Mutta aluksi pari sanaa itse oopperasta. Aidahan oli suurmenestys ilmestyessään alun perin vuonna 1871. Teos oli tilaustyö, ja tilaajana tuolloin Turkin vallan alla olleen Egyptin kediivi eli varakunkku Ishmael Pasha. Sen ensiesitys kuitenkin viivästyi jonkun verran, koskapa Euroopassa oli noihin aikoihin käynnissä veriseksi äitynyt Preussi-Ranska maaottelu, jonka germaaninen veljeskunta voitti 1-0, ratsuväen sapelin mitalla. Verdi halusi uuteen teokseensa "aitoja egyptiläisiä" sävyjä, ja tätä varten säveltäjä teetti jopa Aidassa kuultavaan juhlamarssiin kuusi trumpettia. Tuo useasti lainattu marssi on muuten varmasti tuttu aika monelle lukijalle, vaikkei itse teos muuten olisikaan. Sittemminhän ooppera on jäänyt eräänlaiseksi suosituksi vakio-ohjelmistoksi, jota esitetään ympäri maailmaa. Myös Suomessa Aida on esitetty useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran jo vuonna 1916.
Oopperan traaginen tarinahan syventää perinteistä kolmiodraamaa lisäämällä mukaan kansallisuusaatteen - tai pikemminkin vaikean kysymyksen siitä, kumpi meneekään tosi paikan tullessa edelle: rakkaus vai velvollisuus kotimaata kohtaan. Tämä ristiriita koskee oopperan päähenkilöitä, niin faaraon henkivartiokaartin päällikköä Radamesia kuin tämän rakastajatarta, etiopialaista orjaa Aidaa, joka sattuu myös olemaan vihollismaan prinsessa. Ongelmia tuottaa myös mustasukkainen faaraon tytär Amneris, joka rakastaa myös urheaa ja velvollisuudentuntoista Radamesia. Tässä tuotannossa Radamesin tenoriroolin esittää eteläafrikkalainen Johan Botha, jolla on kieltämättä ääntä riittämiin, mutta näyttelijänlahjojen kanssa on vähän niin ja näin. Epäilemättä oopperasalin taaemmilla riveillä tämä ei haittaisi, mutta levytaltioinnin useat lähikuvat eivät oikein imartele hyvin tukevaa ja lyhyttä laulajaa, jolla on tasan kaksi ilmettä: hämmentynyt ja kiukkuisen hämmentynyt. Toki näissäkin on skaalaa tuplasti enemmän, kuin esimerkiksi eräällä kotimaisen saippuasarjan "tähdellä", jonka nimen jätän nyt kohteliaisuussyistä mainitsematta. Bothan ääni kuitenkin siis riittää hyvin, ja hänen eleettömyyteensäkin tottuu teoksen edetessä, joskin aika hyvää mielikuvitusta vaatii, että kaveri kävisi riuskaotteisesta sankarista.
Aidan roolissa nähdään kuulemma tämän roolin vuosia "omistanut" liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hän tavoittaakin pääsääntöisesti erinomaisesti hahmon surumielisyyden ja tietynlaisen haavoittuvan avuttomuuden, mutta on jo ehkä aavistuksen iäkäs rooliin. Ja Aidakin on näköjään orjana saanut osansa anteliaiden egyptiläisisäntien lihapadoista, ollen melko riskissä kunnossa. Parhaiten solisteista onnistuu mielestäni tässä versiossa nimen omaan Verdin rooleista tunnettu dramaattinen mezzosopraano Dolora Zajick. Hän saa taitavasti tuotua Amneriksen rooliin katalan myrkyllisyyden, kateuden ja lopulta hirvittävän lohduttomuuden - unohtamatta ylpeyttä. Tämä on myös selvästi kuultavissa yleisön suosionosoituksista oopperan päätyttyä. Miessivurooleista mieleenpainuvin on Aidan isää eli Etiopian kuningasta näyttelevän Carlo Guelfin karismaattinen ja tasavahva suoritus, josta tosin huomasi myös Guelfin laulu-uran olevan ehtoopuolella. Metropolitanin orkesteri oli Daniele Gattin johdossa tasaisen varma, mutta totta puhuen stereoääni ei ollut ehkä parasta mitä tämä formaatti voisi tarjota. Hifistelijänä saatan tosin vaatia tässä suhteessa joskus liikaakin. Kaikein kaikkiaan tämä oli siis ihan kelpo versio, mutta draama vähän kärsi paikoin, osin tämä johtui myös kuvauksesta, osin taas solisteista. Oopperan synkkä loppu oli tosin mieleenpainuva, etenkään kun en tarinaa sen suuremmin tuntenut etukäteen. Kyllähän tästä vielä toisenkin version voisi katsoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti