa toistaiseksi odottaa. Sen verran tunnearvoa Washburnilla on, etten sitä oikein poiskaan henno heittää. Ja soihan se yhä, niin kauan kuin talla vain pysyy kasassa...

Siispä päädyin katsastamaan uusia kitaroita. Kirouksenani asiassa on vasenkätisyys - mikä totisesti rajoittaa kotimaan musiikkiliikkeistä löytyvien kitaroiden tarjontaa. Täydellisen typeräähän se on nettikaupasta ostaa akustista kitaraa sitä kokeilematta, mutta kuten sanottu vasurilla ei juuri tässä suhteessa valinnanvaraa ole. Erään saksalaisen T-kirjaimella alkavan tunnetun musiikkiliikkeen vasurivalikoima akustisissa on kuitenkin vähintäänkin kohtalainen, joten sieltä uusi kitara pitkällisen syynäämisen jälkeen lopulta löytyi. Olin haaveillut hankkivani itselleni yhdysvaltalaisen, maineikkaan C.F. Martin & Co. -merkkisen (puoli)akustisen, mutta aina ostopäätöksen tielle on tullut viime kädessä kylmä järki: koska en nyt ole niitä kaikkein teknisimpiä soittajia, on vähän vaikeaa sijoittaa kitaraan pienehkö omaisuus. Onneksi Martin valmistajana on tullut asiassa proletaaria vastaan, mallistosta alkaa löytyä soitinta jo alle kahdeksansadan euron, tosin tällöin pitää tyytyä Meksikossa valmistettuun Martiniin (
Ay! Ay! Ay! Me no gusto!) Hieman lisää satsaamalla saakin sitten jo kitaran, jonka sisälmyksistä löytyy se maaginen teksti: Made in Nazareth, Pennsylvania, U.S.A. Jolla ei tietenkään ole pienintäkään vaikutusta kitaran soundiin, mutta soittajansa turhamaista egoa se vaan kummasti hivelee.

Martin GPCPA4 on valmistajansa ns.
Grand Performance -malliston tänä vuonna lanseerattu edullisemman luokan kitara, joka on varustettu soololovella (cutaway) ja on malliltaan ns. grand auditorium. GPCPA nelosesta ei oikein netistä löydy vielä tätä kirjoitettaessa arvioita, mutta erään jenkkiläisen musiikkikaupan kolme asiakasta olivat kirjoittamansa perusteella olleet hankintaansa varsin tyytyväisiä. Eräällä aiheeseen liittyvällä foorumilla eräs iäkkäämpi soittaja ja vannoutunut martinisti tosin valitti, ettei tämän kitaran alaäänistä löydy samaa täyteläisyyttä kuin Martinin kalliimmista malleista, mikä varmasti lienee totta, muttei ainakaan itseäni suuremmin haittaa. Tuoreeltaan kitaran ääni tuntui ensi soinnuista lähtien kirkkaalta, erottelevalta - ja tämä oli kaltaiselleni amatöörille yllätys - todella voimakkaalta. Dynamiikka oli siis kohdallaan. Voi sitä helinää kun plektralla komppasin jotain countryhenkistä sointukulkua. Saapa nähdä millaiseksi ääni muuttuu, kun kielet ja samalla koko soitin saavat vähän enemmän soitteluaikaa. Uskoisin, että tämä soitin tulee palvelemaan säestystarpeitani erinomaisesti. Minua miellyttää soittimessa erityisesti hieman ohuempi kaula, pienikätinen kun olen. Millaiselta GPCPA4 sitten kuulostaa vahvistettuna, sitä en osaa sanoa, kun en ole vielä ehtinyt kokeilemaan, mutta ainakin sisäänrakennettu viritin on ehdottomasti hyödyllinen kapistus. Kokopuisen kitaran viimeistely on niin ikään huippuluokkaa, mutta tämä alkaa tänä päivänä olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus valmistajasta riippumatta. Pieni yksityiskohta, josta itse myös pidän ovat minimalistiset otelaudan merkit, samoin kun valmistajalleen epätyypillisen mallinen sormisuojus.

On huimaa ajatella, että vielä 1980-luvulla Martin valmisti vain muutamia satoja kitaroita vuodessa, kun niitä nyt valmistuu yli kahdeksankymmentätuhatta samassa ajassa. Yhtiön markkinointijohtaja olikin eräässä haastattelussa aidosti huolissaan siitä, kuinka harvinaisemmat puulajit, joita akustisissa yleisesti käytetään, riittävät tulevaisuudessa. Muistettakoon, että Martinin lisäksi samoja puulajeja himoitsevat myös mm. Taylor, Takamine, Yamaha, Ovation, Gibson, Fender, Ibanez, Larrivee ja 'muutama' muukin valmistaja. Esimerkiksi omassa GPCPA4-mallissani on käytetty sivuihin ja takakanteen afrikkalaista mahonkia, joka ei ole ainakaan vielä uhanalainen puulaji, mutta parinkymmenen vuoden päästä saattaa hyvinkin olla. Jos kuvitellaan kuinka paljon metsää on kaadettava, että kaikki em. valmistajat saavat tuotantokiintiönsä täyteen on määrä ilmeisen huikea, käsittääkseni esimerkiksi kokopuukantta ei ihan ohuesta rungosta pysty väsäämään. Ja vaikka moni valmistaja, kuten Martin, ylpeilee istuttavansa puun aina kaatamansa tilalle, taitaa mennä ihmisikä tai kaksi ennen kuin näistä taimista kasvaa materiaalia tulevaisuuden kitaranikkareille...

Martinin kitaroihin liittyy useita legendoja, onhan merkillä tunnettuja käyttäjiä maailman joka laidalla. Folklaulaja Woody Guthrie oli kaivertanut (tai kirjoittanut - en nyt varmuudella muista) aikoinaan omaan soittimeensa tekstin
This Machine Kill Fascists. Huomattavasti käytännöllisempi teksti löytyy nykyään eräästä kitarasta, joka selvisi muutama vuosi sitten New Orleansin tulvista: This Machine Floats. Ja kestäviä pelejähän nämä ovat - Willie Nelsonin matkassa vuosikymmeniä kulkenut, ja jokusen osuman ottanut Trigger -niminen soitin käy tästä esimerkkinä.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kirja-arvio: Andy Babiuk - Beatles Gear (2002)


Beatlesista on vuosien varrella taidettu rustata enemmän kirjoja, kuin mistään muusta yhtyeestä. Äkkiseltään saattaisikin ajatella, että aiheesta ei enää mitään uutta saada irti, sillä esimerkiksi sellaiset uudemmat aihetta käsittelevät mainiot kirjat, kuten Bob Spitzin perusteellinen tiiliskivi, Jonathan Gouldin runsasta suitsutusta kerännyt teos sekä Philip Normanin massiivinen Lennon-elämäkerta muutamia mainitakseni eivät oikeastaan mitään mullistavaa yhtyeen vaiheista tuo päivänvaloon. Onpa aihetta pengottu jo siinä määrin perinpohjaisesti, että erään niteen esipuheessa todettiin ivallisesti, että kohta kaiketi Beatles-kirjallisuudessa on koittava sekin aika, jolloin aletaan kirjoittaa niistä metsureista, jotka ovat kaataneet puut, joista tehdylle paperille on painettu uusi Beatles-opus. Ja kun nyt kerran Ringo Starrin mummon naapurin lobscousesta pitäneen kissankin elämänvaiheet on ilmeisesti taltioitu pieteetillä tiedonjanoisten Beatles-fanien suunnattomaksi riemuksi, on aika esittää kysymys: puuttuuko tästä tuhanteen kertaan toistetusta, tutusta tarinasta enää yhtään palasta?

Tähän kirjaan esipuheen kirjoittanut Mark Lewisohn kirjoitti aikoinaan yhtyeen levytyshistoriasta jokseenkin kattavan selvityksen, mutta yhtä olennaista asiaa tämä ei käsitellyt, kun ei kuulemma asiantuntemus riittänyt. Nimittäin nelikon lavalla ja studiossa käyttämiä soittimia, vahvistimia sekä efektilaitteita, jotka kuitenkin olivat erittäin tärkeässä roolissa yhtyeen soundia ajatellen. Andy Babiukin mielenkiintoinen Beatles Gear, josta ilmestyi vuonna 2002 tarkistettu painos, korjaa tämän yhtyettä käsittelevän kirjallisuuden kenties suurimman puutteen, ja tekeekin sen tavalla, joka ei jätä ainakaan Beatles-fania taatusti kylmäksi. Uskaltaisin jopa väittää, että tämän 250-sivuisen suurikokoisen kirjan pitäisi kuulua asiaan vihkiytyneiden kirjahyllyyn. Teoksen sivuilta käy ilmi, että beatlet suhtautuivat soittimiinsa kuten ammattilaisten tuleekin, ja kun mainetta ja rahaa alkoi tulla, kokeilunhalu ja uteliaisuus uusien vermeiden suhteen vain lisääntyivät. Esimerkiksi kun Lennon näki
mellotronin, eräänlaisen syntetisaattorin esivaiheen, hän totesi: 'Tuollainen on pakko saada!' Ja niinpä John osti kotiinsa kalliin vekottimen, ensimmäisten joukossa Englannissa. Kirjasta selviää myös miksi Beatles käytti Voxin sinänsä hyviä vahvistimia niin pitkään, syynä oli manageri Brian Epsteinin tekemä sponsorisopimus, josta yhtye katsoi vapautuneensa vasta Epsteinin kuoleman jälkeen 1967. Ja sittenhän alkoi studion lattialta löytyä jo Fenderin järeämpää vahvistinkalustoakin.

Kirja etenee kronologisesti vuosi vuodelta 1950-luvulta Hampurin ajan kautta aina yhtyeen hajoamiseen saakka, ja ilmeisesti jokikinen tiedetty härpätin, jolla kaverit soittivat saa maininnan. En itse ennen tämän lukemista tiennyt, että Harrison ja Lennon ostivat mm. vuonna 1965 sinivalkoiset Fender Stratocasterit, kirjassa on jopa kuva Lennonista stratoineen. Toisaalta George Harrisonin ensimmäinen kolmimikkinen 'lankku' tai sitä edes etäisesti muistuttava sähkökitara oli muutamaa vuotta aikaisemmin tsekkoslovakialainen Futurama, joka oli miehen itsensä mukaan tosin erittäin hankala soitettava. Lennonin ensimmäinen akustinen kitara, Etelä-Afrikassa valmistettu Gallotone Champion saa sekin myös asiaankuuluvaa huomiota. Kyseinen kitarahan myytiin huutokaupassa sittemmin suuresta summasta, joskin uudenveroiseksi restauroidun soittimen aitoudesta on sittemmin ollut väittelyä suuntaan jos toiseenkin. Paul McCartneyn legendaarinen, eräänlaiseksi kulttuuri-ikoniksi ja Beatlesin tavaramerkiksi noussut saksalainen Höfnerin 500/1 -viulubasso tulee myös lukijalle tutuksi, kuinkas muuten. Ringon Ludvig-merkkisestä rumpusetistä selviää puolestaan ainakin se, että tämä valitsi sen soitinliikkeessä vuonna 1963 pikemminkin värin kuin soittotuntuman perusteella. Ja juttua piisaa myös niin Gibsoneista, Epiphoneista, Martineista, Gretscheistä kuin sellaisestakin oudommasta härvelistä nimeltä Cousneoun Monopole. Viimeksi mainitulla muuan David Mason puhalteli ilmoille Penny Lane -kappaleen tunnetut pikkolotrumpettisoolot.

Beatles Gear on siis ainutlaatuinen katsaus Beatles-historian tärkeään joskin jostain syystä aiemmin vähemmälle huomiolle jääneeseen osa-alueeseen. Se ei mielestäni vaadi lukijaltaan samassa määrin palavaa intoa kitaravermeisiin kuin esim. aiemmin arvioimani
Guitar Rigs, mutta toisaalta vähintään keskivakavaksi äitynyt Beatles-hulluus lienee kirjasta nauttimisen kannalta eduksi. Ja onhan tässä teoksessa toki ripaus kitarapornoa mukana, pakkohan se on tunnustaa. Mutta hienojen ja osaksi harvinaisten kuvien lisäksi on tarjolla myös hyvä satsi tietoa, josta uskon ainakin Beatlesin ystävien pitävän.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Levyarvio: Roy Harper - Stormcock (1971)


Englantilainen, parin päivän päästä 70-vuotta täyttävä herra nimeltä Roy Harper (s.1941) oli minulle vuosia vain nimi Led Zeppelinin tälle omistamassa vaatimattomassa kappaleessa
(Hats Off To) Roy Harper, eikä Zeppelin-kirja Jumalten vasarakaan kunnolla selventänyt, millainen muusikko oikein on kyseessä. Sen verranhan tämän opuksen sivuilta kuitenkin selvisi, että puolikas Zeppeliniä, eli Robert Plant ja Jimmy Page pitivät erittäin suuressa arvossa tätä Manchesterissa syntynyttä hyvin persoonallista laulajaa ja taiteessaan tinkimätöntä epäkaupallista lauluntekijää. Harperhan sai olla mukana Zeppelinin kiertueella, jolla tätä kohdeltiin hetken kuin kuningasta tai modernin runouden ruhtinasta. Jossain vaiheessa Harper ilmeisesti käytteli sen verran reippaasti bändin tarjoamia mieltä stimuloivia virvokkeita, että keksi jossain konsertissa mennä lavan reunalle heiluttamaan pariksi tunniksi shamaanin lailla pientä lelugorillaa, kuvitellen hörhöilyllään ilmeisesti kyseisen taikakalun antavan Zeppelinille maagisia kykyjä. Tämä riitti manageri Peter Grantille ja kiertueväelle, jotka olivat joutuneet palvomaan Harperia kylliksi, ja tämän hetkellinen asema Zeppelinin messiaana oli ohi. Zeppelinin lisäksihän mies on sittemmin tehnyt yhteistyötä mm. Pink Floydin ja Paul McCartneyn kanssa.

Uncut-lehden toukokuun numerossa oli juttua Harperista enemmänkin, hänet mainittiin mm. Fleet Foxesin eräänä innoittajana, ja lehden viimeisen sivun kolumnissa oli varsin hupaisia muisteloita tästä oman polkunsa tallaajasta. Vaikka Harper on jäänyt pienten piirien arvostamaksi, mies ei koskaan ole suostunut ymmärtämään miksi. Hän onkin itse todennut:
'I've done some fucking great work and I just can't understand why it hasn't received the acclaim it deserves.' Yksi syy suuren suosion puutteeseen saattaa olla se, että tiukasti omaa linjaansa seuraava mies on vaihtanut levy-yhtiötä ja tuottajaa useasti, lisäksi Uncutin mukaan tämän keikat saattoivat olla vähintäänkin hämmentäviä. Hän saattoi sille päälle sattuessaan esimerkiksi aloittaa kymmenen kappaletta esittämättä niistä yhtäkään loppuun, biisintynkien välillä artisti saattoi jaaritella kymmeniä minuutteja antaen tajunnanvirtansa viedä yleisön joko hulluuden tai nerouden alkulähteille.

Tätä taustaa vasten olivat ennakko-odotukseni Harperin kenties arvostetuimman albumin, vuonna 1971 ilmestyneen Stormcockin suhteen vähintäänkin uteliaita. En oikein tiennyt mitä tältä odottaa, mutta sen verran on kyllä muutaman kuuntelun jälkeen sanottava, että ei tämä vahva levy todellakaan ole minkään tekotaiteellisen puolihullun pikaisesti kyhätty räpellys, vaan vakavasti otettavan, hyvin omaperäisen artistin hieno voimannäyte. Ainoastaan neljä pitkää kappaletta sisältävä albumi liikkuu ovelasti jossain perinnetietoisen folkin ja jopa jonkinasteisen progen välimaastossa. Harperin taidokasta lyriikkaa on mm. Jethro Tullin Ian Anderson ylistänyt - eikä ilmeisesti syyttä. Sanon ilmeisesti, koska se on monin paikoin sen verran vaikeaselkoista, ettei oma englannintaitoni kääntämiseen riitä, mutta kappaleiden teemat kyllä avautuvat hyvin. Harper ei ole akustisen kitaran soittajana huonoimmasta päästä, ja toisessa kappaleessa häntä auttaa kitaroinnissa Flavius Mercurius. Ja kukahan hän sitten on? Kyseessä on tietenkin Harperin kaveri Jimmy Page, joka joutui levyttämään salanimen turvin sopimusrikkomuksen pelossa. Levyn pelkistetty, mutta samalla useita hienoja koukkuja sisältävä äänimaisema hyödyntää paikoin myös upeasti päällekkäisäänitystä, etenkin Harperin lauluosuuksissa, ja onpa paikoin isompaa orkesteriakin käytetty. Se tunnustettakoon, että laulajana Harper ei ole ihan kovinta luokkaa, mutta tulkinnat pelastavat yllättävän paljon. Ja sanottakoon omana mielipiteenäni pelkästään tämän levyn perusteella, että kyllä tätä ukkoa mieluummin kuuntelen, kuin vaikkapa Neil Youngia.

Stormcock sai odottaa virallista uudelleenjulkaisua käsittääkseni vuoteen 2007 saakka, Harper nimittäin suhtautuu varsin penseästi CD-formaattiin, tähän liittyen voivat aiheesta kiinnostuneet lukaista miehen mielipiteitä asiasta tämän kotisivun yhteydessä olevasta blogista. Harper muuten pitää itsekin Stormcockia 'ajattomana' levynä ja tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvana - ja kyllähän minäkin tätä uskallan rohkeimmille lukijoilleni suositella. Katsoin muuten ihan huvikseni, kuinka paljon Harperilla on nykyään faneja esimerkiksi facebookissa. Jonkin verran vaille 3500. Sir Cliff Richardilla niitä oli kuutisen kertaa enemmän, mikä on jälleen yksi osoitus siitä, että ehdotonta oikeudenmukaisuutta ei maailmassamme ole...

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Levyarvio: Johnny Cash - American Recordings (1994)


Johnny Cash (1932-2003) oli countryn vaikutusvaltaisimpia hahmoja, ja kaikilla mittapuilla suuri esiintyjä, joka ei kaiketi ihmeemmin edes täällä Euroopan reunamilla esittelyjä enää kaipaa. Miehen upea ura kesti lähes puoli vuosisataa, ja vaikka Cashia yleensä pidetään yhtenä genren suurimmista nimistä, oli tämä elinaikanaan - etenkin ennen 1990-lukua ja viimeistä suurta 'comebackia' vanhoillisimpien kantripiirien silmissä ulkopuolinen, toisaalta Cash ei käsittääkseni oikein ymmärtänyt CMA:n sponsoroimaa uuden aallon 'kantriksi' kutsuttua ylituotettua jodlaustakaan. Cashin levytysura alkoi jo 1950-luvulla Sam Phillipsin maineikkaalla Sun-levymerkillä, ja jatkui seuraavina vuosikymmeninä Columbialla ja Mercuryllä. 1980-luvun lopulla lyhytaikainen yhteistyö Mercury-yhtiön kanssa ei ollut taiteellisesti ehkä miehen parasta aikaa, olkoonkin, että vuonna 1991 julkaistu Mystery Of Life ei mielestäni ole paikka paikoin ollenkaan hullumpi kiekko. Levynteon ohellahan Cash oli erittäin ahkera keikkailija, ja tuskinpa moneen muuhun artistiin sopii yhtä hyvin miehen itsensäkin esittämä kappale I've Been Everywhere, joka on pariin minuuttiin tiivistetty lyhyt oppimäärä Amerikan maantiedosta. Oman suosikkiversioni kyseisestä kappaleesta esittää tosin Hank Snow.

Vuonna 1994 Cash teki sitten tämän, lukuisia jatko-osia poikineen levyn American-merkille tuottajasuuruus Rick Rubinin kanssa. Rubinia ei ihan äkkiseltään saattanut kuvitella yhteistyöhön tämän perinnetietoisen jättiläisen kanssa, olihan mies tuottanut aiemmin mm. Red Hot Chili Peppersin ja Beastie Boysin kaltaisia yhtyeitä, ja oikeastaan kaikkea muuta kuin vanhan koulukunnan kantria. Rubin oli kuitenkin edellisenä vuonna suorastaan vaatinut, että saisi kokeilla levyntekoa Cashin kanssa. American Recordings, jota seurasi siis vielä monta arvostettua levyä, nosti iäkkään Johnny Cashin vielä kerran ansaitusti suuren yleisön tietoisuuteen ja sai myös Grammy-palkinnon. Tämä tunnelmaltaan intiimi ensimmäinen American-albumi on äärimmilleen pelkistetty, ainoastaan Cashin hienon, elämää kokeneen syvän äänen ja Martinin Dreadnought-tyylisen akustisen kitaran varassa kulkeva tummahko kokonaisuus, jolla Cash esittää paitsi itselleen läheisiä kappaleita, myös todennäköisesti pari Rubinin ehdottamaa. Suurin osa materiaalista on äänitetty miehen Tennesseessä sijainneen mökin olohuoneessa. Tuotannollisesti albumi onkin kaikkein yksinkertaisin koko American-sarjasta. Äänityksessä ei ole käytetty mitään vippaskonsteja, edes lisättyä kaikua. Cashin säestystyyli ei kenties ole niitä maailman hienostuneimpia, joskin ajaa kyllä asiansa. Miehen ensimmäinen ja ilmeisesti myös ainoa 'oppi-isä' kitaransoitossa oli tämän nuoruudessa Arkansasissa polion sairastanut Pete Barnhill, jonka soitto ja asenne puutteineenkin teki nuoreen Cashiin suuren vaikutuksen.

Muistan hankkineeni tämän erinomaisen albumin joko tuoreeltaan vuonna 1994 tai mahdollisesti kenties seuraavana vuonna, eivätkä sen hienous ja vivahteikkuus rehellisesti sanottuna aluksi oikein valjenneet minulle - vierastin ehkä myös nuorempana hieman levyn gospelvaikutteita, mutta vuosien vieriessä se on saanut kuunteluaikaa enenevässä määrin, ja on siinä samalla jotenkin salakavalasti noussut yhdessä kahden seuraavan American-sarjalaisen kanssa (Unchained & Solitary Man) suosikkilevytyksiksini koko Cashin laajasta tuotannosta. Sellaiset kappaleet, kuten vaikkapa levyn avaava yltiötraaginen murhaballadi Delia's Gone, Drive On sekä Let The Train Blow The Whistle ovat ehdottoman tarttuvia - ja juuri näitä kolmea biisiä olen myös itse vuosien varrella tapaillut, joskus onnistuneemmin, joskus taas vähän sinne päin. Etenkin Cashin resitatiivityyliä hienosti esittelevä, Vietnamin sodan traumoja ruotiva Drive On ei aina oikein ota luonnistaakseen härmäläisellä mentaliteetilla.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Kuukauden klassikkolevy: The Byrds - Mr. Tambourine Man (1965)


1960-luvun puolivälin tietämillä Yhdysvaltain musiikkituottajat olivat hämmennyksen vallassa. Brittipopin ja -rokin massiivinen hyökyaalto Beatlesin innoittamana oli pyyhkäissyt yli mantereen idästä länteen pistäen myyntilistat uuteen uskoon, eikä rapakontakaisesta tarjonnasta oikein löytynyt vastusta englantilaisille. The Beach Boys oli esimerkiksi tähän aikaan jämähtänyt länsirannikolla toistamaan itseään, ja surkeita beatleskopioita tehtailtiin autotalleissa joka puolella maata. Mutta vuonna 1965 julkaistu The Byrds -yhtyeen esikoisalbumi Mr. Tambourine Man palautti jälleen uskon amerikkalaiseen musiikkiin. Aikana, jolloin LP-levyt olivat vielä rock- tai popyhtyeiltä kohtalaisen harvinaisia, ja useimmiten vain yhden hittikappaleen ympärille hätäisesti kasattuja rahastusyrityksiä, oli Byrdsin esikoinen poikkeuksellisesti täyttä tavaraa jokaisen kahdentoista kappaleensa voimalla. Tai jos nyt ihan rehellisiä ollaan, levyn päättävä, kieli poskella tehty versio Vera Lynnin We'll Meet Again -kappaleesta täyttänee kriteerit ns. 'täytekappaleesta'. Kappalehan on tuttu mm. Tohtori Outolempi -elokuvasta.

The Byrdsin tie Columbia-yhtiölle levyttämään oli vähintäänkin monen mutkan takana, ja tarinan mukaan tarvittiin jopa saman yhtiön palkkalistoilla olevan Miles Davisin suositus, jotta kaverit saivat levytyssopimuksen. Columbiahan suhtautui tuohon aikaan hyvin nihkeästi uudenlaiseen 'nuorisomusiikkiin', vaikka sillä olikin sopimus Bob Dylanin kanssa. Mikäli levy-yhtiö haki Byrdsistä jonkinlaista 'Amerikan Beatlesia' se sai siinä pettyä, sillä yhtye kuulostaa tällä ensimmäisellä levyllään aivan uudenlaiselta, vahvasti folksävytteiseltä - mutta toki niitä brittivaikutteitakin on kuultavissa, selkeimmin kenties hitusen rokahtavammassa kappaleessa It's No Use. Tällä levyllä on myös hyvin vahva Dylan-vaikutus, onhan kappaleista peräti neljä tämän käsialaa, myös ykköshitiksi noussut levyn nimikappale. Byrdsit muokkasivat kuitenkin Dylanin kappaleet täysin uuteen uskoon, ja esimerkiksi tiedetään Dylaninkin hämmästelleen innostuneena cover-versiota kappaleestaan All I Really Want To Do, sanoen että 'tämän tahtiinhan voi jopa tanssia!'

The Byrdsin viehätys perustuu jo tällä ensimmäisellä pitkäsoitolla pitkälti siihen, että yhtye yhdisti viisi lahjakasta muusikkoa, joilla oli varsin erilainen tausta - ja vieläpä hyvin erilaiset vahvuudet. Yhtyeen keulahahmo oli folktaustainen laulaja ja kitaristi Jim (Roger) McGuinn, jonka 12-kielisen Rickenbacker-kitaran heleästä soundista tuli eräs 1960-luvun tunnistettavimpia - ja myös korvia hivelevimpiä. McGuinn oli aiemmin soittanut 12-kielistä akustista kitaraa, mutta sai innoituksen sähköisestä kuultuaan George Harrisonin soittavan Rickenbackeria A Hard Day's Night -albumilla. Laulajana McGuinn ei kylläkään ollut ihan ykkösluokkaa, mutta bändikavereilta löytyi tähän hommaan riittävästi apuja, sittemmin mm. Crosby, Stills & Nash -yhtyeessä taituroinut rytmikitaristi David Crosby oli stemmalaulun armoitettu mestari, joka kykeni legendan mukaan heittämään suoraan kohdalleen menevää korkeaa laulustemmaa jopa laulaessaan kappaletta ensimmäistä kertaa. Basisti Chris Hillman oli alun perin bluegrass-miehiä, ja pystyi mandoliinillaan kantrin lisäksi kepittelemään jopa John Coltrane -vaikutteisia sooloja, mutta kykeni varsin pätevään taustalauluun hänkin. Eikä unohtaa sovi Gene Clarkia, joka oli yhtyeen kiistatta paras lauluntekijä, jonka kynästä ovat lähtöisin mm. tällä levyllä oleva kaunistunnelmainen Here Without You sekä 'Tamburiinimiehen' singlejulkaisun B-puoli, myös LP:lle päätynyt I Knew I'd Want You. Jo Clarkin varhaiset sävellykset osoittavat, että Byrds olisi luultavasti pärjännyt ilman covermateriaaliakin. Rumpali Michael Clarke piti arvossa suuria jazzrumpaleita, ja vaikkei nyt taidoiltaan näiden luokkaa ollutkaan, osasi hänkin paukutella sen verran hyvin, että sai pidettyä kokonaisuuden kasassa. Ironista kyllä, tällä albumilla käytettiin soitossa vielä kovan luokan studiomuusikoita, kenties Columbia ei luottanut uusiin tulokkaisiinsa tarpeeksi. Esimerkiksi Clarke sai väistyä rumpujakkaralta Hal Blainen tieltä. Tuhansien sessioiden karaisema Blainehan rummuttelee mm. The Beach Boysin huikella Pet Sounds -levyllä.

Mr. Tambourine Man nosti The Byrdsin kertaheitolla isoksi nimeksi niin kotimaassaan kuin muuallakin, ja hyviä levyjäkin ilmestyi tulevina vuosina vielä muutama, mutta valitettavasti yhtyeen kaupallinen menestys jäi varsin lyhytaikaiseksi. Kun yhtyeen musiikki muuttui jatkossa muutaman piirun verran kokeellisemmaksi, katosivat sen myötä kirkuvat fanilaumat, siinä missä levyjä ostavat massatkin. Gene Clark, David Crosby ja Michael Clarke hakivat sittemmin kukin tahoillaan myös hanakasti inspiraatiota pullosta - kohtalokkain seurauksin. Ja yhä keikkaileva, folkjuurilleen palannut, ikäisekseen yllättävän nuorekkaan oloinen Roger McGuinn onkin lakonisesti sanonut, että Byrds olisi pitänyt pistää jäihin jo paljon aikaisemmin kuin 1970-luvulla. Tämän levyn lisäksi yhtyeen hienoin mestariteos on epäilemättä country rock -tyyliä määrittänyt erinomainen Sweetheart Of The Rodeo, mutta siitä kenties joskus myöhemmin...

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Levyarvio: Roger Whittaker - The Best Of (1967-75)


'No nyt se on sitten Walrus-76 ilmeisesti lopullisesti menettänyt sen vähänkin järkensä', ajattelee mitä luultavimmin tämän blogini lukija, kun tämän kokoelmalevyn valitsin arvioitavaksi. Herra nimeltä Roger Whittaker ei kaiketi kuulu tänä päivänä sellaisiin laulajiin, joita suuri yleisö kuuntelisi, ja rohkenenpa tässä väittää, ettei nuoriso ole tästä ukosta koskaan kuullutkaan. Omintakeisella, viihteellisellä folklinjallaan Whittaker saavutti kuitenkin 1970-luvulla suurta suosiota, etenkin Saksassa ja Skandinaviassa. Miehen levyjä väitetään myydyn yli 50 miljoonaa kappaletta. Kenian Nairobissa vuonna 1936 syntynyt, meribiologin uran musiikkiin vaihtanut Whittaker tunnetaan myös erittäin taitavana viheltäjänä, tästä todisteena on esimerkiksi kotimaamme legendaarisen Patakakkonen -ohjelman tarttuva (ja kieltämättä ärsyttävä) tunnussävel Finnish Whistler. Jostakin muistan kuulleeni, että etenkin Britanniassa Whittakeria pidetään jonkinlaisena 'huonon musiikkimaun' ilmentymänä ja varoittavana esimerkkinä, jonka tuotannosta ei yksinkertaisesti saa pitää tai ainakaan moista asiaa julkisesti tunnustaa. Tätä seikkaa saattaa kenties tukea se, että kun vuosia sitten kävin Lontoossa pikkuvaltion kokoisessa HMV:n levyliikkeessä, ylimielisen oloinen engelsmanni vastasi kohteliaaseen tiedusteluuni Whittakerin levyistä: 'Is he singer or player?' Mutta toki on muistettava, että esimerkiksi Youtubesta löytyy aika karmeita otoksia miehen live-esityksistä mm. Saksasta, joissa tämä kosiskelee lievästi sanoen teennäisesti paikallista yleisöä. Jossain vaiheessa netissä oli myös pätkä, jossa vanhentunut ja väsynyt trubaduuri esiintyi jollain tavaratalokeikalla ilmeisesti USA:ssa, aikoinaan komea lauluääni oli vuosien varrella ikävä kyllä pahasti rapistunut.

Mutta juuri tuo hieno lauluääni on se syy, miksi itse Whittakerista pidän, ja etenkin tämän kokoelman varhaisista kappaleista. Whittakerhan on tehnyt pitkällä urallaan melkomoisen läjän levyjä (osa näistä on julkaistu ainoastaan Yhdysvalloissa), mutta ne tuotannon parhaat palat löytyvät suurin piirtein tämän kokoelman vuosilta. Monissa Whittakerin laulutulkinnoissa on poikkeuksellista lämpöä ja herkkyyttä, joiden yhdistelmä vain toimii itselleni mainiosti ja kyllähän näiden äärellä vanha kyynikkokin helposti herkistyy. River Lady, New World In The Morning, The Last Farewell, Durham Town ja Morning Has Broken muutamia mainitakseni tältä nimenomaiselta kokoelmalevyltä ovat käypiä esimerkkikappaleita. Kyllähän Whittaker sortuu välillä tökeröön liiotteluun kuten tulkitessaan musikaalikappaletta If I Were A Rich Man tai jopa hieman mauttomaan ja mahtipontiseen teatraalisuuteen, kuten omassa sävellyksessään Mistral, mutta kun lauluääni on tuota luokkaa, niin eipähän tuo liikoja haittaa. Tämä levy on siis ihan kelpo otos tämän mielestäni vähän turhan aliarvostetun ja osittain unohdetun laulajan tuotannosta, mutta olisi ehkä kaivannut vielä muutamaa kappaletta lisukkeeksi, Early One Morning ja perinteinen Scarborough Fair ainakin voisivat olla sellaisia.


Sivuseikkana sanottakoon vielä loppuun, että joskus kuunnellessaan muiden artistien tuotantoa, on helposti kuulevinaan Whittakerin vaikutusta, mikä ehkä kertonee tämän jonkinasteisesta 'yleispätevyydestä' folk-tyyppisen materiaalin laulajana. Viimeksi koin itse tällaisen omituisen hetken, kun kuulin irlantilaisnäyttelijän ja laulajanuraakin jossain vaiheessa yrittäneen kovanaaman, Richard Harrisin kappaleen My Boy, jonka alku on kaapattu kuin suoraan Whittakerin laulukirjasta. Harrisillahan oli näyttelijänä kyllä mestarillinen artikuloinnin taito, mutta usein ja etenkin laulaessaan korkeammalta, ei äänestä löytynyt enää tarpeeksi voimaa tai syvyyttä - toisin kuin Whittakerilla. Ehkä juuri tästä syystä Harrisin pienenä klassikkona pidetty menestyskappale, MacArthur Park vuodelta 1968 ei kuulu omiin suosikkeihini.