Tällä kertaa valikoitui vapaapäivän kuunteluun jostain mystisestä syystä pitkästä aikaa annos 1960-luvun reipasta brittipoppia, liverpoolilaisyhtye The Searchersin muodossa. Mainittakoon sivuseikkana, että kyseinen Castle-merkille julkaistu CD-levy on kokoelmani ensimmäisiä, hankittu muistaakseni noin kaksikymmentäyksi vuotta sitten erään tavaratalon alekorista. Tuntuu vähän hullulta, että itse koen nyt hieman nostalgisia fiiliksiä sellaisesta levystä, joka ostohetkellään olisi saattanut aiheuttaa niitä esimerkiksi isäukkoni sukupolven edustajalle... Ja kyllä vain, tämä on juuri sellainen vähän halvan oloinen kokoelma, joita normaalisti kaltaiseni levyfriikki nykyisellään vähän vierastaa. Mutta toisaalta on sanottava, että Searchersin koko olennainen tuotanto on saatu puristettua yhteen kompaktikiekkoon ja jääpä yli vielä aika liuta täytekappaleitakin. Mutta minkälainen yhtye tämä Beatlesin vanavedessä, nimensäkin perusteella mainetta ja mammonaa etsinyt porukka oikein oli?
No, tietenkään ei sovi unohtaa sitä tosiasiaa, että ilman Beatlesin esimerkkiä olisi tämän yhtyeen tarina voinut olla hyvinkin lyhyt. Eikä siitä nyt kovin pitkäkestoista muutenkaan tullut. Kun 'merseybeat' -villitys alkoi osoittaa laantumisen merkkejä 1960-luvun tullessa taitekohtaansa, oli Searchersin ja muutaman muunkin samantyyppisen yhtyeen kohtalo sinettiä vaille valmis - vaikka käsittääkseni yhtyeen johtohahmona häärinyt laulaja John McNally kiertää sitkeänä pappana yhä maailmaa uuden kokoonpanonsa kanssa. Ja ovatpa tainneet käydä Suomessakin pariinkin otteeseen, televisiosta näin joskus pätkän, jossa yhtye heitti melko väsyneesti laimeaa keikkaa jossain kaljateltassa Pohjois-Suomessa, vuosituhannen alussa muistaakseni.
Musiikillisesti tämä John Fordin klassikkowesternistä nimensä ottanut yhtye ei kuitenkaan ollut lajissaan ollenkaan hullumpi. Itse asiassa yhtyeen juuret olivat monien tuon ajan brittibändin tavoin 1950-luvun lopun skifflerenkutuksessa, josta Lonnie Donegan teki television välityksellä hetkessä todellisen vitsauksen. The Searchers oli kuitenkin niin soitto- kuin lauluosaamisensakin puolesta astetta tai paria ammattimaisempi ja taidokkaampi kuin moni muu aikakauden poppoo. Tämän lausunnon perustan tosin vain omiin vajavaisiin kuunteluarvioihini.
Levyn tunnetuimmat kappaleet ja ne yhtyeen yhden käden sormilla laskettavat hitit ovat kelpo osoitus siitä, että Searchers pystyi esittämään kevyttä, huoletonta ja varsin menevää kitaravetoista popmusiikkia, josta nuoriso piti. Sweets For My Sweet, Sugar And Spice, Don't Throw Your Love Away sekä Needles And Pins (viimeksi mainitun alkuriffin The Byrds nappasi myöhemmin itselleen) ovat yhtyeen tuotannosta ilman muuta ne kuuluisimmat, jotka saavuttivat myös huomattavaa listamenestystä - ja Searchers oli ohikiitävän hetken myös todella suosittu ison veden tuolla puolen (ja Suomessa). Yhtye yritti myös mukautua ajan ilmiöihin, mistä levyllä oivana osoituksena folkhenkinen What Have They Done To The Rain. Coverversio kappaleesta Farmer John on suomalaisille huomattavasti tutumpi Antti 'Andy' Einiön jäätävänä tulkintana - mikäli saatte jostain kyseisen kotimaisen varhaisen kieli poskessa riuhtaistun rokkirevityksen käsiinne, pyydän huomioimaan Einiön kerrassaan hämmästyttävän englanninkielen lausumisen, joka saa Remu Aaltosenkin vaikuttamaan sir Laurence Olivierilta tulkitsemassa Shakespearen säkeitä...Mutta Searchersiin palatakseni, yhtyeen todellinen ongelma ei ollut soitannollisessa osaamisessa - vaan yksinkertaisesti siinä, että sakissa ei ollut lahjakasta lauluntekijää, ja yhtye esitti ainoastaan muiden heille räätälöimää sekalaista materiaalia, mikä ei tietenkään pidemmän päälle voinut toimia. Itselleni The Searchers on ehdottomasti mielenkiintoinen ja maininnan arvoinen yhtye 1960-luvun yltäkylläistä tarjontaa ajatellen, mutta valitettavasti ne mieleenpainuvimmat kappaleet tuli jo lueteltua edellä, kohtalaista coverointia kappaleesta Love Potion Number 9 lukuun ottamatta. Sillä varsin oudolla seikalla, että yhtyeen rumpali Chris Curtis näyttää joissain valokuvissa hämmentävän paljon sedältäni nuorempana, ei liene paljoakaan informatiivista arvoa. Mutta tulipahan nyt kerrottua.
Joulukuun levyksi valikoitui tällä kertaa jotenkin sopivasti Jethro Tullin joulualbumi, vaikka klassikoksi tästä ei sentään ole, joten tipautin tuon sanan otsikosta kylmästi pois. Joululevyt sinänsä ovat mielestäni musiikkiteollisuuden ärsyttävimpiä lieveilmiöitä. Itsellänikin niitä on hyllyssä pari pölykerroksen alla ja unohdettuna. Henkilökohtaisesti näen ne lähes pääsääntöisesti häikäilemättömänä rahastuksena, vaikka toki niitä poikkeuksiakin löytyy - esimerkiksi klassisen musiikin puolelta. Ja tietenkin on sellaisia artisteja, jotka pystyvät puhaltamaan eloa vaikka niihin tuhanteen kertaan kuultuihin joululauluihin. Näitä rivejä miettiessäni törmäsin muuten netissä jonkun ulkomaalaisen väsäämään listaan, jolle oli kerätty viisikymmentä kaikkien aikojen huonointa jouluteemaan liittyvää levyä. En tiedä, olivatko levyt päätyneet tälle mustalle listalle sisältönsä vai kansitaiteensa vuoksi (useissa tapauksissa ilmeisesti molempien), mutta kieltämättä listaa selatessani sitä alkoi vähän huolestuneena tuumia, että jo tässä rajussa otannassa olisi joululevyjä tarpeeksi koko ihmiskunnalle. Valitettavasti kyseessä on kuitenkin vasta jäävuoren huippu. Kenties kaltaiselleni musiikkimaailman innokkaalle, osa-aikaiselle löytöretkeilijällekään ei ole aivan välttämätöntä kuunnella esimerkiksi kaikkien alojen asiantuntijan, David Hasselhoffin kultakurkullaan tulkitsemaa jouluevankeliumia puhumattakaan sellaisista tekeleistä kuin Twisted Sisterin Twisted Christmas tai vaikkapa Liberacen jouluisesta musiikkituokiosta. Huikein levynkansi oli kuitenkin listan keskivaiheilta löytyvän, ilmeisesti ruotsalaisen Thore Skogmanin (?) Klappa på! -nimisellä kiekolla. Tämän kannen nähtyään voi vain todeta, että jos tätä albumia olisi painettu vaikkapa tuollaiset kymmenisen tuhatta kappaletta ja lähetetty hyvän tahdon eleenä tuomaan jouluiloa köyhimpiin Afrikan maihin, olisi kyseessä ollut kohtalaisen rankka kuittailu. Käyttäisin mielelläni rumempaakin sanaa, mutta kun en kaiken kansan nähden kehtaa...
Se, miten tämä vuodatus liittyy Jethro Tullin joululevyyn selviää nyt. Joku nimittäin ehdotti tätä albumia myös tuonne huonoimpien viidenkymmenen joukon jatkeeksi, ilmeisesti levystä suivaantunut oli pitkän linjan Tull-fani. En välttämättä olisi tätä aikoinaan itsekään hankkinut, mutta kun olen ottanut jossain vaiheessa tehtäväkseni yhtyeen 'virallisten' levyjen haalimisen kokoelmaani... Onhan se kieltämättä vähän erikoista, että Ian Anderson muistaakseni halusi tehdä 'epäkaupallisen' joululevyn, jota kuitenkin myytiin ilmestyessään täyteen hintaan. Mutta se on sanottava, että Jethro Tullin joululevy on mielestäni vaikeassa lajissaan ihan kelvollinen ja pelkästään tuotannollista näkökulmaa ajatellen jopa paikoin erinomainen. Hyvältähän tämä kyllä kuulostaa. Tottahan tätä voisi tarkastella myös vähän kyynisesti, ja tällöin huomaa, että Anderson on kierrättänyt aika härskisti vanhaa materiaalia, uusversiot löytyvät kappaleista Bourée, Weathercock, Fire At Midnight sekä Ring Out Solstice Bells, joka mainituista on sanomaltaan selkeästi lähimpänä joulunajan tunnelmaa. All Musicin tarkkakorvainen arvostelija huomasi, että parissa muussa kappaleessa on vahvoja kaikuja 1970-luvun tietyistä Tull-levyistä. Ylijäämämateriaaliako? Ehkäpä, mutta ihan laadukasta sellaista. Vääntääpä Anderson jopa omanlaisekseen Gabriel Faurén Pavanen. Albumi myös osoittaa jälleen kerran todeksi sen, kuinka aliarvostettu mies on Jethro Tullin huima kitaristi, Martin Barre, joka on kestänyt isäntänsä Andersonin ajoin vaikeaa luonnetta jo yli neljäkymmentä vuotta. Ehkäpä tästä heltyneenä Ian Anderson on mahduttanut levylle myös yhden Barren sävellyksen, ikään kuin joululahjana, kuten viisauden lähde All Music Guide totesi.
Kyseessä on siis melkoinen kappaleiden ja tyylikirjojen sekamelska, mutta ihme kyllä Ian Anderson ja Jethro Tull onnistuvat jotenkin pitämään kaikki langat käsissä, ja lopputulos on mielestäni yhtyeen uudemmasta tuotannosta vähintään mainitsemisen arvoinen. Suomalaisena kuuntelijana arvostan myös sitä, että tätä kuunnellessa ei tule missään vaiheessa sellaista oloa, että kuuntelisi puhki kuluneita joululauluja kornisti tulkittuna ja kulkusten helinällä sävytettynä. Ehkäpä Jethro Tullin joululevy toimiikin itselläni pikemminkin eräänlaisena leppoisana talvilevynä, jota voi mainiosti ja ilman myötähäpeää kuunnella vaikkapa tällaisena sunnuntaipäivänä. Levyn kannen pakkashuuruiset tunnelmat ovat tosin ikkunasta katsoen varsin kaukainen haave täällä Turussa - vaan eipä täällä myöskään näy yhdellä jalalla seisovaa huilunlurittelijaakaan lampaita paimentamassa...
Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja John Frankenheimer (1930-2002) teki pitkällä urallaan aika liudan elokuvia, mutta valitettavasti aika harva osaa nimetä niistä yhtäkään. Frankenheimer ei koskaan oikein saavuttanut suurta mainetta ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta. Yksi tunnetuimpia miehen töistä lienee hiljattain Suomessakin YLE Teema -kanavalla esitetty poliittinen trilleri Mantshurian kandidaatti vuodelta 1962, jonka epäonnena oli joutua sensuurin hampaisiin, poliitikon salamurha aiheena kun oli amerikkalaisille kestämätön aihe Kennedyn kuoleman jälkeen. Mutta tämän elokuvan lisäksi muistettavin Frankenheimerin elokuvista on todennäköisesti nyt arvioitavakseni päätynyt, kilpa-autoilun kuninkuusluokkaan eli Formula 1 -sarjaan sijoittuva Grand Prix. Nyttemminhän tämä elokuva nauttii etenkin autourheilun ystävien keskuudessa jonkinlaista kulttisuosiota, ja koskapa itseänikin on jostain kumman syystä juuri formuloiden pärinä kiehtonut lapsesta saakka, piti tämäkin elokuva katsastaa uudelleen, edellisen kerran olen nähnyt tämän joskus 1980-luvulla, eikä minulla ollut pätkästä kuin hajanainen muistikuva sieltä täältä.
Liki kolme tuntia kestävä moottoriöljyn katkuinen eepos Grand Prix kuvattiin aikoinaan rahaa säästelemättä 65mm:n Cinerama -tekniikalla ja lisäksi Frankenheimerin luova tapa kuvata 1960-luvun kilpa-autoilun dramatiikkaa oli jotain ennennäkemätöntä. Itse asiassa vastaavaa ei ole nähty vielä tänäkään päivänä, vaikka nykyajan elokuvantekijöillä on käytössään kaikki tietotekniikan mahdollistamat vippaskonstit. Tarina sotkee faktaa ja fiktiota siinä mielessä, että osa valkokankaalla nähtävistä kuljettajista esiintyy jopa omilla nimillään (mm. Jochen Rindt), kuvissa vilahtavat myös Graham Hill ja Bruce McLaren. Osa talleista esiintyy niin ikään oikeilla nimillään, kuten Ferrari, mutta myös keksittyjä löytyy. Elokuva kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla mm. Monacossa, Belgian Spassa sekä Italian Monzassa, ja materiaalia kisoista käytettiin elokuvassa oivaltavasti. Kamerankäytöltään erinomaisen kekseliäs elokuva palkittiin aikoinaan myös kolmella Oscarilla, joista kaksi meni äänipuolelle ja yksi tuli leikkauksesta.
Jos Grand Prix onnistuukin paikoin huimissa ajokohtauksissaan säväyttämään vielä nykyisinkin, niin draama- ja käsikirjoituspuolella olisikin sitten ollut tekemistä vähän enemmän. Pääosaa, Pete Aron nimistä amerikkalaiskuljettajaa esittää nimellisesti James Garner, mutta hahmo jää kovin etäiseksi. Ranskalainen, chansonlaulajanakin tunnettu näyttelijäsuuruus Yves Montand puolestaan esittää Ferrarilla ajavaa iäkästä ja väsynyttä veteraania, Jean-Pierre Sartia - varastaen karismansa ansiosta pääosan mielestäni kivikasvoiselta ja yksiulotteiselta Garnerilta. Ongelmana uskottavuuden kannalta on vain se, että Montand on selvästi liian iäkäs rooliinsa. Ja tottahan sitä jonkinlainen kolmiodraama pitää saada aikaiseksi, jotta elokuvan kolmen tunnin kestolle saadaan jonkinlainen oikeutus. Tästä saippuaoopperasta vastaa pääosin Jessica Waltersin näyttelemä Pat Stoddard, joka päättää miehensä loukkaannuttua radalla vakavasti hypätä muitta mutkitta tämän vihamiehen (Garner) sänkyyn...hohhoijaa. Sinänsä mainioissa pienissä sivuosissa nähdään muuten japanilaisen tallipäällikön osassa ankarakasvoinen Toshiro Mifune sekä ylimielistä Ferrari-pomoa erinomaisesti tulkitseva sisilialaisnäyttelijä Adolfo Celi, jonka suuri yleisö muistanee parhaiten konnanroolistaan Bond-leffassa Pallosalama.
Vaikka Grand Prix osittain alittaakin riman heppoisen ja paperinohuen tarinansa puolesta, se ylittää sen kyllä kirkkaasti ajokohtauksillaan sekä erinomaisena ajankuvauksena. Eikä autourheilun raadollista ja kuolemanvakavaa puoltakaan unohdeta, joskin Frankenheimerilla on ollut ehkä liian monta rautaa tulessa elokuvaa tehdessään. Nykykatsoja saa elokuvasta joka tapauksessa melko hyvän kuvan siitä, millaista touhu oli yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun F1 -autot olivat käytännössä tehokkaalla moottorilla varustettuja ruumisarkkuja. Elokuvan ärsyttävän pääteeman säveltämisestä vastasi Maurice Jarre. Arvioimani versio on hiljattain julkaistu BluRay, ja filmin restaurointiin on selvästi paneuduttu huolella ja hartaudella, kuva on kautta linjan poikkeuksellisen terävä ja väreiltään sävykäs ja äänipuolella moottorit puolestaan murisevat ja vonkuvat sen verran äreästi, että maltillisempikin volumenutikan säätely riittää. Sikäli äänipuolen Oscar-patsaat ymmärtää. Kovin pieneltä ruudulta ei elokuvaa kannata tihrustaa, sillä ohjaaja hyödyntää tuolloin uutukaista split-screen tekniikkaa kiitettävästi. Grand Prix ei kenties ole von Baghin terminologiaa lainatakseni 'elämää suurempi elokuva', mutta parempaakaan kilpa-autoilua käsittelevää ei ole tietääkseni tehty. Apollo 13 -leffan ohjannut Ron Howard on kuulemma tekemässä F1 -aiheista elokuvaa isolla rahalla...jään odottamaan mielenkiinnolla.
Suuresta B.B. Kingistä on vuosikymmenten aikana muodostunut synonyymi käsitteelle blues. Hänen nimensä tuntevat useimmiten nekin, jotka eivät bluesia kuuntele edes satunnaisesti. Ja ellen ihan väärin muista, jos minua olisi pyydetty pikkuisen yli kaksikymmentä vuotta sitten nimeämään amerikkalaisia bluesartisteja, olisi King ollut likimain ainoa nimi, jonka olisin voinut tietämättömyyttäni ilmoille heittää. Ikävä kyllä, ensimmäinen tutustumiseni herran tuotantoon noin vuoden 1995 paikkeilla ei herättänyt sen suurempia tunteita. Noihin aikoihin heräteostoksena hankittu Kingin halpa kokoelmalevy oli laadullisesti melko vaihtelevaa, ja esitti miehen tuotantoa juuri siltä viihtellisemmältä puolelta. Oli puhallinosastoa siellä täällä, laimentavaa jousitaustaa, vahvoja soulvaikutteita ja ties mitä. Tämä levy aiheutti tyylillisessä sekamelskassaan vuosia kestäneen tiukan ennakkoluulon koko ukkoa ja tämän musiikkia kohtaan. Tyhmyyksissäni tein kuulemani perusteella virhepäätelmän, että kaipa tämä kokoelma sitten edustaa melko kattavasti herran musiikkia. Onneksi ihmisellä on lupa vanhetessaan viisastua, itselläni tämä tosin kesti B.B. Kingiä ajatellen yli kymmenen vuotta. Ilman vuoden 1964 marraskuussa äänitettyä ja CD-muodossa joku vuosi sitten hankkimaani Live At The Regal -albumia saattaisin yhä ihmetellä, mikä siitä tuhdista vanhasta sedästä nyt niin ihmeellisen tekee...
Vuonna 1964 yhden viikon kiinnityksellä Chicagon Regal-teatterissa esiintynyt B.B. King on toki tehnyt urallaan useammankin livealbumin. Ja tuubista löytyy kuvan kera tuoreempia esityksiä vaihtelevalla laadulla. Mutta Regalin levytys on saanut kriitikoilta vuosien saatossa siinä määrin suitsutusta osakseen, että se laskettaneen paitsi Kingin itsensä myös kaikkien aikojen blueslevytysten joukkoon, joskin mestari itse on hieman myös vähätellyt albumia. Onko tälle ylistykselle sitten katetta? Kyllä vaan. Ja se taikasana tämän levyn kohdalla on tietenkin live. Livetilanteet voivat useasti olla melko kinkkisiä levyn rustaamista ajatellen, mutta tämän albumin kohdalla yleisön ja esiintyjän välillä vallitsevan huikean energian totisesti tuntee nykykuuntelija kotisohvallaankin - olipa tämä ilmaisu sitten kuinka kliseinen hyvänsä. Levy koostuu kahdesta viiden kappaleen setistä, joista ensimmäisen avaa klassinen Every Day I Have The Blues. Siinä vaiheessa kun King taikoo alkukuulutuksen jälkeen Gibsonistaan ilmoille ensimmäiset riffit, tietää kuulija olevansa koukussa. En aiemmin arvostanut Kingiä juuri laulajana, mutta ainakin tähän aikaan mies pystyi käyttämään ääntään taitavasti raivokkaan rosoisen revittelyn ja tuskaisen tunteikkaan falsettiulinan välillä ilman pieniäkään vaikeuksia. Ja joka kappaleessa yleisö elää tietenkin vahvasti mukana.
Mutta unohtaa ei sovi Kingin yhtyettä, joka tukee kovaa meininkiä todella vahvasti. Selvää on kuitenkin, kuka onkaan isäntä ja ketkä renkejä. Bluesin herrasmiehenä tunnettu King toki pyytää yleisöltä aplodit myös bändilleen, juuri ennen viimeistä Help The Poor -kappaletta. Joka muuten ainoana erottuu selvästi levyn muusta materiaalista vahvasti soulia henkivänä, muttei kuitenkaan riko eheää ja ehdottoman toimivaa kokonaisuutta vaan oikeastaan näyttää yhden puolen lisää B.B. Kingin huikeasta osaamisesta. Bluesin 'kolme kuningasta' ovat tunnetusti Albert, Freddie ja B.B. Itselleni heidän keskinäinen järjestyksensä on myös melko vakiintuneesti tämä, joskin Freddie häviää Albertille vain kitaran kaulan mitalla. B.B. King ei edelleenkään lukeudu suosikkiartisteihini bluesia ajatellen, mutta se täytyy sanoa, että tämä mahtava levy muutti kertaheitolla käsitykseni parempaan suuntaan usein viihteelliseksi leimatusta bluesin lähettiläästä. Jos vaikkapa marraskuu sattuisi masentamaan, ei tämän parempaa lääkettä juuri voi suositella...
Englantilaisyhtye Camel oli 1970-luvun brittiprogen värikkäässä ja musiikillisesti moniin suuntiin rönsyilevässä, yltäkylläisessä tarjonnassa varsin mielenkiintoinen porukka. Bändi ei koskaan kuitenkaan saavuttanut varsinaista suursuosiota (joskin tietyn kulttimaineen), ja vaikka tämä Snow Goose -albumi on muistaakseni Yhdysvalloissa yhtyeen myydyin levy, senkin korkein listasijoitus taisi olla useita pykäliä alle sadan. Tämän albumin edeltäjä, mielestäni vähän aliarvostettu kakkoslevy The Mirage vuodelta 1974 esitteli yhtyeen, joka oli vähitellen löytämässä omaa ilmaisuaan, ja vaikka hieman epätasainen kokonaisuus onkin, antoi The Mirage selvästi merkkejä siitä, että Camelissa oli kyllä potentiaalia. The Mirage -albumilla on kuitenkin kuultavissa yhtyeen suurin heikkous: hyvää laulajaa ei porukasta tuolloin löytynyt. Niinpä tätä taustaa vasten ei liene yllättävää, että Music Inspired By The Snow Goose on puhtaasti instrumentaalilevy - albumin julkaissut Decca oli asiasta aikoinaan kauhuissaan, samoin kuin Camelin keikkajärjestäjät.
Vaan turhiapa nuo kauhistelivat. Snow Goose on nimittäin erinomainen ja hyvin aikaa kestänyt levy, jota tänä päivänä arvostetaankin huomattavasti enemmän kuin ilmestymisaikanaan, jolloin vastaanotto oli ristiriitainen. The Snow Goose on alkujaan amerikkalaisen novellikirjailija Paul Gallicon kirjoittama Walesiin toisen maailmansodan aikana sijoittuva traaginen tarina, joka kertoo haavoittuneesta linnusta, jonka hoitaminen yhdistää vanhaa majakanvartijaa Rhayaderia sekä Fritha-nimistä pikkutyttöä. Ennen kuin Camel päätyi tekemään tästä kirjallisesta aiheesta musiikkia konseptialbumin muodossa, yhtye oli jo kokeillut pusertaa musiikkia kahden Hermann Hessen teoksen inspiroimana, tulokset vain jäivät ohuiksi. Yhtyeen basistia Doug Fergusonia onkin kiittäminen Gallicon kirjan ehdottamisesta, ongelmana asiassa oli vain se, että kirjailijan kustantaja ei halunnut, että yhtye käyttäisi kirjan nimeä suoraan levynkannessa. Vuodelta 2002 peräisin olevan uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit myös väittävät, että ankarana tupakoinnin vastustajana tunnettu Gallico ei halunnut olla missään tekemisissä yhtyeen kanssa, joka tämän mielestä selvästi mainosti tunnettua paperossimerkkiä. Tiedä sitten onko tarinassa perää, sillä ainakin ainoassa Gallicosta näkemässäni kuvassa kirjailijan suupielissä näyttäisi olevan piippu, kenties Camelin olisi kannattanut vaihtaa bändin nimi Dunhilliksi...
Camelin kolmas ja monien mielestä paras albumi on tunnelmaltaan rauhallinen, tunteellinen ja monin paikoin äärimmäisen kaunis sekä hienostunut - ja itse asiassa hyvin kaukana aikakauden rujommasta ja energisemmästä progemättämisestä. Kiekon kuusitoista raitaa muodostavat mietityn kokonaisuuden, eikä yksikään kappaleista erotu liian räikeästi muista - lukuun ottamatta ehkä sotaa kuvaavaa raskaampaa kappaletta Dunkirk, jonka aikana rumpali Andy Ward pääsee edes kerran paukuttelemaan muutaman fillin. Yhtyeen johtohahmon, kitaristi Andrew Latimerin soitossa on kuultavissa kautta levyn hillittyä eleganssia, eikä Latimer missään vaiheessa menetä otettaan melodiasta, olkoonkin että jossain vaiheessa kuulija jopa odottaisi hivenen pelkistettyjen soolojen kantavan vähän kauemmaksi. Latimer soittaa kitaroiden lisäksi myös huilua, joskaan ei niin hyvin kuin vaikkapa Jethro Tullin Ian Anderson. Them-yhtyeessä aiemmin musisoinut kosketinsoittaja Peter Bardens on tällä levyllä myös hyvin tärkeä osatekijä, hänen soittonsa on isossa roolissa albumin tunnelmallisen ja kuulijaa viehättävän äänimaiseman luomisessa. Levyllä kuultavien puhallin- ja jousiosioiden sovittamisesta vastasti David Bedford, joka oli ammattitaidollaan huolehtinut myös Roy Harperin ja Mike Oldfieldin levyjen orkesteriosuuksista. Kaikkiaan Snow Goose on mielestäni siis varsin onnistunut levykokonaisuus, ja samalla myös sellainen levy, josta uskoisin monen progea vierastavankin kuuntelijan nauttivan.
Huumori on kohtuullisen vaikea laji. Ja kahta vaikeammaksi se muuttuu, kun sitä aletaan harkitusti yhdistää musiikkiin ja levyntekoon. Suomessa on tällä saralla kuitenkin kohtalaisen pitkät perinteet, se onkin sitten aivan eri asia kuinka hauskoja tällaiset levyteollisuuden sivutuotteet ovat, ja onko niillä vuosien päästä lopultakaan mitään muuta kuin kuriositeettiarvoa kuuntelijalleen. Pohjanmaalta lähtöisin oleva, sinänsä osuvasti nimetty Rehupiikles -yhtye ottaa esikoislevyllään huumorinsa ehtymättömäksi käyttövoimaksi mm. pohjalaisiin liitetyt stereotypiat. Eli ahneuden, (naapuri)kateuden, saituuden sekä tietysti sen lakeuden kuulun uhon. Ja irvailee siinä samassa agraari-Suomen viimeisille linnakkeille ja suuria talojaan isännöiville saamattomille peräkammarin pojille. Sen verran jätkillä on kuitenkin ollut todellisuudentajua, että kaiken rankin satiiri ja ironia on jätetty pois, ja levy on jokseenkin poliittisesti korrekti: esim. Lapuan liikettä tai maakuntaan yleisesti liitettyä kiihkeämpää isänmaallisuutta ei yhtye sentään uskalla pilkata: olisi ilmeisesti kotoseudulla jäänyt muutama tanssilavakeikka tekemättä ja ukot olisivat saattaneet päätyä betonikengissä Lappajärven pohjaan...Suomen kartasta löytyy kuitenkin levyn kannesta hyvin pohjalainen näkemys: Pohjanmaa on vapaalla kädellä piirretyssä 'kartassa' tietenkin suurempi kuin Teksas ja maamme rajat noudattavat Tarton rauhansopimuksessa sovittuja, kuinkas muuten. Omakustanteisen kiekon levy-yhtiön nimi on Record Records, tämäkin avautuu maaseutusymboliikan kautta - niin kaupunkilainen kuin olenkin, niin käsittääkseni Record on eräs perunalajike.
Mitä sitten musiikkiin tulee, on sitä hitusen ongelmallista arvioida, kuten tämän lajin musiikkia yleensäkin. Pitäisi ensiksi riisua kyynikon raskas viitta harteiltaan ja yrittää hetkeksi unohtaa vakava ryppyotsaisuus. Ja kyllähän se osin onnistuukin, sillä paikoin levyn kohtuullisen hupaisat sanoitukset kaikessa kertakäyttöisyydessäänkin kyllä nostavat jonkin hymyntapaisen esiin. Pääsääntöisesti tämä johtuu siitä, että soitossaan rutinoituneet kaverit tuntevat selvästi rock-musiikkia ja sen historiaa, ja ovat muuttaneet monet klassiset kappaleet härmäläisiksi versioiksi, ja paikoin siis jopa hauskasti. Canned Heatin Going Up The Country muuttuu esimerkiksi Iisiraideriksi, tarinaksi chopperiksi omatoimisesti tuunatusta mopedista ja sen kajahtaneesta ajajasta. The Whon kuulu Pinball Wizard taas on sorvattu latomaisemaan sopivammaksi Koskuem'mestari -nimiseksi kappaleeksi, joka kertoo kaikki rahansa huoltoaseman flipperiin syytävästä Raimo -nimisestä rassukasta. Koskuella tiettävästi on suuri huoltoasema, mistä nimi. Hippiaatteen tärkeäksi symboliksi muodostunut San Fransisco taas saa Suomi-coverissa nimen Ylihärmä. Tässä biisissä opastetaan mm. kuinka pukeutua korrektisti, jos sattuu joskus eksymään Ylihärmään. Eli tansseihin lähtiessä päälle esimerkiksi verkkatakki jonka 'seljässä lukoo notta Superpesis'. Myös CCR saa perinpohjaisen ostrobotnialaisen käsittelyn Iiskan tupairylli -nimisessä rallissa. Levyn hulluin kappale on kuitenkin suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttava Som'muv'velii (Hollies-cover), joka tragikoomisin sävyin maalailee synkeää maisemaa muhevasta perintöriidasta.
Se mikä tässä yhtyeessä on erityisen hämmentävää on, että pohjalaisen elämänmenon irvailusta riitti kylliksi materiaalia tämän levyn lisäksi ainakin kolmelle muulle pitkäsoitolle. Mutta toisaalta itsekin Etelä-Pohjanmaalla pari lapsuusvuottani viettäneenä ei tämä nyt ehkä sittenkään niin kummallista ole, riittäsi noita tarinoita jokunen minullakin. Henkilökohtainen suosikkini, jos nyt tätä sanaa voi järkevästi tämäntyyppisestä musiikista puhuttaessa käyttää, löytyy muuten saman poppoon Jatsin kutsu -nimiseltä kiekolta ja on nimeltään Pehmohäjyt. Tässä kyseisessä kappaleessa kovanaamaisista puukkojunkkareista ja raaoista murhamiehistä, joista tutut kansanlaulut kertovat, on tehty lasten korville paremmin sopiva versio. Kaiken kaikkiaan kotimaiseen musiikkitarjontaan lannanhajuisen tuulahduksen tuonut Rehupiikles osoitti, että itseironia ei ole Pohjanmaalla sentään täysin tuntematon käsite, vaikka tällainen uskomus kenties yhä osin vallitsee... Tällainen 'käänteinen maaseuturomantiikka' on kyllä aika kulunut tapa vääntää huumoria, mutta toisaalta levykokoelmani omituisuuksien osastossa tämä levy pärjää hyvinkin ansiokkaasti.
Musiikkilehtien mukana tulevat levykylkiäiset ovat useasti ongelmallisia arvioida. Ehkäpä näihin useimmiten ainakin itselläni levyhyllyni omituisten opusten osastoon päätyviin levyihin ei varsinaisen kuuntelukerran tai parin lisäksi sen enempää kannattaisi uhrata kortilla olevaa vapaa-aikaansa, en tiedä. Yleensähän lehdessä on joku laajempi artikkeli, jonka sanomaa siivitetään vielä liimamalla lehdykän kanteen jollain tapaa aihetta sivuava lätty. Joskus nämä levyt ovat kyllä ihan mainioita ja nautittavia, kuten hiljan ilmestyneen Mojon sisältämä Noel Gallagherin mielimusiikistaan koostama kiekollinen. Mojo-lehden satunnaisena lukijana sekä irtonumero-ostajana huomioni kiinnittyi uusimman numeron kanteen, jossa komeili Martin Scorsesen melko tuoreen dokumenttielokuvan vuoksi tapetilla oleva George Harrison, jonka kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. Ja olihan tuo sitten ostettava, vaikka sinänsä mielenkiintoinen Harrison-artikkeli ei mitään sen ihmeellisempää ja uutta tarjonnutkaan. Odotukseni tuosta Scorsesen elokuvasta ovat korkealla, mutta siitä kirjoittelen kenties myöhemmin juttua, jahka saan elokuvan katsastetuksi.
Se mitä, Mojo-lehti yrittää tällä niin Harrisonin Beatles- kuin soolotuotantoa sisältävällä cover- ja tribuuttilevyllä osoittaa, on tietenkin se kiistaton tosiseikka, että kyllähän Georgella toki säveltäjänkykyjä oli, vaikka jäikin Lennonin ja McCartneyn varjoon, kuten tunnettua. Minun on tunnustettava, että varsinkin herran soolotuotanto on jäänyt itseltänikin vuosien saatossa vähälle huomiolle, muutamaa yksittäistä kappaletta lukuun ottamatta. Harrison Covered on kuten vähän ennakkoon odotinkin, pikkuisen hajanainen ja esityksiltään epätasainen levy - toisaalta sitä on edes yritettävä arvioida sellaisena kuin se on, eli musiikkilehden markkinointiosaston lanseeraamana oheistuotteena. Hurray For The Riff Raff (?) kokoonpanon versio My Sweet Lord -kappaleesta kuuluu kokoelman onnistuneimpiin, samoin The Webb Sistersin I Need You kuulosti omiin homekorviini varsin mukiinmenevältä. Sen sijaan Beatlesin kuululta Valkoiselta tuplalta löytyvä Long Long Long ei alun perinkään ole niitä Harrisonin tuotannon kirkkaimpia saavutuksia - niinpä siitä tehty uusversio sai kriitikon tällä kertaa vain haukottelemaan. Vanha veteraani ja Woodstockin-kävijä Richie Havens yrittää jokseenkin epätoivoisesti puhaltaa uutta henkeä klassikkoaseman saavuttaneeseen Here Comes The Sun -kappaleeseen vaan ei siinä onnistu. Sen sijaan itselleni aiemmin täysin tuntematon suuruus, yhdysvaltalainen Yim Yames, joka on kuulemma tehnyt EP-levyllisen Harrisonin kipaleista, yllättää kokoelman päättävällä tulkinnallaan alkujaan Revolverilta löytyvästä intialaissävytteisestä Love You To -biisistä. Sitarit, tablat ja Intian eksotiikka on korvattu akustisella kitaralla ja banjolla, ja yllättävää kyllä, hämyinen ja ronskin kaiun käyttöön nojaava usvainen ja karhea kappale toimiikin kummallisuudessaan hyvin. Aika vahva mielleyhtymä tästä nimenomaisesta versiosta tuli aiemmin kesällä arvioimani Roy Harperin musiikkiin...
Näin Beatles-puristina olisin kaivannut kenties vähän vahvempaa otetta tältä muistolevyltä, mutta kuten todettua, näitähän nyt tulee ja menee. Ei tämä oheislevy silti missään nimessä huonoin kuuntelemani lajinsa edustaja ollut, ja saattaapa muutaman onnistuneen raitansa vuoksi saada vielä jonkun verran lisäkuunteluakin. Mutta mikä Harrison-tribuutti se sellainen muka on, joka ei sisällä While My Guitar Gently Weeps -kappaletta?
En keksinyt tällä kertaa mitään musiikkiaiheista kirjoitettavaa, joten laitetaanpa poikkeuksellisesti kehiin sitten vaikka tällainen lyhyehkö elokuva-arvio. Toki saatan elokuvien ystävänä ja suurkuluttajana jatkossakin satunnaisesti jonkun arvioinnin raapustaa...
Tom Hooper, joka tunnetaan paremmin palkitusta, hienosta elokuvastaan Kuninkaan puhe, ohjasi pari vuotta sitten jalkapallon maailmaan sijoittuvan elokuvan, jolta en etukäteen paljoa odottanut. Vaikka olenkin suuri brittifutiksen ystävä, on jalkapalloa lajina nyansseineen melko hankalaa ellei peräti mahdotonta vangita vähänkään uskottavasti saati kiinnostavasti filmille. Mutta The Damned United ei keskitykään varsinaisesti viheriöllä käytäviin taisteluihin, vaan seuran kulisseissa tapahtuvaan vääntöön. Ja Englanti pitkine perinteineen jos mikä on sellainen maa, jossa tästä aiheesta riittää kyllä tarinaa elokuvaksi asti. The Damned United -elokuva keskittyy managerilegenda Brian Cloughin (1935-2004) värikkään uran erääseen kiehtovaan vaiheeseen 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin. Niille suomalaisille, jotka eivät tiedä Cloughia, voitaneen kertoa, että mies oli todellinen persoona, niin kentän laidalla kun sen ulkopuolellakin, ja tarvittaessa myös sellainen moottoriturpa, että olisi kommentteineen saanut Pasi Rautiaisenkin näyttämään pyhäkoululaiselta. Arrogantti, kunnianhimoinen ja valmennustyyliltään omintakeinen Clough saa elokuvassa tulkikseen Michael Sheenin, joka tavoittaa vaikeassa roolissaan esikuvansa ristiriitaisen olemuksen viimeistä piirtoa ja virnettä myöten. Myös Cloughin epävarmuuden ja ailahtelun, ja jopa tämän orastavan alkoholismin. Isossa osassa elokuvassa on myös miehen monivuotinen tärkeä apuvalmentaja ja ystävä Peter Taylor, jota näyttelee monesta TV-sarjasta ja elokuvasta tuttu Timothy Spall.
Elokuvan hienovireinen jännite syntyy suupaltti Cloughin vihasuhteesta tuolloin Englannissa sarjataulukoita hallinneen Leeds Unitedin manageriin, suureen Don Revieen (Colm Meaney), joka joukkueineen saapuu Cloughin tuolloin luotsaaman Derby Countyn vieraaksi. Kun innokas Clough odottaa käsi ojossa vierailijajoukkueen manageria, tämä kulkee seurueineen ohi noteeraamatta Cloughia edes katseellaan - tämä saa Cloughin kiehumaan raivosta, ja taistelu voi alkaa. Sittemminhän Clough pääsi Leedsin manageriksi Revien tilalle - kuten oli halunnutkin, mutta onneton ja lyhykäinen kausi joukkueen peräsimessä kesti ainoastaan 44 päivää - Leedsin joukkue oli yhä uskollinen vanhalle johtajalleen, eikä Clouhgin ylimielisyys pelaajia kohtaan auttanut asiaa ollenkaan. Cloughin hirvittävästä kunnianhimosta kertoo, että hän oli valmis rikkomaan juuri tekemänsä sopimuksen piskuisen Brightonin kanssa, kun Leeds tarjosi suurta rahasummaa. Samalla rikkoutui myös hetkeksi ystävyys Peter Taylorin kanssa, joka ei tinkinyt rehellisyydestään, vaan jäi Brightoniin. Elokuvan taatusti hauskin kohta on, kun Clough joutuu myöhemmin pyytämään madellen anteeksi tekosiaan vanhalta työtoveriltaan.
The Damned United ei häikäise todellakaan katsojaansa erikoistehosteilla tai ulkokuvilla, ja on pienimuotoisuudessaan lähinnä hieman suuremman budjetin TV-elokuvan tasoa, mutta erinomainen ohjaus sekä hyvät roolisuoritukset tekevät elokuvasta lajissaan onnistuneen. Elokuva on kuulemma alkuperäistä kirjaa huomattavati kepeämpi ja humoristisempi, mutta kyllä siitä vakaviakin sävyjä löytyy. Michael Sheen on mielestäni tässä elokuvassa särmikkäänä Cloughina jopa hivenen parempi kuin Colin Firth Britannian saarivaltion kruunupäänä Hooperin aiemmin mainitussa menestyselokuvassa, mutta toisaalta näiden elokuvien vertailu on melko hyödytöntä. Mutta käsittämättömän hienosävyisesti ja taidokkaasti Hooper pystyy kyllä valaisemaan englantilaista mentaliteettia - oli kyseessä sitten jalkapallo tai kuninkaan puhevika. Koska elokuvan tekijöillä on ollut Cloughin perikunnan siunaus, se ei luonnollisesti käsittele tämän luonnetta ihan pohjamutia myöten, mieshän saattoi myöhempinä vuosinaan heitellä mediassa rasistisia kommentteja, ja oli pitkävihaisuudessaan omaa luokkaansa - minkä sai kokea 1960-luvulla mm. miehen syrjäyttämä Carlislen valmentaja, joka oli vuosia aikaisemmin murjonut Cloughia pelitilanteessa. The Damned United on joka tapauksessa harvinaisen onnistuneen otteensa vuoksi mielestäni suositeltava elokuva myös sellaisille, joita jalkapallo ei sattuisi kiinnostamaan tippaakaan. Ja päihittää kevyesti mm. sellaiset aihetta sivuavat tekeleet, kuten hiljattain televisiossa esitetyn kotimaisen, harvinaisen älyvapaan FC Venuksen tai typeryydessään suorastaan aivan mykistävän Pako voittoon -elokuvan. Viimeksi mainitussahan kentällä räpelsi Pelén ja Bobby Mooren lisäksi esimerkiksi Sylvester Stallone. Ja voisi kuvitella sellaisten suurten näyttelijöiden kuin Max von Sydowin tai vaikkapa Michael Cainen jälkikäteen ihmetelleen, että kaikkeen sitä elokuvabisneksessä joutuu...
Vuonna 1937 syntynyt Dick Dale (oik. Richard Anthony Monsour) on viime vuosina saanut paljon arvostusta osakseen, häntä kutsutaan sähkökitaran soiton erääksi tärkeäksi pioneeriksi, jota ihaili mm. nuori Jimi Hendrix ja sanotaanpa Dalen vaikuttaneen mm. Eddie Van Haleniin. Kalifornian merellisiin maisemiin ja huolettomaan hauskanpitoon biitsillä helposti yhdistettävä ns. surf-kitaratyyli edelsi rockmusiikin uutta tulemista Yhdysvalloissa tai ainakin maan länsirannikolla. Ja oli tämän levyn ilmestymisen aikoihin ja ehkä hieman sitä aiemminkin oikeastaan lähin rockin vastine ja siinä mielessä jotenkin puraiseva vastalääke listoilla roikkuville siirappikoneille kuten Bobby Vinton, Frankie Avalon sekä Neil Sedaka ja keitä heitä nyt oli. Itsekin surffausta ahkerasti nuorempana harrastaneen Dalen tunnetuin kappalehan on Quentin Tarantinon Pulp Fiction -elokuvan ansiosta jo 1930-luvulta peräisin oleva kappale Misirlou (josta näkee joskus käytettävän kirjoitusasua Miserlou). Dale itse on tosin viime kesänä ilmestyneessä Guitarist -lehdessä sitä mieltä, että elokuvan vuoksi musiikkityyli nousi 1990-luvulla hetkellisesti muotivillitykseksi, mutta kun se sitten soi joka kuppilassa siihen kyllästyttiin varsin nopeasti. Englannissa samoihin aikoihin The Shadowsin suosituksi tekemä ja Suomeenkin sitkeästi pesiytynyt rautalankamusiikki on oikeastaan vain etäistä sukua Dalen kitaroinnille, suurimmat erot löytyvät vahvistinpuolelta. Dale käytti Fenderin jenkkivahvistimia, jotka Englannissa olivat tuohon aikaan paitsi järjettömän kalliita myös todella harvinaisia. Soundin ero on muutenkin aika selvä, etenkin Dalesta puhuttaessa. Mies soitti omintakeisella tyylillään vasenkätisesti, mutta kielet kitarassa olivat kuten oikeakätisellä. Lisäksi Dale käytti todella paksuja kieliä. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että vaikkapa Shadowsiin verrattuna Dalen sointi on reippaasti tanakampaa, raaempaa ja suoraviivaisen konstailematonta.
Vuoden 1963 kesällä julkaistu, ilman turhaa vaatimattomuutta nimetty King Of The Surf Guitar alkaa samannimisellä kappaleella, jonka sanoitus on kieltämättä melkoisen typerä. Albumi edustaa tyylipuhtaasti aikaa, jolloin levy-yhtiöt sanelivat aika tarkasti, mitä artistin pitää tehdä - siksipä alun perin Capitolille julkaistu kiekko pitää sisällään laulun suhteen vähän ohutäänisen Dalen 'pakollisia' vokaalitulkintoja mm. ajan suosikkikappaleista, kuten What I'd Say tai Greenback Dollar. Huvittavaa kyllä, levyn ainoa kappale, jonka nimensä perusteella voisi kuvitella sisältävän Dalen jo tuolloin tavaramerkiksi muodostunutta kitararevittelyä, Dick Dale Stomp ei sisällä sitä hitustakaan. Ja vaikka levyn kansi sanoo, että albumilla soittaa Dalen yhtye Del-Tones, soittaa taustalla levy-yhtiön käskystä itse asiassa liuta tunnettuja studiomuusikoita, itselleni näistä tuttuja olivat ainakin nimeltään pianisti Leon Russell, kitaristi Barney Kessell sekä rumpali Hal Blaine. Viimeksimainittu soittaa rumpuja muuten peräti 39 kappaleessa, jotka ovat päätyneet vuosien varrella jenkkilistan ykköseksi. Mutta kuullaan tällä levyllä sitä instrumentaalista irroitteluakin, kuten vaikkapa hyvin Misirlou -henkisessä sivalluksessa Hava Nagila.
Minulla on kuitenkin eräs iso ongelma tämän levyn suhteen. Ja vähän koko sen edustaman kitaratyylin. Tämänkaltainen musiikki on itselleni vähän kuin hampurilainen, maistuu hetken hyvältä, mutta aika pian sitä huomaa, että sisältö olikin loppujen lopuksi aika mitätön. En halua haukkua Dalea huonoksi soittajaksi, kun ei omallakaan soitollani pitkälle pötkitä, mutta kuunneltuani tämän levyn pari kertaa hiljattain läpi, en ainakaan vielä päässyt perille miksi tätä kaveria niin paljon hehkutetaan ja mistä tämä viimeaikainen ylistys. Olen lukenut, että Dale on tai ainakin oli nuorempana hyvä lavaesiintyjä - ja ehkäpä siksi tämä vähän sirpaleinen ja iäkäs studiolevy ei kokonaisuutena oikein toimi. Voi olla, että miehen karisma puree siis vain livetilanteessa. Mutta pakko tunnustaa että kyllä siinä soundissa sinänsä jotain koukuttavaakin on, sitä en kiellä. Valitettavasti tätä lajia en vain itse jaksa kovin kauaa kuunnella. All Music Guiden mukaan Dale on niitä harvoja tämän tyylin edustajia, jonka musiikki on kestänyt ajan hammasta - uskallan olla eri mieltä. Musiikkihistoriallisessa mielessä tällainen surf-instrumentaalimusiikki on kyllä lievästi kiehtova rockin sivupolku, mutta kovin suuria tunteita tämä musiikki ei ainakaan itsessäni herätä.
Ennen kuin maanmainioiden ruttunaamojen Suurempi Pamaus jysähti markkinoille fanien riemuksi vuonna 2005 oli Rollareiden edellisestä studiolevystä vierähtänyt aikaa jo kahdeksan pitkää vuotta. Eipä silti, että yhtye olisi pelkästään lekotellut tyytyväisenä jossain eläkeparatiisissa rahoja laskeskellen ja lonkkaa vetäen, kyllä noihin kahdeksaan vuoteen sitä kiertue-eloa ja työntekoakin mahtui. Ja milloinkas se Keith sieltä palmupuusta nyt putosikaan? Jo vuoden 1989 hyvä ja asiat oikealle tolalle palauttanut Steel Wheels -albumi oli nähdäkseni eräänlainen lähtölaukaus yhtyeen 'renessanssille', sen jälkeen ilmestyivät megagkiertueiden hengessä ihan kohtuullinen Voodoo Lounge sekä mielestäni sitä ehkä vielä astetta parempi Bridges To Babylon. Rimaa piti kuitenkin nostaa, ja katsoa josko rahkeet yhä riittäisivät jonkinmoiseen alkuräjähdykseen. Ja riittiväthän ne, A Bigger Bang on nimittäin vähintään kelpo osoitus siitä, että kaiken mahdollisen nähnyt ja kokenut veteraanijoukko löytää halutessaan vielä ainekset yhteen kunnon rutistukseen.
Albumin aloittaa hyvinkin tyyliin sopivalla ryminällä energinen Rough Justice, josta uskaltaisin ilman kristallipalloakin sanoa, että parhaita perinteitä ylväästi kunnioittava roteva rock-kappale tulee joskus tulevaisuudessa mahtumaan Rolling Stonesin 'Parhaat' -kokoelmalevylle. Jos tämä kappale olisi sorvattu vähän aiemmin, olisi se luultavasti ansainnut paikkansa myös Forty Licks -tuplalla, jonka kakkoslevy jätti vähän toivomisen varaa. Rough Justice nostaa itse asiassa levyn jatkoa ajatellen sen riman sen verran korkealle, että kun kuulin tämän albumin ensimmäistä kertaa joku vuosi sitten, ajattelin, että jos vain jatko on tätä lajia, niin tämä levyhän saattaa vihdoin olla se täysosuma ja Graalin malja, jota olemme odottaneet. No, eiväthän levyn kaikki kappaleet sentään ihan yhtä kovaa potki, mutta riittävästi kuitenkin. Mick Jaggerhan lobbasi tätä levyä ahkerasti ennen julkaisua ja julisti, että se on yhtyeen paras levy sitten kuuluisan ja aikoja sitten rockmusiikin reliikiksi kohotetun Exile On Main Street -klassikon. Taisihan sir Michael vähän hehkuttaa liikaa, mutta ajatellen Rollareiden myöhempien aikojen tuotantoa, jostain 1980-luvun alusta lähtien, niin tässä mielessä A Bigger Bang kyllä lunastaa hyvin paikkansa yhtyeen katalogissa.
Levyn onnistunut äänitys tukee mainiosti Charlie Wattsin homman uskollisesti kasassa pitävää ja tunnistettavaa rytminhakkuuta, vaikka joku väitti, että Watts olisi kärsinyt levynteon aikaan terveysongelmista ja osassa kappaleita käytettäisiin tuuraajaa. Itse en oikein tätä usko, mutta 14. raita Look What The Cat Dragged In eroaa kyllä omiin korviini rumputatsiltaan koko muusta levystä. Todennäköisesti olen kuitenkin väärässä ja vanha kunnon Charlie se siellä Gretscheillään paukuttelee. Kuudennessa kappaleessa yhtye palaa hetkeksi kirjaimellisesti juurilleen soittamalla äärimmäisen onnistuneen Back Of My Hand -nimisen bluesin, joka on osoitus siitä, että taito on herroilla yhä tallella, ja miksei olisi. Mick Jaggerin laulu on kautta albumin sellaista, että sitä ei välttämättä osaa aina tarpeeksi arvostaa, mutta kunhan sitä vain keskittyy kuuntelemaan huolella huomaa, kuinka hienovaraista ja artikulaatioltaan mestarillista se paikoin on. Jagger yrittää Sweet Neo Con -kappaleessa myös sivaltaa presidentti Bush junioria, mutta miljardöörin protestista puuttuu tarvittava kipinä. Onneksi sitä kipinää kuitenkin riittää musiikissa. Kitara-akselilla wanhat herrat Richards & Woods osoittavat, että konehuoneessa leiskuu yhä ja särmä soitossa puree. Ja mitäpä olisi Rolling Stones -levy ilman paria Keefin läpi murahtelemaa kappaletta. Tällä levyllä onnistuneempi niistä on sympaattinen pieni balladi, This Place Is Empty.
Saapa nähdä jaksavatko vanhat sedät vielä kerran lähteä tien päälle ja väsätä kokoon levyn. Jotenkin en laittaisi killinkejäni likoon sen asian puolesta. Mutta toisaalta: Mick jaksaa heilua aina, Ronnie täytyy vaan saada ensin esiin sarkofagistaan, Keith nyt tulee paikalle vaikka happiteltassa ja eiköhän se Charliekin vielä kerran saata vaivautua, jos malttaa vain jättää auto- ja asekokoelmansa sekä rakkaan jazzinsa. Kävi miten kävi, A Bigger Bang on siis hyvä levy - ja jos se jää viimeiseksi, mitä en suinkaan toivo, on se ainakin komea jäähyväisalbumi.
Fenderin suosittu G-dec sarja sai joku aika sitten uuden tulokkaan uuden 'kolmosen' muodossa. Perinteisen vahvistinvalmistajan uusin, 30 wattia tehoa lupaava 'Thirty' -nimeä kantava malli on äänellisesti askel parempaan suuntaan edeltäjäänsä nähden, ja onkin ainakin paperilla mielenkiintoinen lisä mallintavien, suhteellisen edullisten transistorivahvistimien joukkoon. Laite on vähän mahtipontiselta kalskahtaen määritelty lievästi hämärän kuuloisella käsitteellä Guitar Digital Entertainment Center. Kilpailu tässä harrastelijaluokassa on erittäin kovaa, ja varsinkin kitaristinalkujen kannattaa harkita hyvin tarkkaan mihin rahansa sijoittaa.
Ulkonäöltään Fenderin G-dec 3 edustaa osittain valmistajansa klassista ja hyväksi havaittua linjaa. Harmaa suojakangas, Fenderin tunnettu hopeanhohtoinen logo sekä äänenvoimakkuuden ja sävyn säätimet ovat tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Nykyajasta puolestaan kielii pieni led-näyttö ja muoviset säätimet paneelin keskellä. Sekä paikka muistikortille. Kaiutinelementti on kymppituumainen. Kauempaa katsottuna pieni vahvistin näyttää kyllä ihan asialliselta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa hieman muovisen ja halvanoloisen rakenteen. Etenkin pienen näyttöpaneelin vieressä olevat säätimet ovat tuntumaltaan todella kankeita ja oikealla oleva säätöpyörä on niin ikään halvan ja huteran oloinen. Mikä on todella sääli, sillä vahvistimen käytettävyys ilman siihen liitettyä tietokonetta on juuri näiden namiskoiden varassa. Kun useat toiminnot ja säädöt pitäisi sitten löytää helposti soittotilanteessa pieniä, tuntumaltaan huonoja näppäimiä painelemalla, turhautunut soittaja tyytyy turhan helposti valmiisiin kitaramallinnuksiin ja taustaraitoihin, ja vahvistin menettää täten suuren osan potentiaalistaan.
Sillä juuri nämä oivalliset valmiit taustanauhat ja rytmit ovat G-decin valttikortti. Tyylilajeista löytyy kirjoa mm. jazzista, 60-luvun brittirockista aina latinoon, Chicago-bluesiin ja metalliin. Ongelma onkin, että sinänsä hyvältä kuulostavien taustojen tempoa tai sävelkorkeutta ei voi vaihtaa yhtä kätevästi kuin aiemmassa mallissa, joten taustojen päälle soittelu ei ole yksinkertaisesti mielekästä - ainakaan itse en jaksanut juuri käytettävyyden surkeuden takia pönttöä säädellä. Tietokoneeseen liittämällä homma kyllä helpottuu merkittävästi, mutta itselläni ei ole mitään hinkua kytkeä harjoitusvahvaria tietokoneeseen. Kyllä sitä pitäisi pystyä käyttämään sujuvasti ilmankin. Vaikka siis itse suhtaudunkin G-dec kolmoseen penseästi, se ei tarkoita sitä, etteikö laitteella olisi ansioitakin. Netistä löytyy aika monen tyytyväisen käyttäjän kertomuksia, muistikortille voi täräyttää vaikka itse äänittämänsä taustan ja soitella sitten päälle omiaan. Lisäksi valmistajan sivuilta voi ladata ilmaiseksi erilaisia uusia taustoja sikäli jos valmiit eivät omiin tarpeisiin riitä. Onpa Fender mennyt tämän vahvistimen kanssa niin pitkälle, että siitä on erikseen markkinoilla tämän mustan perusversion lisäksi mm. blues- ja countryversiot, sekä aika kaamean näköinen maastokuvioitu, muistaakseni metallimiehille suunnattu malli. Näissä spesiaalimalleissa on taustoissa panostettu kyseisiin musiikkityyleihin, siinä missä perusmallissa löytyy tyylejä laidasta laitaan.
Halusin kyllä kovasti pitää G-dec kolmosesta, jonka hankin alkuvuonna, mutta josta nyt olen hankkiutumassa eroon. Hyvä-ääninenhän pieni Fender kyllä on, sitä en halua missään nimessä kieltää, mutta vekottimen käytettävyys ei vain ollut itselleni riittävän hyvää tasoa. Ne, jotka haluavat räpeltää treenatessaan tietokoneen kanssa saanevat laitteesta kuitenkin paljon iloa irti. Hinnasta on todettava vielä sen verran, että huolimatta ominaisuuksistaan, on kirjoitushetkellä laitteesta pyydettävä hinta eli noin 320 euroa kyllä liian paljon, tähän hintaan olisi Fender voinut kyllä tehdä etupaneelista toimivamman ja panostaa käytettävyyteen. Satasta halvemmallakin löytyy mielestäni hyviä ellei parempia vaihtoehtoja esimerkiksi Marshallilta, Peaveyltä, Rolandilta tai Voxilta joitakin merkkejä mainitakseni. Joten tätä vahvistinta kannattaa ehdottomasti kokeilla liikkeessä huolellisesti ennen hankintaa.
Olihan se. Nimittäin todellinen legenda tämä Hendrixin Jimi, vaikka mitäpä sitä itsestäänselvyyksiä toistamaan. Ja tuota legenda-sanaa viljellään välillä tiettyjen henkilöiden kohdalla turhankin tiuhaan. Tiedän kyllä itsekin tähän joskus sortuvani. Mutta Jimiin tämä käsite kyllä pätee. Tämän kiistattoman kitarakuninkaan elämänvaiheet olivat toki minulle ainakin pääpiirteiltään selvillä ennen tämän kympillä alekorista poimimani niteen lukemistakin, mutta silti Sharon Lawrencen alun perin vuonna 2005 ilmestynyt opus pääsi yllättämään - ja vieläpä aika positiivisesti. 330-sivuisena se on melko lailla ohuempi kuin vaikkapa analyyttiseksi kirjoittajaksi tunnetun Philip Normanin Lennon-järkäle, ja sisällöltään myös näkökulmaltaan intiimimpi. Mutta onkos tuo mikään ihme, kun kirjoittaja, k
alifornialainen musiikkitoimittaja Sharon Lawrence oli Hendrixin ystävä.Ja se mikä kirjan sivuilta lukijalle selviää hyvinkin viiltävästi, että juuri ystäviä tai ainakaan hyviä sellaisia Hendrixillä ei ollut traagisen ja lyhyeksi jääneen elämänsä aikana liikaa. Jimi Hendrixin tarina on nimittäin hyvin surullinen ja koskettava. Lahjakasta miestä ei arvostanut oma suku, tie huipulle oli varsin kuoppainen ja mutkia täynnä, ja kun Hendrix sitten lopulta osin onnekkaiden yhteensattumienkin ansiosta nousi maineeseen, ilmestyi kuin tyhjästä korppikotkalauma, joka kuppasi suurta artistia häikäilemättä. Hendrixin luonne ei ollut tarpeeksi kova, mikä johti huonoihin levytyssopimuksiin, keskenään taisteleviin asianajajalaumoihin, lukemattomiin oikeusjuttuihin ja äärimmäisen häikäilemättömään riistoon. Yksi kirjan puistattavimmista kohdista on, kun kirjoittaja soitti Hendrixin kuoleman jälkeen tämän isälle Yhdysvaltoihin, ja 'surevan' isän ensimmäinen kommentti oli jotain sen tapaista kuin: "Paljonko häneltä jäi rahaa?" Al Hendrix ei arvostanut poikaansa tippaakaan tämän eläessä, mutta Jimin rahat kelpasivat kyllä. Kirja kuvaa kolmannessa osassaan varsin seikkaperäisesti Hendrixin perikunnan vuosikymmeniä kestänyttä taistelua kuolleen artistin omaisuudesta. Ja taitaapa tälläkin hetkellä joku oikeusjuttu tai parikin olla jossain vireillä asiaan liittyen. Lawrence ei juuri säästele sanojaan käydessään 'Virallista & Oikeaa Jimin Muistoa' vaalivan perheyrityksen kimppuun, ja osaa esittää asiansa sen verran hyvin, että lukijan on tästä vastenmielisestä rahastuksesta helppo olla samaa mieltä.
Joku toinen tämän kirjan lukenut oli kaivannut kirjaan enemmän juttua Jimin musiikista, ja onkin siinä osin oikeassa. Muistaakseni suorasanainen Lawrence tuo jossain teoksen alkusivuilla esiin sen, että hänellä oli tuon ajan rock-journalistiksi poikkeuksellisen laaja musiikillinen yleissivistys, joka antoi tälle tiettyä arvovaltaa juuri muusikkopiireissä. Ja luultavasti tässä oli yksi syy, että Hendrix ystävystyi fiksun naisen kanssa. Lukijan on tietenkin lähes mahdotonta arvioida, kuinka syvä kirjoittajan ystävyyssuhde todella Jimin kanssa oli, mutta jos nyt pitäisi veikata, sanoisin, että kyllähän Lawrencen tekstistä huokuu niin suuri ymmärrys ja lämpö Hendrixiä kohtaan, että uskoisin kirjoittajan olleen harvoja Hendrixin lähipiirin tärkeitä ihmisiä. Valitettavasti tuohon samaiseen piiriin kuului myös monenkirjava lauma kaikenlaista onnenonkijaa, helppoheikkiä, huumediileriä, huijaria, hyödyn tavoittelijaa ja tähden ympärillä pörisevää perskärpästä. Tätä taustaa vasten joka suuntaan revityn ja loppuunpalaneen Jimin ennenaikaisen kuoleman tietyllä tavalla ymmärtää. Lawrencen mukaanhan kyseessä oli itsemurha, ja samaa mieltä oli teoksen mukaan eräs Hendrixin asianajaja - ilmeisesti yksi niistä harvoista juristeista, jotka piittasivat muustakin kuin kitarajumalan maallisesta mammonasta. Hendrix kirjoitti ennen kuolemaansa joitakin rivejä, jotka jätti hotellihuoneen pöydälle - ilmeisesti tarkoituksella eräänlaiseksi jäähyväisviestiksi. Synkän tarinan julma raadollisuus korostuu vielä siinä, että perikunta myy nykyään T-paitoja, joihin tuo samainen viesti on painettu. Ja rikastuu rikastumistaan.
Vaikkei Lawrencen kirja käsittelekään ehkä niin paljon Hendrixin musiikkia kuin sen pitäisi, on se silti lukemisen arvoinen teos, jo pelkästään erilaisen lähestymistapansa vuoksi. Ja sehän täytyy sanoa, että onneksi meillä on sentään jäljellä miehen musiikki. Se on hänen tärkein perintönsä, vaikka tämän kirjan luettuani suhtaudunkin vähän skeptisesti muutamien Jimi-levyjeni kantta komistavaan 'The Authorised Hendrix Family Edition' -tarraan. Muuten, yksi artikkeli jota markkinoidaan virallisena Jimi-tuotteena ovat golfpallot. En ole vielä keksinyt yhtään järkevää syytä, miksi ihmeessä lajin harrastajan pitäisi hutkia sellaista palloa, missä on Hendrixin kuva...
"When you get to the bridge of the tune I want y'all to play so soft that you can hear a rat pissin' on cotton."
Näin selväsanaisella viestillä ohjeisti mestarirumpali ja väsymätön jazzin sanansaattaja Art Blakey (1919-1990) tiettävästi erästä monista Jazz Messengers -kokoonpanoistaan. Jazzista puhuttaessa Suomessakin joitakin kertoja vierailleen, myös musliminimeä Buhaina käyttäneen Blakeyn Jazz Messengers on jo käsite, Blakeyn yhtyeestä tuli vuosien aikana todellinen jazzin korkeakoulu, josta valmistui mm. Wayne Shorterin, Lee Morganin ja Hank Mobleyn kaltaisia soittajia. Kunnian yhtyeen nimen keksimisestä saa kuitenkin pianisti Horace Silver, joka on mukana myös tällä varhaisella (joskaan ei varhaisimmalla) Messengers -kokoonpanolla, yhdessä trumpetisti Donald Byrdin, tenorisaksofonisti Hank Mobleyn sekä basisti Doug Watkinsin kanssa. Mainittakoon, että Blakeyn lisäksi jokikinen näistä soittajista saavutti myöhemmin mainetta myös oman yhtyeensä johtajina, jopa basisti Watkins. Joka ainoana tämän levyn porukasta ei kuitenkaan päätynyt myöhemmin Blue Note -levymerkin suojiin.
Columbialle vuonna 1956 julkaistu The Jazz Messengers, joka tyylillisesti edustaa taidokasta, klassista hard-bop jaskaa sopiikin rentoon sunnuntaiseen kuuntelufiilistelyyn mitä parhaimmalla tavalla. Meno on kyllä välillä aika villiä, muttei kuitenkaan missään vaiheessa kadota tiettyä hienostuneisuuden leimaa. Tällä jo vähän iäkkäällä albumilla kiteytyy mainiosti myöhempien aikojenkin Messengers-soitto: energinen ja tarkkavainuinen Blakey kontrolloi ja valvoo rumpujensa takaa yhtyeen menoa, mutta vaikka virtuoosimainen rumpali onkin, jättää hienosti tarpeeksi tilaa yhtyeen kaikille jäsenille ja näiden improvisaatioille. Etenkin puhallinmiesten yhteistyö on tällä kiekolla välillä silkkaa samettia vanhan mursun korville. Olen vuosia pitänyt Hank Mobleyn pehmeäsävyisestä soundista, tällä albumilla mies pääsee esiin myös säveltäjänä. Horace Silverin perkussiivinen ja jotenkin niukka pianotyyli ei sen sijaan aina ole minua miellyttänyt, mutta yhdessä Blakeyn poikkeuksellisen monipuolisen rumputyöskentelyn kanssa homma toimii hienosti.
Alkuperäisellä levyllä on seitsemän kappaletta, joista ei oikein heikkoa lenkkiä löydy. Vähemmän tunnettu kepeämpi standardi The End Of The Love Affair ei nyt ehkä ihan istu luontevasti kokonaisuuteen, mutta senkin pelastaa puhallinmiehistön tinkimätön osaaminen. Levyn avaava Mobleyn Infra-Rae sekä toinen raita, Horace Silverin yli yksitoistaminuuttinen ja Blakeyn rauhallisempaa puolta valottava, hieman latinovaikutteinen Nica's Dream ovat albumin parhaimmistoa, mutta kuten sanottua, kokonaisuus on muutenkin toimiva. Päätöskappale on jälleen tuotteliaan joskin säveltäjänä unohdetun Mobleyn käsialaa, ja selviäähän tuo kappaleen nimestäkin: Hank's Symphony. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että 'Hankin sinfonian' todellinen tähti on Art Blakey, joka tässä kuriositeetiksi jääneessä kappaleessa rymistelee setistään ilmoille sellaisen tykistökeskityksen, ettei moiseen tuli-iskuun pysty välttämättä metallibändin raskaampi patteristokaan. Levyllä on myös viisi bonuskappaletta, joista kolme Hank Mobleyn säveltämää ovat huomion arvoisia. Olen aiemminkin tässä blogissa ihmetellyt vanhojen jazzlevytysten erittäin hyvää äänenlaatua - vuonna 1997 uudelleen julkaistu The Jazz Messengers ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta, 55-vuotiaaksi monoäänitykseksi levy kuulostaa hyvin selkeältä ja äänenväriltään kenties vähän lämpimään päin kallellaan olevalta, mikä ei ainakaan minua haitannut, sillä eritoten puhaltimet kuulostavat tällä albumilla todella mehukkailta.
Herbie Hancock (s. 1940) ei ehkä varsinaisesti ole jazzpianisteista tai kosketinsoittajista se suurin suosikkini, mutta se täytyy tunnustaa, että komean uran on mies tehnyt. Ja tietenkin todella hienoja levyjä - uudempaa tuotantoa en tosin tunne. On vähän ironista, että huolimatta laajasta tuotannostaan Miles Davisin kvintettiinsä pestaaman Hancockin tunnetuin kappale lienee edelleen miehen vuonna 1962 Blue Note -merkille levyttämältä debyyttialbumilta Takin' Off löytyvä Watermelon Man. Josta Hancock teki sittemmin uuden, kieltämättä hauskan kuuloisen version Head Hunters -albumilleen hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tuosta versiostahan kannattaa mainita mm. se, että kappaleessa jazzissa harvemmin käytettäviin instrumentteihin kuuluvat mm. olutpullot, joihin perkussionisti Bill Summers puhaltelee.
Mutta ennen tätä oli tapahtunut jo melkoisen paljon. Hancockin ura Blue Notella lähti todella lennokkaasti käyntiin siis hitiksi nousseeen Watermelon Manin ansiosta, ja mies teki merkille vielä muutamia todella onnistuneita albumeita, kuten vaikkapa jazzklassikoksi luokiteltavan Empyrean Islandsin vuonna 1964 ja samaan kaliiperiin kuuluvan Maiden Voyage -levyn seuraavana vuonna. Jo näiltä ja niitä seuranneilta levyiltä käy hyvin ilmi, että perinteisempään menoon kyllästynyt Hancock halusi laajentaa ilmaisuaan vähitellen kokeellisempaan suuntaan. Ja sitten seurasikin levy-yhtiön vaihto, pariin otteeseenkin. Tätä musiikillista vaihetta kutsutaan Hancockin ns. Mwandishi -kaudeksi. Mwandishi oli afrikkalainen nimi, jota afrikkalaisista juuristaan ylpeä Hancock tuohon aikaan käytti. En ole itse kuullut tältä kaudelta edelleenkään kuin yhden albumin, vuonna 1972 ilmestyneen Sextantin, joka alkaa kyllä olla kokeellisuudessaan pikkuisen liikaa allekirjoittaneelle, vaikka nyttemmin tämän ajan tuotantoa arvostetaan kyllä huomattavasti enemmän kuin ilmestymisaikanaan. Ongelmana Mwandishi-kauden musiikissa oli myös se, että vaikkakin se oli taiteellisesti kunnianhimoista ja taatusti uudenlaista, ei kaupallisesta menestyksestä ollut tietoakaan. Niinpä Hancockin oli annettava kansalle mitä se vaati: enemmän groovea!
Vuonna 1974 ilmestynyt Thrust kuuluu jo naurut irrottavan kansitaiteensakin puolesta niihin levyihin, joista ei vain voi olla pitämättä. Hancock ajan hengelle uskollisine afrokampauksineen on kuvattu jonkinlaisen avaruusaluksen sisälle, jota näköjään hallitaan syntikan koskettimin - kuinkas muuten. Levyn kansi johdattaakin mainiosti itse musiikkiin, joka on iloista, asenteella soitettua 'kevyempää' joskin samalla tiukkaa ja kellontarkasti toimivaa fuusiojazzia soul- ja funkhöystein. Hyvin koukuttavat rytmikuviot luikertelevat toistensa lomassa ja saavat kuulijassa aikaan mm. tahatonta jalan vipatusta ja sormien napsutusta. Rytmiosastoa kannattelevat varsin vankalla otteella basisti Paul Jackson sekä aliarvostettu rumpali Mike Clarke. Hancock loihtii esiin koskettimistostaan suvereenisti ja osaamistaan peittelemättä värikästä äänimaisemaa. Hifistit todennäköisesti arvostavat myös albumin onnistunutta äänitystä ja hartaudella tehtyä remasterointia. Ainoastaan neljästä pitkästä kappaleesta koostuva albumi pitääkin kuulijansa tiukasti pihdeissään vaivatta koko kestonsa ajan, ja levy kuuluu omiin suosikkeihini, ainakin tämän tyylilajin puitteissa, jota en tosin sanottavammin tunne. Kappaleista kaksi ensimmäistä eli avausraita Palm Grease sekä kakkosena oleva Actual Proof ovat meiningiltään ehkäpä hiuksenhienosti kahta seuraavaa parempia. Mutta sitten seuraa se olennainen kysymys. Uhrasiko Hancock kenties itsensä kaupallisuuden alttarille luopumalla kokeellisemmasta linjastaan? En nyt sanoisi niinkään. Vaikka Thrust on varsin helposti lähestyttävä levy verrattuna vaikkapa hiljattain arvioimaani kokeellisemman jazzfuusion raskassarjalaiseen Mahavishnu Orchestraan, ei tämä levy silti mitään kaupallista ja laskelmoitua kevytroskaa ole, vaan pinnan alta huokuu rautainen ammattitaito. Tämä levy ja sen edeltäjä, jo mainittu Head Hunters myös olivat kaupallisia menestyksiä, molemmat saavuttivat Yhdysvaltain poplistalla kohtalaisen korkean sijan 13.
Tarkoituksenani oli kuunnella sunnuntaiseen tunnelmaan sopien jotain kohtuullisen rauhoittavaa ja kenties vähän leppoisampaa musiikkia, mutta päädyinkin sitten osittain hämärän rajamaille kun menin hetken mielijohteesta survomaan soittimeen vähälle kuuntelulle jääneen Mahavishnu Orchestran Apocalypsen, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta välttämättä missään maailmanlopun tunnelmissa etene, vaikka se täytyy sanoa, että olisi sitä voinut vähän keveämmälläkin musiikilla lepopäivänsä pyhittää. Intialaisista aatteista elämäänsä ja musiikkiinsa ammentanut Yorkshiren kasvatti Mahavishnu John McLaughlin (s. 1942) on itsensä Miles Davisin aikoinaan 'löytämä' kitaristi, jonka hartioille Penguinin järkälemäisen jazz-oppaan mukaan yritettiin sovitella aikoinaan jopa Jimi Hendrixin kuninkaanviittaa, ja herran jazz-rock-fuusio olikin suosittua 1970-luvun alussa jazzpiirejä paljon laajemminkin. Sittemminhän taiturimainen McLaughlin on kokeillut useita eri tyylejä, mm. flamencoa.
Vuonna 1974 ilmestynyt, George Martinin asiaankuuluvalla osaamisella AIR-studiossaan tuottama Apocalypse ei saanut ilmestyessään kovin suurta ymmärrystä, joskin sittemmin sen ansioita on alettu ymmärtää paremmin - tosin em. Penguinin jazzraamatulta ei juuri sympatiapisteitä heru. Tällä albumilla rivinsä uudelleen järjestäneen Mahavishnu Orchestran teknisesti äärimmäisen tasokas ja paikoin todella hengästyttävä fuusiomeno sekoittuu vielä Michael Tilson Thomasin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin monipuoliseen, osin moderniin, osin impressionistishenkiseen äänimaalailuun - tuloksena tästä liitosta on joko väärinymmärrettyä neroutta tai sitten sirpaleista, epätasaista ja väkisin levylle runnottua muutaman idean ympärille kyhättyä tusinakamaa. Tai jotain siltä väliltä. Totta puhuen tämä albumi aiheutti itsellenikin tavallista enemmän päänvaivaa. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö soittotaitoa olisi tässä porukassa enemmän kuin tarpeeksi. Kappaleiden sävellyksistä vastaavan McLaughlinin hienosoundista kitarointia kuuntelee kernaasti, rumpali Michael Walden ja välillä aivan käsittämättömiä kulkuja kepittelevä basisti Ralphe Armstrong ovat myös todella kovatasoisia - kuten myös sähköviuluja levyllä soittava virtuoosi Jean-Luc Ponty...
Itselleni tämän levyn suurin ja ehkäpä ainoa ongelma on juuri sinfoniaorkesterin käyttö tai pikemminkin sen käyttämättömät mahdollisuudet. Orkestroinnista vastannutta Michael Gibbsiä voi kenties syyttää, mutta yhtä lailla kaiketi säveltäjää. Sinfoniaorkesteri ei vain tunnu nivoutuvan saumattomasti tai aina edes puolittaisesti Mahavishnun soittoon ja musiikin sielunmaisemaan, ja sen seurauksena on kuulijalla koottavanaan eriskummallinen, joskin myös kiehtova musiikillinen palapeli, josta jotenkin kyllä aavistaa lopputuloksen, mutta aivan liian monta palasta on hukassa. Omituisinta levyssä on, että niin ne klassiset mausteet kun McLaughlinin, Pontyn ja kumppaneiden väliin hurjatempoinen ja hektinen soitto kuulostavat kyllä paikoin todella hyviltä, mutta ne eivät vain useimmiten kohtaa, mikä on sinänsä sääli, sillä hetkittäin tämä levy tarjoaa kyllä kerrassaan huimaa ja värikästä meininkiä. Esimerkiksi päätöskappaleessa Hymn To Him irrotetaan karstat koneesta tavalla, johon vain tämä sakki kykeni. Maininnan arvoinen on myös kakkosraita, Vision Is A Naked Sword. Vaikkei Apocalypse siis kuulu kenties Mahavishnu Orchestran parhaimpiin levyihin, on se kritiikistäni huolimatta hyvin mielenkiintoinen ja osin tutustumisen arvoinen levykokonaisuus. Se jätti minut silti aika ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta voihan tietenkin olla, että muutaman kuuntelukerran jälkeen tuo kaivattu valaistumisen hetki koittaa...
Ac/Dc on sellainen yhtye ja rock-instituutio, jonka värikkäästä tarinasta ei puutu verta, hikeä tai kyyneleitä. Itselleni tämän perusteellisen, äskettäin toistamiseen lukemani kirjan arvioiminen olikin kieltämättä vähän hankalaa, koska en voi sanoa lukeutuvani bändin kovimpiin faneihin. Vähän vaivalloinen löytöretkeni yhtyeen musiikin pariin alkoi myös poikkeuksellisen myöhäisellä iällä, vasta parisen vuotta sitten. Mutta kyllähän yhtye ja sen alkuvoimalla jylläävä energinen ryminä on kummitellut jossain taustalla omaa musiikkiharrastustani ajatellen jo liki neljännesvuosisadan, joten oli kai jo korkea aika edes yrittää sivistää itseään myös tämän ilmiön suhteen. Sillä huimasta ilmiöstähän tässä on kyse. Tietyllä tavalla tässä perusteellisessa teoksessa kiteytyy koko Ac/Dc:n ongelma. Yhtyeen jäsenet kun ovat varjelleet todella tiukasti yksityisyyttään, mistä on seurauksena, että teoksen asiantunteva kirjoittajapari on ollut kovan haasteen edessä. Lähdemateriaaliviidakko on ollut valtava, ja sinne eksyminen tuntuu valitettavasti vaivaavan paikoin tätä yli neljä ja puolisataasivuista tiiliskiveä. Nimiä, päivämääriä ja pieniä yksityiskohtia riittää yllin kyllin alusta loppuun, mutta niin hullulta kun se kuulostaakin, tuntuu että itse kovaääninen yhtye hukkuu välillä tämän ylenpalttisen tietotulvan taakse, ja lopulta lukijan on laskettava opus hetkeksi kädestään ja työnnettävä levy soittimen uumeniin, jotta muistaisi konkreettisesti mistä tässä kaikessa onkaan kyse.
Se kirjan sivuilta ilmenee, että skottilaislähtöisillä Youngin veljeksillä on ollut tarkkanäköinen ja hyvin selvä ajatus tai visio yhtyeen suhteen jo alusta alkaen. Töitä on tehty vuositolkulla hartiavoimin, ja menestys ei ole tullut helpolla. It's a Long Way To The Top (If You Wanna Rock'n'Roll)...Ja kuten tunnettua, juuri kun Ac/Dc oli saavuttamassa sen kaikkein korkeimman huipun, yhtyeen karismaattinen laulaja Bon Scott menehtyi. Moni muu bändi olisi tässä vaiheessa luultavasti lamaantunut ja heittänyt hanskat tiskiin, mutta Ac/Dc onnistui nousemaan tyrmäysiskun jälkeen ja lyömään koko maailman kanveesiin. Uuden laulajan Brian Johnsonin ei tarvinnut mahtua Scottin suuriin saappaisiin, lätsäpäisellä geordietänttärällä oli omiakin avuja enemmän kuin riittävästi. Yhtyeen mielenkiintoisin hahmo on mielestäni kuitenkin joko 'harmaan eminenssin' roolin ottanut Malcolm Young tai pikkuveli Angus, joista jälkimmäinen on jo kauan ollut rock-kitaristin symboli ja ikoni kaikkialla maailmassa. Ja suhtautui alkuun ilmeisesti keulahahmon osaansa vastentahtoisesti. Jostain syystä Maximum Rock & Roll -teos on ottanut asiakseen kertoa myös Angusin lavapyllistelystä housut kintuissa useampaankin otteeseen ja havainnollistetaanpa tätä kapinarituaalia oikein kuvankin kera, mielestäni pointti olisi tullut selvästi vähemmälläkin.
Täytyy sanoa, että ei yhtyeen tarinasta ainakaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole puuttunut, ja niitä sekoiluja, tappeluja ynnä muutamia irtosuhteitakin on asiaankuuluvasti totta kai piisannut. Jotenkin kirjasta jäi itselleni vain sellainen kuva, että Bon Scott taisi vastata tästä rock-elämän nurjemmasta puolesta muita huomattavasti enemmän. Mutta tasapuolisuuden vuoksi on myös todettava, että kirja antaa Scottista myös toisenlaisen kuvan: työteliäs, taitava sanoittaja ja lyyrikko, huumorintajuinen, lojaali, antelias - ja myös aidon käheästi tunkiolla kiekuvan rokkikukon tapaan tarvittaessa tyylitajuinen: kirjan mukaan Scott oli ainoa koko porukasta, joka tunnisti laatuviinin sellaista lasiinsa saatuaan. Omat lakinsa kirjoittanut Ac/Dc ei ole koskaan suostunut alistumaan karsinointiin ja lokerointiin, joita kriitikot niin mielellään harrastavat. Mutta kun eläkkeen kynnyksellä olevaa yhtyettä katsoo tänä päivänä, siitä tuntuu tulleen oman maineensa vanki, niin kuin tällaisille megaluokan yhtyeille ja stadionkiertäjille usein käy. Ja kun ikääkin on tullut mittariin jo reippaasti ja lähes jokainen maailman nurkka on koluttu, on selvää ettei rockin ilosanomaa julisteta enää ihan samalla hurmoksella kuin ennen muinoin. Mutta ovat Ac/Dc ja etenkin sen fanit silti kirjansa ansainneet, vaikkakin korkeimman arvosanan ansaitakseen teos olisi mielestäni väistämättä kaivannut enemmän 'vaikenevien' Youngin veljesten ja yhtyeen sisäpiirin omaa näkökulmaa.
Muistan hyvin, kun hankin ensimmäisen kitaravahvistimeni 1990-luvun alussa raapimalla kasaan kaikki mahdolliset killingit, jotta tuolloin upouudesta Kramerin puoliakustisesta saisi irti edes jotain vahvistettua ääntä. Kauppias möi minulle Rolandin 15-wattisen transistoripelin, joka oli käytetty, ja hintapyyntö oli muistaakseni 1500 silloista tasavallan rahaa. Oli se sitten jännää, kun kuuli kerrostalossa omaa soittoa ensi kertaa vahvistettuna, mutta aika pian kävi ilmi, ettei juuri asumismuodosta johtuen vahvistimen kanssa voinut soitella. Muutaman viikon jälkeen laite saikin unohtua nurkkaan keräämään pölyä. Ja soittoharrastus jatkui, mutta vuosia vain akustisena. Ja tämän vuosikymmenen puoliväliin saakka aika satunnaista oli sekin soittelu. Kramerin kitarakin on sittemmin kadonnut maailman myrskyihin, mutta tässä kesällä vuotuista suursiivousta tehdessäni huomasin komeron perällä unohdettuna tuon Rolandin möhkäleen. Siinä tuli mieleen ajatus, että on kehitys kyllä kulkenut aika matkan noista 1990-luvun alkuvuosista eteenpäin, sillä tuolla rahalla saa tänä päivänä kyllä aika monelta valmistajalta sellaisen vekottimen, että naapurisopu säilyy.
Etenkin pienet kitaraefektilaitteet ovat tässä suhteessa tänä päivänä erittäin käyttökelpoisia. Pieni koko, edullinen hinta, tuhottomasti monenmoisia mallinnuksia lisukkeineen, ovat pääsääntöisesti kestäviä - ja hyväksyvät myös kuulokkeet. Korg-yhtymään kuuluvan perinteisen vahvistinvalmistaja Voxin Tonelab ST on tätä kirjoitettaessa jo vanhempi malli, mutta vaikka se on saanut päivitetyn, suuremman seuraajan ei ST:n hinta ole juuri laskenut. Tonelabit tuntuvat olevan aika hyvässä maineessa, eräs paikallinen muusikko halusi ostaa omani sadallaviidelläkympillä saman tien, kun mainitsin tämän laitteen hankkineeni. Ja tämä tapahtui noin vuosi sitten.
Nykytrendin mukaisesti Vietnamissa valmistettu Voxin Tonelab ST ei ole aivan yhtä kompakti kuin jotkut kilpailijoiden laitteet, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa alalla legendaariset Line 6 -firman ulkomuodoltaan tunnistettavat POD-efektit, mutta kuitenkin 1,6 kiloisena sen verran pieni, että lähdettäessä esimerkiksi lomalle pikkuautolla, ottaa tällaisen pienemmän härpättimen kitaran lisäksi huomattavasti helpommin mukaan kuin vaikkapa saman firman järkälemäisen AC30 -vahvistimen... Ulkonäöltään tummasävyinen ja karun asiallinen laite on myös mielestäni huomattavasti tyylikkäämpi kuin monet vastaavat laitteet, joissa kyllä vilkkuvaloa ja kromia piisaa. Klassiset mustat ns. 'chicken-head' säätimet ärsyttävät joitakuita, itselleni ne ovat taasen osa merkin viehätystä. Laitteessa on kauttaaltaan metallikuori, joka kielii kestävyydestä. Olen itse tämän kerran vahingossa lattialle pudottanut - johon todetaan, että toimii yhä, joskaan en suosittele tätä silti huvikseen paiskomaan. Laitteen oikeassa reunassa on kenties turhan pieni pedaali, jolla voidaan tietyissä tilanteissa mm. säätää jalalla äänenvoimakkuutta, mutta samalla sen saa toimimaan myös näppärästi mm. wah-wah -efektin kanssa, jos taidot moiseen riittävät. Itselläni eivät riitä, mutta toisaalta luurit päässä onkin hauska yksiksensä kaikenlaista pelleilyä kokeilla...
Erilaisia valmiiksiohjelmoituja efektejä löytyy satakunta (osassa on haettu klassisten rockbiisien soundeja), ja niitä voi vaihdella jalkakytkimillä, eikä siinä sen kummempaa. Molemmat jalkakytkimet samanaikaisesti pohjaan painamalla saadaan käyttöön viritin, joka on ehdottoman kätevä lisuke - soisin tämän viritintoiminnon laitettavan muuten isompiin Voxin Valvetronix -vahvistimiinkin. Tonelabin erikoisuus on sen käyttämä Valvetronix-tekniikka, joka on siis tuttu valmistajan isommista vahvistimista, olematon sähkötekniikan tuntemukseni ei riitä tämän teknologian selvittämiseen, mutta käsittääkseni laite toimii eräänlaisena putki- ja transistorivahvistimen hybridinä, ja nimenomaan tuo pieni putkonen takaa sen, että äänenlaadullisesti mallinnuksissa ei pitäisi olla sen enempää motkottamista. Itse olen vertaillut tätä vain Fenderin G-dec sarjalaisten kanssa, ja oma vajavainen käsitykseni on, että vanhempi Fender häviää äänenlaadussa Tonelabille jokseenkin selvästi, mutta uudempi G-dec 'Thirty' enää hiuksenhienosti. Alkuunhan jo tehtaan ohjelmoiduilla soundeilla pärjää varsin pitkälle, mutta jos soittajasta säätäjän vikaa vähääkään löytyy, niin mahdollisuuksiahan löytyy tämänkin laitteen uumenista rajattomasti.
Kyllähän Voxista pieneen narinaankin aihetta löytyy. Manuaali on aivan pakko pitää alkuun käsien ulottuvilla, sillä kuten tämäntyyppisissä vermeissä usein, moni toiminto ja ominaisuus on kätketty jonkun toisen alle. Netistä löytyy kyllä aika paljon selventävää asiaa, joten tässä mielessä ei aloittelijakaan eksyksiin joudu.
Tästä samaisesta levystä Soundi-lehteen arvostelun tehnyt Timo Kanerva kutsuu itselleni rock-tasolla jonkinlaista keskiraskasta sarjaa edustavaa Tom Pettyä hyvinkin kuvaavasti 'divisioonatason sarjajyräksi' ja lätkäisee levylle mutkattomasti kolme tähteä. Arvostelu itsessään päätyy plussan puolelle. All Music Guiden Steve Leggett päätyy niinikään kolmeen tähteen, mutta yleissävy on kyllä melko lailla negatiivisempi. Leggettin loppuarvio tästä levystä on kuitenkin aika tyly: "Again, the playing is solid, but one wishes Petty & The Heartbreakers had simply covered those old Chess classics rather than trying half-heartedly to write their own..." Mitäköhän tähänkin nyt sitten sanoisi? No, eipä minulla kenties ole mitään syytä tai edes oikeutta arvostella arvostelijoita, mutta Leggettin sanoma ei tätä levyä ajatellen mennyt perille. Toisaalta samaisen AMG:n Stephen Thomas Erlewine, joka ei yleensä jakelemissaan tähdissään ainakaan kitsastele, antaa armosta Pettyn vuonna 2002 ilmestyneelle The Last DJ -albumille vaivaiset puolitoista tähteä viidestä, mikä on kyllä minusta aika pahasti alakanttiin, jos ei kyseinen levy nyt mikään rockin monumentaalinen mestariteos ollutkaan, niin ei kyllä totisesti mitään yhdentekevää tusinaroskaakaan. Tämän takia en itse näitä tähtiä arvioissani jakele, sitä paitsi mielipiteeni saattavat musiikin suhteen muuttua ajan myötä - yleensä tosin positiivisempaan suuntaan...
Mutta ehkäpä sitten voisikin jo siirtyä itse asiaan. Kun albumille annetaan nimeksi Mojo niin kyllähän sen tietenkin jollain tasolla ymmärtää, että kriitikkoarmeija odottaa teroitettuine sulkakynineen ahnaasti että albumi sisältää pelkkää tummaa bluesin taikaa. Siksipä myös itse ymmärrän, miksi tämän levyn vastaanotto oli enimmäkseen vaisuhko. Mutta niinpä pitäisi myös käsittää, että ei kuusikymppisen Tom Pettyn yhtyeineen tarvitse enää todistella kenellekään toimiiko se mojo vai ei. Eihän Petty sanoittajana ole kaikkein kovinta luokkaa, mutta on silti aika rankkaa kriitikolta syyttää tämän levyn lauluja 'puolella sydämellä' tehdyiksi ja vihjata, että tehkääpä nyt jätkät välillä coverlevy niin hommasta saattaa ehkä jotain tullakin. Pettyn lyriikoissa on kyllä joskus häiritsevää, kliseistä romanttista hölynpölyä, tuollaisia kaihoisia arjen pieniä tuokiokuviahan mies lauluissaan runsain mitoin viljelee, mutta vuosien varrella tämän porukan huikea soitto on nivoutunut niin komeasti yhteen, että loppujen lopuksi itselleni on yhdentekevää vaikka Petty hyvin persoonallisella äänellään laulaisi läpi vaikkapa Ylivieskan kunnalliskertomusta...ellei sitten M.A. Numminen ole jo tehnyt sitä.
Tämän albumin johtavana ajatuksena on siis blues. Mutta mitään selkeää kiinnekohtaa tai yhteistä nimittäjää ei kiekon bluesilla ole. Sillä väliin tarjoillaan mm. välähdyksiä hyvin tyypillisestä Heartbreakers-soundista, jota en tässä sen tarkemmin osaa määritellä. Kuudennella, countryn suuntaan viittaavalla, No Reason To Cry -nimisellä kappaleella Petty kuulostaa esimerkiksi hetkittäin hämmentävän paljon Dylanilta. Reggaesta ammentava Don't Pull Me Over on paitsi huvittava lisämauste keitokseen, siinä kuullaan myös lähes kaikista levyn kitarasooloista vastaavan Mike Campbellin mestarillinen, pienimuotoinen wah-wah sooloesitys. Vuoden 1959 Les Paulia soittava Campbell on erinomainen ja mielestäni bluesin suhteen tyylitajuinen soittaja, jos kohta huippuluokan ammattimiehiä ovat yhtyeen muutkin jäsenet. Kosketinsoittaja Benmont Tenchin Hammondurut, Wurlitzer-sähköpiano ja Steinway-flyygeli tuovat muuten kitaravetoiseen soundiin mukavia ja jännittäviä vivahteita. Levyn henkilökohtaisin raita lienee Takin' My Time, joka rytmillisesti soutaa hyvinkin raskaasti, ja kappaleessa Pettyn laulusta huokuu pelko vanhenemista ja koneen hyytymistä kohtaan. Levylle antaa lisäarvoa myös se, että huolitellusta ja siististä soundistaan huolimatta se on käsittääkseni studiolive, eikä jälkiäänityksiä, dubbauksia tai muutakaan ylimääräistä säätämistä ole liikoja harrastettu. Levynkannen aukeamalla yhtye poseeraa mustavalkokuvassa studiossa soittimineen. Kuunnellessani levyä kolmatta tai neljättä kertaa oli hupaisaa havaita, että jossakin kappaleessa äänikuva aukeaa komeasti stereona täsmälleen samalla tavalla kuin mitä valokuva antaa olettaa. Eli koskettimet kuuluvat vasemmalta, soolokitara piirun oikealta, rummut taaempana, sitten Petty lauluineen jne.
Mielestäni hyvällä sykkeellä eteenpäin rullaava sekä bluesin syvyyksiä hyvin ammattimaisesti luotaava Mojo on Pettyn ja Heartbreakersin onnistunein levy sitten vuoden 1994 ja Rick Rubinin tuottaman Wildflowersin. Se vaatii silti nähdäkseni useamman kuuntelukerran, jotta sen kaikkia pieniä nyansseja osaa arvostaa. Jotenkin minulla on sellainen olo, että levyn keskinkertaisuuksien joukkoon pikaisesti teilanneet kriitikot eivät yksinkertaisesti antaneet levylle tarpeeksi aikaa. Kyllä tämä albumi selvästi nimensä suhteen kovat vaatimukset lunastaa, mutta niille, jotka nyt kaipasivat sitä 'särmää', 'rosoisuutta' tai vaikkapa 'persoonallisempaa otetta' muistutettakoon, että tässä onkin kyse Pettyn mojosta ja bluesnäkemyksestä, ei Muddy Watersin, Eric Claptonin - tai kenenkään muunkaan...
Olipa jossain määrin laskelmoivan aikuisrockin polkuja pitkään tallanneesta Chris Reasta ja tämän musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä, se täytyy alkuun sanoa, että ei tällä kaverilla ainakaan pahemmin päätä palele. Kun vuonna 2005 julkaistu, näin kauniistikin ilmaistuna megalomaaninen, Kari Peitsamonkin häpeään saattava peräti yhdentoista Cd-levyn bluespaketti ei tyhjentänyt lopullisesti äijän ideapankkia, niin oli siinä varmasti miehen kovimmilla faneillakin ihmettelemistä. Nimittäin parin vuoden päästä tästä tuli ilmoille taas kolmen uuden levyn satsi. Eikä mikään perinteinen muovinen cd-boksi, vaan tyylikäs 80-sivuinen, vinyylikannen muotoinen kovakantinen kirja, joka sisälsi paitsi kolme Cd-levyä, myös ensimmäisen sisällön näistä ängettynä kahdelle kymmentuumaiselle vinyylille. Hintaakin hirvityksellä oli sen verran, että Rea luultavasti laskeskelee tienaamiaan rahojaan kartanossaan melkoisen tyytyväisenä. Mutta mistä tämä ilkeys? Eikö The Return Of The Fabulous Hofner Bluenotes sitten ole hintansa arvoinen setti?
Vaikea sanoa. Kun nyt ensiksi ymmärtäisi mistä tässä erikoisuudessa edes on kyse. Tai kyllähän perusidea on jo allekirjoittaneellekin jotenkin hämärästi selvinnyt. Boksin kannessakin komeileva kuvitteellinen yhtye The Fabulous Hofner Bluenotes on kunnianosoitus paitsi jenkkimalleja edullisemmille saksalaisille Höfner-kitaroille, joilla useampikin brittinulikka aloitteli soittajantaivaltaan 1960-luvulla, myös opas jonkinlaiselle nostalgiselle matkalle tuohon aikaan. Se alkaa ensimmäisellä levyllä, jolloin samainen Bluenotes kantaa vielä hedelmäfirmalta vohkittua nimeä The Delmonts. Tämä ensimmäinen Delmonts-levy sisältää ainoastaan instrumentaalikappaleita, suomalaisille asia valkenee kenties parhaiten kun tarkentaa, että pääosin ns. rautalankamusiikkia Shadowsin ja kumppanien hengessä. Huumorimielellähän ja parodian sävyttämänä Rea ja bändi tässä alkuun revittelee, mikä käy kyllä ilmi monien kappaleiden nimistäkin: 008 Jimmy Bond, India Arab, BB Was A Comanche, French Football jne. Russian Roulette -niminen kappale muistutti osittain hyvinkin pelottavalla tavalla tuon ajan kotimaisia rautalankaviritelmiä. Tällä levyllä on myös takuulla Chris Rean uran pohjanoteeraus, nimittäin The Power Of Love -niminen kummajainen. Jos tällä kohtuullisen kauhealla tekeleellä on haettu jotain syvällisempää huumorin olemusta, se meni ainakin minulta komeasti ohi. Ensimmäisen levyn kaksi viimeistä raitaa ovat yllättäen sen parhaat, vaikka ovatkin tuollaista keveää soul-jazz henkistä huttua.
Mutta siinä vaiheessa kun Delmonts muuttuu kahdella seuraavalla levyllä Fabulous Hofner Bluenotesiksi katoaa myös koko ideasta juonen häivähdys. Sillä tämä fiktiivinen bändi kuulostaa vain ja ainoastaan Chris Realta tällä vuosituhannella. Mihin katosi häpeämätön nostalgiassa rypeminen, tai sinänsä kutkuttava ajatus arkaaisilla Höfnereillä soittavan rautalankabändin kehittymisestä 1960-luvun rockyhtyeeksi? Taisipa jäädä pojilta idean tasolle johonkin pubin nurkkapöytään. Kakkoslevy on nimittäin ehtaa Reaa niin hyvässä kuin pahassakin. Siis ihan kelpoa, rosoisesti laulettua bluesia ja tyylikästä kitarointia kyllä molemmat levyt tarjoilevat paikka paikoin, mutta kun tätä samaa lajia on jo herralta kuultu vuosien varrella aivan riittämiin. Itseäni ärsyttää myös se, että soittajana muuten taitavalla Realla on pahoja maneereja, jotka ovat muuten kuultavissa muodossa tai toisessa jo miehen menestyneimmällä Road To Hell -albumilla. Tämä kunnianhimoinen projekti olisi saattanut paremmin toteutettuna olla melkoisen hauska ja onnistunut kokonaisuus, mutta valitettavasti se jäi vain koreaksi kuoreksi vailla sisältöä. Kolmen levyn paras materiaali olisi mielestäni mahtunut komeasti yhdelle kiekolliselle, ja miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen haluaisi maksaa vielä lisäksi kahdesta vinyylistä täynnä kehnoja instrumentaalituotoksia, joista suurin osa hädin tuskin olisi kelvannut b-puoliksi edes rautalankamusiikin kukoistusaikana? No, minä hölmöläinen maksoin, mutta puolustuksekseni voinen sanoa, että 'kun eräällä foorumilla tätä aikoinaan niin kovin hehkuttivat'...
Bluegrass kuuluu niihin amerikkalaisen musiikin vähemmälle huomiolle jääneisiin uhanalaisiin lajeihin, jotka eivät näin yht'äkkiä ajatellen kenties täytä nykyajan vaatimuksia 'myyvästä', ajan hermolla olevasta niin sanotusta listakelpoisesta musiikista. Silloin harvoin kun bluegrassia ylipäänsä kuulee - ja tätä lajiahan ei ainakaan näillä tienoilla käsittääkseni juuri missään ihmeemmin soitella - on kuin kuulisi kaikuja menneestä maailmasta. Mitä bluegrass sitten on? No, ainakin jotain ihan muuta kuin takapajuista hampaattomien, sisäsiittoisten maalaisjunttien tanssimusiikkia. Näin tietää kertoa mm. vanha tietosanakirjani:
"bluegrass: 1930-luvun lopulla syntynyt countrymusiikin suuntaus. Bluegrassin kehityksen keskeinen muusikko on ollut Bill Monroe (s. 1911), jonka johtamasta Blue Grass Boys -yhtyeestä suuntaus sai nimensä. Bluegrassin musiikillinen perusta on perinteisessä Appalakkien valkoihoisen väestön vuoristolaismusiikissa. Bluegrass -yhtyeiden soittimistoon kuuluvat viulu, banjo, kitara, mandoliini ja basso."
Siinäpä se onkin olennaisin tästä musiikista kiteytettynä. Sen verran on pölyinen hakuteokseni kuitenkin vanhentunut, että bluegrassin isäksi kutsuttu ja ison veden tuolla puolen suorastaan palvottu Bill Monroe poistui keskuudestamme soittelemaan mandoliiniaan yläkertaan jo viitisentoista vuotta sitten, syyskuussa 1996. Lisäksi voisi mainita, että bluegrassin juuret ovat hyvin pitkälle sidoksissa Brittein saarten ja Irlannin musiikkitraditioon. Bill Monroe ei ehkä 'keksinyt' varsinaisesti tätä musiikkia, mutta sen tärkein lähettiläs hän elinaikanaan kyllä oli.
Jopa niin tärkeä, että jonkinlaisena 'vaihtoehtoisen countryn' pahana poikana aiemmin tunnetun Steve Earlen mukaan genren perinteitä kunnioittavan The Mountain -albumin syntymisen kannalta oli ratkaisevaa näiden kahden kohtaaminen Earlen keikalla, jonka aikana iäkäs Monroe saapasteli kutsumatta muina miehinä lavalle ja soitti muutaman kappaleen itseään nelisenkymmentä vuotta nuoremman Earlen kanssa. Se, että bluegrassin elävä legenda yleensä suvaitsi tulla kuuntelemaan nuorempaa kollegaa teki Earleen lähtemättömän vaikutuksen ja antoi kuulemma kipinän The Mountain -levylle. 1990-lukuhan ja etenkin sen alkupuoli oli muutoin Earlen elämässä vaikeuksia täynnä, viinaa ja huumeita piisasi ja sitten jossain vaiheessa tuli heiluttua vielä aseenkin kanssa, sillä seurauksella, että häkki heilahti. Kiven sisässä Earle kuitenkin raitistui, ja on tiettävästi sittemmin pysynyt kaidalla tiellä. Earlehan tunnetaan todella kovasta työmoraalistaan, ukko heittää joka vuosi yli parisataa keikkaa, tehden tasaisin väliajoin levyllisen musiikkia ja kirjoittaa vielä kappaleensa itse. Siinä samalla hän vielä ehtii politikoida sekä kartuttaa noin parinsadan kitaran kokoelmaansa. Ja tässä hiljan näytelmäkirjailijanakin kunnostautunut mies julkaisi kirjan, jonka Hank Williamsin tuotannosta lainatun nimen voisi vapaasti 'juicennoksella' kääntää vaikkapa 'Ei elämästä selviä hengissä.'
Viime vuosituhannen loppumetreillä julkaistun, hyvän kokonaisuuden muodostavan The Mountain -levyn kansiteksteissä levyn kaikki kappaleet sanoittanut Earle vaatimattomasti sanoo, että hänen tavoitteensa oli tämän levyn lauluilla ja etenkin teksteillä saavuttaa kuolemattomuus. Aika näyttää, onko levyn sinänsä tasaisesta ja laadukkaasta materiaalista klassikoiksi edes bluegrassin pienissä kehyksissä, mutta näin suomalaisestakin näkövinkkelistä tarkasteltuna on albumi kyllä poikkeuksellisen onnistunut lajissaan, ja myös äänitykseltään huippuluokkaa. Akustisen bluegrassin viehätyshän piilee paljolti siinä, kuinka taitavia muusikot hommassaan ovat, ja tätä ajatellen The Del McCoury Band kyllä saa puhtaat paperit. Soinnutukseltaanhan tämä on pohjimmiltaan varsin simppeliä musiikkia, mutta kun tempoa on riittävästi niin mikäs näitä taidokkaita velhoja on kuunnellessa, tosin yhden kiekollisen kerta-annoksella pärjää varsin pitkään... Levy on omistettu edesmenneelle kontrabasisti Roy Huskey Juniorille, joka lienee soittanut likipitäen kaikkien USA:n countrytähtien (myös Earlen) kanssa. Ja koskapa silpputieto ei koskaan ole pahasta, mainittakoon että kyseisen Huskeyn isäpappa Roy Sr. oli niinikään countrymuusikko, joka soitti kontrabassoaan lukemattomilla klassisilla levytyksillä, mm. The Nitty Gritty Dirt Bandin monumentaalisella Will The Circle Be Unbroken -tuplalevyllä, jonka merkitystä 'perinteisen countryn' viestikapulana nuoremmalle sukupolvelle ei voi kiistää. Mutta eipä ole ollenkaan hullumpi tämä The Mountain -albumikaan, jota uskallankin suositella, jos levyhyllystä uupuu bluegrassia tyylisuuntana edustava levy.
