Blu-ray arvio: Giuseppe Verdi - Aida (2009)

 Joku aika sitten oli tarjolla muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa oopperaa täyslaidallinen teräväpiirtona, kotisohvalta käsin. Pitihän tuotakin nyt sitten kokeilla blu-ray lätyllisen muodossa, ja kun pari levyllistä tässä blogissakin lyhyesti arvioitua Verdiä oli aiemmin kuuneltuna alle, kaipasin ehkä vähän sitä oopperan visuaalista puoltakin. Metropolitanin vuoden 2009 hulppea ja hienosti lavastettu esitys  Giuseppe Verdin Aidasta oli kieltämättä paikoin todella komeaa katsottavaa siinä missä kuunneltavaakin, mutta täysin tämä produktio ei silti minua vakuuttanut. Joukkokohtaukset olivat kyllä massiivisia jopa lavalla nähtyine aitoine hevosineen ja draamaa tuli silmille tuutin täydeltä, mutta audiovisuaalisesta loistosta huolimatta kaikki palat eivät ihan olleet paikoillaan.

Mutta aluksi pari sanaa itse oopperasta. Aidahan oli suurmenestys ilmestyessään alun perin vuonna 1871. Teos oli tilaustyö, ja tilaajana tuolloin Turkin vallan alla olleen Egyptin kediivi eli varakunkku Ishmael Pasha. Sen ensiesitys kuitenkin viivästyi jonkun verran, koskapa Euroopassa oli noihin aikoihin käynnissä veriseksi äitynyt Preussi-Ranska maaottelu, jonka germaaninen veljeskunta voitti 1-0, ratsuväen sapelin mitalla. Verdi halusi uuteen teokseensa "aitoja egyptiläisiä" sävyjä, ja tätä varten säveltäjä teetti jopa Aidassa kuultavaan juhlamarssiin kuusi trumpettia. Tuo useasti lainattu marssi on muuten varmasti tuttu aika monelle lukijalle, vaikkei itse teos muuten olisikaan. Sittemminhän ooppera on jäänyt eräänlaiseksi suosituksi vakio-ohjelmistoksi, jota esitetään ympäri maailmaa. Myös Suomessa Aida on esitetty useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran jo vuonna 1916.

Oopperan traaginen tarinahan syventää perinteistä kolmiodraamaa lisäämällä mukaan kansallisuusaatteen - tai pikemminkin vaikean kysymyksen siitä, kumpi meneekään tosi paikan tullessa edelle: rakkaus vai velvollisuus kotimaata kohtaan. Tämä ristiriita koskee oopperan päähenkilöitä, niin faaraon henkivartiokaartin päällikköä Radamesia kuin tämän rakastajatarta, etiopialaista orjaa Aidaa, joka sattuu myös olemaan vihollismaan prinsessa. Ongelmia tuottaa myös mustasukkainen faaraon tytär Amneris, joka rakastaa myös urheaa ja velvollisuudentuntoista Radamesia. Tässä tuotannossa Radamesin tenoriroolin esittää eteläafrikkalainen Johan Botha, jolla on kieltämättä ääntä riittämiin, mutta näyttelijänlahjojen kanssa on vähän niin ja näin. Epäilemättä oopperasalin taaemmilla riveillä tämä ei haittaisi, mutta levytaltioinnin useat lähikuvat eivät oikein imartele hyvin tukevaa ja lyhyttä laulajaa, jolla on tasan kaksi ilmettä: hämmentynyt ja kiukkuisen hämmentynyt. Toki näissäkin on skaalaa tuplasti enemmän, kuin esimerkiksi eräällä kotimaisen saippuasarjan "tähdellä", jonka nimen jätän nyt kohteliaisuussyistä mainitsematta. Bothan ääni kuitenkin siis riittää hyvin, ja hänen eleettömyyteensäkin tottuu teoksen edetessä, joskin aika hyvää mielikuvitusta vaatii, että kaveri kävisi riuskaotteisesta sankarista.

Aidan roolissa nähdään kuulemma tämän roolin vuosia "omistanut" liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hän tavoittaakin pääsääntöisesti erinomaisesti hahmon surumielisyyden ja tietynlaisen haavoittuvan avuttomuuden, mutta on jo ehkä aavistuksen iäkäs rooliin. Ja Aidakin on näköjään orjana saanut osansa anteliaiden egyptiläisisäntien lihapadoista, ollen melko riskissä kunnossa. Parhaiten solisteista onnistuu mielestäni tässä versiossa nimen omaan Verdin rooleista tunnettu dramaattinen mezzosopraano Dolora Zajick. Hän saa taitavasti tuotua Amneriksen rooliin katalan myrkyllisyyden, kateuden ja lopulta hirvittävän lohduttomuuden - unohtamatta ylpeyttä. Tämä on myös selvästi kuultavissa yleisön suosionosoituksista oopperan päätyttyä. Miessivurooleista mieleenpainuvin on Aidan isää eli Etiopian kuningasta näyttelevän Carlo Guelfin karismaattinen ja tasavahva suoritus, josta tosin huomasi myös Guelfin laulu-uran olevan ehtoopuolella. Metropolitanin orkesteri oli Daniele Gattin johdossa tasaisen varma, mutta totta puhuen stereoääni ei ollut ehkä parasta mitä tämä formaatti voisi tarjota. Hifistelijänä saatan tosin vaatia tässä suhteessa joskus liikaakin. Kaikein kaikkiaan tämä oli siis ihan kelpo versio, mutta draama vähän kärsi paikoin, osin tämä johtui myös kuvauksesta, osin taas solisteista. Oopperan synkkä loppu oli tosin mieleenpainuva, etenkään kun en tarinaa sen suuremmin tuntenut etukäteen. Kyllähän tästä vielä toisenkin version voisi katsoa...

Levyarvio: Giuseppe Verdi - Macbeth (1976)

Ikänsä William Shakespearea ihaillut Giuseppe Verdi sävelsi kaikkiaan kolme oopperaa perustuen englantilaisen näytelmiin, edellisen kirjoituksen Otello edusti Verdin myöhäistuotantoa, kun sen sijaan Italian kansallisen yhdistymisen keskellä, juuri ennen isompia kähinöitä niin saapasmaassa kuin Euroopassakin vuonna 1847 ensiesityksensä saanut Macbeth on varhaisempaa tuotantoa. Macbethin tarinahan on tietenkin maailmankuulu, alkuperäinen klassinen näytelmä on kertomus sokeasta vallanhimosta, murhista ja lopulta valtaa ylen määrin ahnehtivilla aatelisilla on tietenkin paskainen loppu, kuinkas muuten. Libreton on Shakespearea mukaillen kirjoittanut Francesco Maria Piave, jonka välit tiettävästi tulehtuivat Verdin kanssa muutamaksi vuodeksi, koskapa säveltäjä ei ollut tekstiin tyytyväinen. Sittemminhän teosta myös vähän korjailtiin. Macbeth oli kuitenkin aikanaan valtava menestys: se kun ei ollut mikään suuria tunteita vyöryttävä traaginen kolmiodraama tai vaikkapa perinteinen rakkaustarina lemmenlurituksineen, siinä ei ollut tyypillistä tenoria ensirakastajan roolissa, ja lisäksi teos sisälsi muutamia draamallisia, aikoinaan vallankumouksellisia uudistuksia, kuten Macbethin hallusinaatiokohtauksen ja lady Macbethin unissakävelykohtauksen. Itse pidin tästä oopperasta paljonkin juuri tarinan kolkon tummasävyisyyden ja tietyn 'äijämeiningin' vuoksi, mielestäni myös musiikillisesti tämä oli jopa kokonaisuutena parempi, kuin omiin korviini vähän epätasainen Otello. Se, että verikekkerit järjestänyt päähenkilö alkaa nähdä synkkiä näkyjä kesken hilpeän juomalaulun eli brindisin aikana on kieltämättä oivaltavaa, ja esim. Otellossa kevyeksi tarkoitettu juomalaulu kuulosti jopa tahattoman koomiselta ja vinksahtaneelta, tässä se sen sijaan tuki luontevasti tarinaa. Kaikkiaan tarina eteni oopperan yleisellä mittapuulla jopa varsin sutjakasti alusta loppuun.

Levytyksellä on jo kunnioitettavat nelisenkymmentä vuotta ikää, mutta jos tätä nyt verrataan vielä tässäkin mielessä edellisen kirjoituksen Otelloon, vie EMI Deccalta nyt kyllä melko selvällä erolla pisteet äänenlaadusta puhuttaessa. Toki Otello on melkoisesti iäkkäämpi stereolevytys, mutta silti.. EMI:n vanhempia (ooppera)levytyksiä on joskus syytetty huonosta uudelleenmasteroinnista, mutta ainakin Macbethissa homma kyllä toimii erinomaisesti. Orkesterin ja laulajien balanssi on nyt tosin ehkä aavistuksen orkesteriin päin kallellaan, muttei kuitenkaan niin pahasti, etteivätkö solistien tai kuoron äänet kantaisi kovemmankin soitinpauhun yli. Ja niitä upeita ääniä ja suorituksia tässäkin kyllä piisaa, pääroolissa yhdysvaltalainen baritoni Sherrill Milnes uransa huipulla tulkitsee vallanhimonsa turmioon vievää skottiylimystä hyvinkin vakuuttavasti, eikä tästä jää jälkeen myöskään taitava sopraano Fiorenza Cossotto tämän yhtä ahneen vaimon osassa. Italialainen, tunnettu raskaan sarjan bassobaritoni Ruggero Raimondi Bancon roolissa onnistuu myös hyvin. Pienen Macduffin tenoriosan tulkitsee tässä vasta kolmekymppinen José Carreras, joka lienee monelle klasaria vähemmän kuuntelevallekin tuttu yhtenä "kolmesta tenorista". Oikeastaan solistit ovat tässä versiossa tasaisen varmoja kaikki. Erinomaiseksi ooperan tulkiksi tiedetyn italialaiskapellimestari Riccardo Mutin komennossa New Philharmonia -orkesteri saa tämän synkän draaman elämään parhaimmillaan hyvin väkevästi. Uskallankin omasta puolestani suositella tätä levytystä, mikäli edes etäistä kiinnostusta oopperaa kohtaan on olemassa.

Sen verran oma versioni poikkeaa muuten kannen osalta kuvassa olevasta, että EMI logon tilalle on lätkäisty Warner Classics -tuotemerkki, jälkimmäinen suuryrityshän osti oikeudet EMI:n vanhoihin julkaisuihin joku aika sitten. Uudelleen markkinoille laitettu parin levyn setti ei ollut varsinaisesti hinnalla pilattu, mutta ikävä kyllä kustannussyistä tai silkasta julkaisijan välinpitämättömyydestä johtuen mukana ei tullut minkäänlaista librettoa - ei paperisena vihkosena sen enempää kuin CD-levylle ängettynä tiedostonakaan. Tästä on kyllä annettava Warnerille pitkä miinus - etenkin kuin osassa näistä saman sarjan julkaisuista edes tuollainen bonuslevy löytyy. Olen vaahdonnut tästä asiasta aiemminkin, mutta tämä on mielestäni likipitäen sama asia, kun ooppera DVD- tai Blu-ray-formaatissa olisi kokonaan vailla tekstitystä. Kun en aikoinaan tullut kirjoittaneeksi lyhyttä italiaa... Onneksi Macbethin tapauksessa englanninkielinen käännös librettoon löytyi kuitenkin netistä melko vähällä vaivalla, mutta esimerkiksi saman sarjan venäjänkielinen Boris Godunov olisi ehdottomasti vaatinut libreton, jotta kuuntelussa ja tarinan seuraamisessa olisi mitään mieltä. Godunoviin en ole onnistunut librettoa englanniksi (tai parhaassa tapauksessa suomeksi) mistään kaivamaan, joten jos esimerkiksi joku lukija keksii sellaisen jostain ja viitsii linkittää minulle kommenttiosioon, olisin tästä suuresti kiitollinen.

Levyarvio: Giuseppe Verdi - Otello (1961)

Noin vuosi sitten alkanut, noviisille kieltämättä ajoittain vähän vaivalloinen ja väliin hyvinkin koetteleva taival oopperan ihmeellisessä maailmassa sai hiljattain uuden, italialaisen ulottuvuuden, kun uskalsin dramaattisesti loikata Wagnerista Verdiin, kun tällainenkin levy tuli kokoelmaan haalittua. No, myönnettäköön, että kuuntelin kevättalvella myös Musorgskin Boris Godunovin, mutta pelkän synopsiksen varassa tuosta versiosta ei saanut irti kuin pari asiaa: Martti Talvela oli tosiaan maineensa veroinen hyvässä, ja tanskalainen basso Aage Haugland puolestaan pahassa. Giuseppe Verdi (1813-1901) syntyi samana vuonna Richard Wagnerin kanssa, ja on oopperasäveltäjänä kutakuinkin yhtä tunnettu, mutta siinäpä ne yhtäläisyydet sitten pääpirteissään ovatkin. Vuonna 1887 kantaesityksensä saanut, Shakespearen tekstiin perustuva Otello on Verdin oopperoista toiseksi viimeinen, ja se syntyi pitkälti sen vuoksi, että iäkäs Verdi houkuteltiin "eläkkeeltä" säveltämään tämä nelinäytöksinen teos, jonka ensiesitykset olivat itse asiassa niin suosittuja, että Milanossa oli jonkinlaista katukahakkaa kun ihmiset halusivat nähdä ja kuulla Verdin uutukaisen. Tämän jälkeenhän Verdi sai aikaiseksi enää Falstaffin, vaikka muitakin suunnitelmia tiettävästi oli. Ainoa kokonaan kuulemani Verdin teos ennen tätä oli muuten säveltäjän Requiem.

Otellon juonihan on vaikkapa neljästä oopperasta koostuvan Wagnerin Sormussarjaan verrattuna varsin nopeasti tiivistelmänä selostettu (huom! sisältää spoilereita): äijä ja muija rakastavat toisiaan, äijän kiero alainen saa kylvettyä isäntänsä mieleen mustasukkaisuuden siemenen, puhdassydäminen muija vannoo syyttömyyttään, äijä ei tätä usko, vaan tappaa kuristamalla muijansa ja tämän jälkeen tikarilla itsensä. Ja tähän kaikkeen tunteiden vellontaan saadaan kulumaan aikaa hitusen yli kaksi tuntia, mikä toki wagneriaaniseen ajanlaskuun tottuneelle ja istumalihaksensa germaanisen mytologian suosiollisella myötävaikutuksella kovettaneelle karaistuneelle kuuntelijalle on vain lyhyt tovi. No, ainakin omalta osaltani voin sanoa, että nämä pari tuntia olivat hyvin käytettyä aikaa, vaikka onkin pakko myöntää, että aivan samanlaista elämystä kuin Wagnerin kohdalla en tästä saanut. Otelloa pidetään pääroolin osalta Verdin ja jopa italialaisista tenorirooleista yleensäkin vaikeimpiin kuuluvana, ja sen esittäjän pitää hallita melkoinen tunneskaala alusta loppuun. Välimerellisen sankaritenorin viitta sopii kuitenkin tässä nimenomaisessa levytyksessä mitä mainioimmin Mario Del Monacolle (1915-82), jonka äänessä on kantavaa voimaa ja auktoriteettia yllin kyllin, ja paikoin vimma ja epätoivo välittyvät kyynisemmällekin kuuntelijalle (ja täten myös ensikertalaiselle). Sopraano Renata Tebaldi Otellon rakastettuna on myös erinomainen, etenkin kun tarinan traaginen puoli tulee mukaan. Kuvaavaa on, etten ollut aiemmin kuullut kummastakaan laulajasta yhtikäs mitään. Del Monacon ja Tebaldin on kuitenkin sanottu 1950- ja 60-luvuilla muodostaneen eräänlaisen italialaisen oopperan 'dream teamin'...maininnan ansaitsee toki myös baritoni Aldo Protti katalan Jagon roolissa.

Mitä sitten vuonna 1961 tehtyyn ja siten melko iäkkääseen levytykseen muuten tulee, sitä on kehuttu äänenlaadultaan toisaalla jopa erinomaiseksi, mutta tästä rohkenen olla eri mieltä. Ensimmäisessä näytöksessä ääni alkupuolella paikoin säröytyy, kun orkesteri ja laulajat pauhaavat von Karajanin tiukassa komennossa. Jatkossa taas kuoro tai kuorot jäävät todella pahasti orkesterin jalkoihin, ja ovatkin jossain takana vähän epämääräisesti hymisemässä tai pikemminkin humisemassa. Jopa niin epämääräisesti ja hiljaa, etten saanut edes selvää mitä laulettiin, vaikka seurasin librettoa mahdollisimman tarkasti. Lisäksi studiolevytyksestä kuuli muutaman kerran turhankin selvästi, milloin sessio oli pätkäisty poikki - laulajien jatko ei istunut alkuunkaan luontevasti aikaisemmin kuultuun. Ainakin kerran jopa koko akustiikka vaikutti muuttuvan aivan erilaiseksi, tiedä sitten olisivatko Deccan äänittäjät kokeilleet mikrofoneilla jotain tyystin erilaista. Balanssi tuntui niin ikään aika ajoin olevan kateissa. Mutta näistäkin puutteista huolimatta Verdin Otello oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen ja mielenkiintoinen esitys, kenties juuri taitavien solistiensa ansiosta. Del Monacosta tosin joku sanoi, että tämä ei koko urallaan oppinut laulamaan laisinkaan hiljaisia kohtia, ja joku ilkeämielinen totesi puolestaan Tebaldista, että tämän vertaaminen Maria Callasiin on kuin vertaisi Coca-colaa shamppanjaan. Mutta päämäärätön harharetkeni ja räpiköimiseni oopperan suossa jatkukoon...