lauantai 17. syyskuuta 2011

Kirja-arvio: Sharon Lawrence - Jimi Hendrix, mies musiikki ja totuus (2009)


Olihan se. Nimittäin todellinen legenda tämä Hendrixin Jimi, vaikka mitäpä sitä itsestäänselvyyksiä toistamaan. Ja tuota legenda-sanaa viljellään välillä tiettyjen henkilöiden kohdalla turhankin tiuhaan. Tiedän kyllä itsekin tähän joskus sortuvani. Mutta Jimiin tämä käsite kyllä pätee. Tämän kiistattoman kitarakuninkaan elämänvaiheet olivat toki minulle ainakin pääpiirteiltään selvillä ennen tämän kympillä alekorista poimimani niteen lukemistakin, mutta silti Sharon Lawrencen alun perin vuonna 2005 ilmestynyt opus pääsi yllättämään - ja vieläpä aika positiivisesti. 330-sivuisena se on melko lailla ohuempi kuin vaikkapa analyyttiseksi kirjoittajaksi tunnetun Philip Normanin Lennon-järkäle, ja sisällöltään myös näkökulmaltaan intiimimpi. Mutta onkos tuo mikään ihme, kun kirjoittaja, kalifornialainen musiikkitoimittaja Sharon Lawrence oli Hendrixin ystävä.

Ja se mikä kirjan sivuilta lukijalle selviää hyvinkin viiltävästi, että juuri ystäviä tai ainakaan hyviä sellaisia Hendrixillä ei ollut traagisen ja lyhyeksi jääneen elämänsä aikana liikaa. Jimi Hendrixin tarina on nimittäin hyvin surullinen ja koskettava. Lahjakasta miestä ei arvostanut oma suku, tie huipulle oli varsin kuoppainen ja mutkia täynnä, ja kun Hendrix sitten lopulta osin onnekkaiden yhteensattumienkin ansiosta nousi maineeseen, ilmestyi kuin tyhjästä korppikotkalauma, joka kuppasi suurta artistia häikäilemättä. Hendrixin luonne ei ollut tarpeeksi kova, mikä johti huonoihin levytyssopimuksiin, keskenään taisteleviin asianajajalaumoihin, lukemattomiin oikeusjuttuihin ja äärimmäisen häikäilemättömään riistoon. Yksi kirjan puistattavimmista kohdista on, kun kirjoittaja soitti Hendrixin kuoleman jälkeen tämän isälle Yhdysvaltoihin, ja 'surevan' isän ensimmäinen kommentti oli jotain sen tapaista kuin: "Paljonko häneltä jäi rahaa?" Al Hendrix ei arvostanut poikaansa tippaakaan tämän eläessä, mutta Jimin rahat kelpasivat kyllä. Kirja kuvaa kolmannessa osassaan varsin seikkaperäisesti Hendrixin perikunnan vuosikymmeniä kestänyttä taistelua kuolleen artistin omaisuudesta. Ja taitaapa tälläkin hetkellä joku oikeusjuttu tai parikin olla jossain vireillä asiaan liittyen. Lawrence ei juuri säästele sanojaan käydessään 'Virallista & Oikeaa Jimin Muistoa' vaalivan perheyrityksen kimppuun, ja osaa esittää asiansa sen verran hyvin, että lukijan on tästä vastenmielisestä rahastuksesta helppo olla samaa mieltä.

Joku toinen tämän kirjan lukenut oli kaivannut kirjaan enemmän juttua Jimin musiikista, ja onkin siinä osin oikeassa. Muistaakseni suorasanainen Lawrence tuo jossain teoksen alkusivuilla esiin sen, että hänellä oli tuon ajan rock-journalistiksi poikkeuksellisen laaja musiikillinen yleissivistys, joka antoi tälle tiettyä arvovaltaa juuri muusikkopiireissä. Ja luultavasti tässä oli yksi syy, että Hendrix ystävystyi fiksun naisen kanssa. Lukijan on tietenkin lähes mahdotonta arvioida, kuinka syvä kirjoittajan ystävyyssuhde todella Jimin kanssa oli, mutta jos nyt pitäisi veikata, sanoisin, että kyllähän Lawrencen tekstistä huokuu niin suuri ymmärrys ja lämpö Hendrixiä kohtaan, että uskoisin kirjoittajan olleen harvoja Hendrixin lähipiirin tärkeitä ihmisiä. Valitettavasti tuohon samaiseen piiriin kuului myös monenkirjava lauma kaikenlaista onnenonkijaa, helppoheikkiä, huumediileriä, huijaria, hyödyn tavoittelijaa ja tähden ympärillä pörisevää perskärpästä. Tätä taustaa vasten joka suuntaan revityn ja loppuunpalaneen Jimin ennenaikaisen kuoleman tietyllä tavalla ymmärtää. Lawrencen mukaanhan kyseessä oli itsemurha, ja samaa mieltä oli teoksen mukaan eräs Hendrixin asianajaja - ilmeisesti yksi niistä harvoista juristeista, jotka piittasivat muustakin kuin kitarajumalan maallisesta mammonasta.
Hendrix kirjoitti ennen kuolemaansa joitakin rivejä, jotka jätti hotellihuoneen pöydälle - ilmeisesti tarkoituksella eräänlaiseksi jäähyväisviestiksi. Synkän tarinan julma raadollisuus korostuu vielä siinä, että perikunta myy nykyään T-paitoja, joihin tuo samainen viesti on painettu. Ja rikastuu rikastumistaan.

Vaikkei Lawrencen kirja käsittelekään ehkä niin paljon Hendrixin musiikkia kuin sen pitäisi, on se silti lukemisen arvoinen teos, jo pelkästään erilaisen lähestymistapansa vuoksi. Ja sehän täytyy sanoa, että onneksi meillä on sentään jäljellä miehen musiikki. Se on hänen tärkein perintönsä, vaikka tämän kirjan luettuani suhtaudunkin vähän skeptisesti muutamien Jimi-levyjeni kantta komistavaan 'The Authorised Hendrix Family Edition' -tarraan. Muuten, yksi artikkeli jota markkinoidaan virallisena Jimi-tuotteena ovat golfpallot. En ole vielä keksinyt yhtään järkevää syytä, miksi ihmeessä lajin harrastajan pitäisi hutkia sellaista palloa, missä on Hendrixin kuva...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti