sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Levyarvio: The Kinks - Face To Face (1966)

Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä lokakuussa 1966 julkaistu levy aloitti Kinks -yhtyeen niin sanotun 'kulta-ajan', jota kesti viitisen vuotta. Koskapa omien Kinks-levyjeni joukossa juuri tämä yhtyeen neljäs levy on syystä tai toisesta jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, piti siis perehtyä vuoden alkajaisiksi tähän väljäksi teema-albumiksikin ja 'konseptialbumin' esiasteeksi luonnehdittuun kiekkoon. Levyn kansitaidehan (Ray Davies ei sittemmin pitänyt värikästä kantta missään mitenkään onnistuneena) viittaa jo siihen, että yhtye oli ottamassa melkomoista harppausta taiteellisessa mielessä aiemmasta rosoisen ronskista parin, kolmen soinnun kitaravetoisesta rytinästä. Toisaalta mielestäni jo tämän levyn edeltäjällä, sinänsä ihan mainiolla Kink Kontroversyllä on kuultavissa, että niin Ray Davies kuin koko yhtyekin kehittyi huiman nopeassa tahdissa niin soitossaan kuin taidossa tehdä hyviä ja tarttuvia, omintakeisia biisejä. Face To Face oli yhtyeeltä paitsi ensimmäinen pitkäsoitto, jonka kaikki kappaleet on merkitty Daviesin nimiin, sen tekemiseen myös käytettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin aiempien levyjen. On väitetty, että tämän levyn tekemisen aikoihin kova keikkatahti ja levy-yhtiön paineet hittikappaleiden rustaamisesta aiheuttivat Daviesille jonkinmoisen hermoromahduksen, joka heijastuu Too Much On My Mind -kappaleessa, minkä olen tainnut mainitakin. Myöhemminhän Davies oli laulava aiheesta lisää...

Tältä albumilta heijastuu kyllä musiikillinen monipuolisuus ja kyky omaksua uusia vaikutteita, jota ei aimmilta löydy. Face To Face onnistuukin olemaan sisällöltään aika moneen suuntaan kurottava levy ja epäilemättä aikansa pop/rock-kenttää hämmentänyt julkaisu, jolta riitti muiden cover-versioitavaksi ainakin kolme biisiä. Jopa sellaiselle karmealle teinipuppubändille kuin Herman's Hermits, joka teki oman versionsa kepeästä Dandy-rallatuksesta. Albumille päätettiin myös survoa ilmeisesti myyntiä edistämään yksi Kinksin tunnetuimmista kappaleista, singlenä menestynyt Sunny Afternoon. Muuten kappaleista alkaa yhä selvemmin tihkua läpi laulajana muuntautumiskykyisen Daviesin persoonallinen lyyrinen osaaminen ja taiteellinen kunnianhimo. Vaikka esimerkiksi levyn avausraita Party Line edustaakin vielä hyvin ajalleen tavanomaista ja kaavamaista kipaletta, jatkossa seuraa myös kiehtovan erilaista, näppärän simppeleihin muotteihin valettua biisimateriaalia: vaikkapa itämaisia sävyjä tavoitteleva Fancy ja erikoinen hawaijilaissävytteinen parodia Holiday in Waikiki, joka omiin korviini kuulostaa hämmentävästi oudosti muuttuneelta Rolling Stonesilta. Levyn päättävä I'll Remember taas hämmästytti allekirjoittanutta, koska se toi jotenkin mieleen George Harrisonin kynästä lähtöisin olevan kappaleen, jopa Daviesin lauluääntä myöten. Erittäin tärkeänä osatekijänä Face To Face -levyllä on myös kuultavissa saarivaltion aikansa kovimman sessiopianisti Nicky Hopkinsin soitto, parissa kappaleessa piano vaihtuu piristävästi cembaloksi. Unohtamatta tietenkään Dave Daviesin paikoilleen osuvaa stemmalaulua.

Vuonna 2004 ensimmäisen kerran monona julkaistu CD-versio sisältää myös seitsemän bonuskappaletta, joista osaa oli ilmeisesti kaavailtu varsinaiselle albumille. Outoa kyllä, kanteen printatut levytystiedot väittävät, että Face To Facen yhdestoista raita, Little Miss Queen Of Darkness olisi levytetty vuonna 1967, mikä ei luonnollisestikaan voi pitää paikkaansa. Mieleeni juolahti, että olisikohan tässä uusintajulkaisussa käytetty esimerkiksi jotain parempaa versiota kyseisestä kappaleesta? Muutenhan äänenlaatu jopa uusiksi masteroidulla  levyllä on ikävä kyllä paikoin vähän tunkkainen, mikä mielestäni kertoo vain levy-yhtiö Pyen laimeasta suhtautumisesta suojattejaan kohtaan. Toisaalta Face To Face jos mikä on erinomaisen vahva todiste siitä, että Kinks kykeni paitsi uudistumaan kovan paineen alla, myös tekemään sen tyylillä. Musiikki muuttui pienin askelin monimuotoisemmaksi ja sai yhä mielenkiintoisempia sävyjä myös sanoitusten osalta, ainakin jälkimmäisestä on kiittäminen Ray Daviesin kiistatonta lahjakkuutta. Vaikea uskoa, että kaveri oli tämänkin levyn tekemisen aikana vasta vähän päälle parikymppinen. Davies on muistaakseni joskus todennut, että kohtalaisen huonojen sopimusten ja levy-yhtiön sekä managerin kusetuksen ynnä näihin liittyvien tekijänoikeussotkujen vuoksi hän ei 1960-luvulla saanut juurikaan paistatella rocktähteydessä, eikä myöskään saanut rypeä rahoissa, viinassa sekä huumeissa saatikka ajella ympäriinsä Rolls-Roycella. Puhumattakaan lekottelusta herraskartanon uima-altaan äärellä aurinkoisena iltapäivänä. Mutta kenties tästä johtuen kaverilla oli aikaa noina vuosina tehdä jokusen kappaleen verran hyvää musiikkia...




tiistai 1. tammikuuta 2013

Kirja-arvio: Antony Beevor - Toinen maailmansota (2012)

Alkakoon vuosi 2013 tämän blogin osalta tällaisella syrjähypyllä oheisen kirja-arvion muodossa, mutta älkäätten peljätkö arvoisat lukijani, musiikki tulee olemaan pääosassa myös alkaneena vuonna...

  
Englantilaista toiseen maailmansotaan perehtynyttä sotahistorioitsijaa ja Sandhurstin sotilasakatemian käynyttä entistä brittiupseeria Antony Beevoria (s.1946) syytetään joskus eräänlaisesta historiankirjoituksen 'popularisoinnista', turhasta yleistämisestä ja asioiden vääntämisestä rautalangasta niin, että vaikkapa  sarjakuvalehden tavaamiseen ja ns. Tosi-TV:n katseluun syventyneet 'tyhmät massat' saisivat historiasta edes jonkinlaisen käsityksen. Onpa eräs tunnettu amerikkalainen sotahistorioitsija syyttänyt Beevoria 'sosiaalihistorioitsijaksi 1970-luvun tiedoilla'. Henkilökohtaisesti en tyhmän massan vaatimattomana edustajana ja keskivertolukijana tätä syyttelyä oikein ymmärrä, sillä pitäisikö historioitsijan sitten kirjoittaa vain toisille historioitsijoille? Olen lukenut suositun Beevorin suomennetusta tuotannosta aiemmin vain kaksi teosta, kirjat Stalingrad ja Berliini 1945, mutta joulunaika hurahti ohi varsin sutjakkaasti tätä Beevorin yli 900-sivuista kirjajärkälettä ahmiessa ja sitä sulatellessa. Kun koko toinen maailmansota tärkeimpine tapahtumineen yritetään survoa tuollaiseen sivumäärään, on selvää että monet tärkeätkin asiat käsitellään varsin pintapuolisesti, joskin uskallan jonkun verran aiheesta lukeneena sanoa, että kaikesta huolimatta sujuvakynäinen Beevor on onnistunut luomaan ihan kelvollisen kokonaiskuvan sodasta.

Kirjoittajana Beevorilla on todellakin kyky kertoa olennainen, ja hahmottaa sodan kulku niin laajassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa yksityiskohtia unohtamatta siten, että kaltaiseni pölhömpikin lukija pysyy melko helposti kärryillä. Sodan julmuudet ja karmeudet tuodaan esiin melko selkeällä tavalla, objektiivisuuteen pyrkivä Beevor ei säästä myöskään voittajavaltoja - esimerkiksi Saksan kaupunkien pommittaminen rauniokasoiksi ja lukemattomat siviiliuhrit perusteltiin monissa tapauksissa hyvinkin epämääräisillä sotilaallisilla tavoitteilla. Beevorin antama kuva tuhoutuneista saksalaisista kaupugeista valokuvia hurmiossa esittäneestä englantilaisesta ilmamarsalkka sir Arthur Travers "Bomber" Harrisista vihjaa myös siihen, että kyseinen herrasmies kärsi jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta. En voinut silti jossain kohdin välttyä ajatukselta, että raakuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla vähän tarpeettomasti mässäillään. Vaikka Beevor pääsääntöisesti kirjoittaa varsin asiallista tekstiä, sortuu hän myös joskus ylilyönteihin. Neuvostoliittolaisen marsalkan Semjon Budjonnyin nimittäminen 'juopoksi pelleksi' ei kenties heitä paljoakaan totuudesta, mutta asian olisi voinut ilmaista kenties korrektimmin. Mainittakoon myös, että Venäjän sisällissodassa samainen Budjonnyi tunnettiin taitavana ratsuväenkomentajana.

Yleisesti ottaen Beevor antaa juuri sotaa johtaneista poliitikoista ja upseereista hyvinkin kyynisen kuvan, ja liittoutuneista pisimmän korren veti lopulta Stalin, joka häikälemättömällä viekkaudellaan vei poliittiseksi peluriksi kuvattua Rooseveltia ja impulsiivisuudesta ajoittain kärsivää sekä tunteidensa valtaan joutuvaa Churchillia miten halusi. Saksalaista sotamarsalkka Erwin Rommelia kohtaan Beevor ei tunne armoa, vaan kuvaa tämän johtamien menestyksekkäiden sotatoimien etenkin Pohjois-Afrikassa johtuneen pitkälti brittien sodanjohdon epäpätevyydestä. Rommelin nimittäminen julkisuudentavoittelijaksi on joka tapauksessa melkoisessa ristiriidassa monien muiden historiankirjojen näkemysten ja aikalaiskuvausten kanssa. Beevor kuoriikin vaivihkaa kerros kerrokselta Rommel-myyttiä, ja jättää kokonaan huomioimatta esimerkiksi tämän Ranskassa saavuttaman suuren voiton divisioonankomentajana. Toisaalta kirjoittaja ei myöskään käsittele silkkihansikkain Rommelin päihittänyttä kenraali Montgomerya. Ja opinpahan tukevasta teoksesta minulle entuudestaan tuntemattomasta, jokseenkin kajahtaneesta brittikenraalista nimeltä Orde Wingate. Suomen talvisota saa kirjasta sentään muutaman sivun, jatkosota taas kuitataan parilla lauseella. Suomalaisesta näkövinkkelistä ja miksei koko konfliktiakin ajatellen yllättävän paljon sivuja saa taistelu Kreetan saaresta, josta Beevor on aiemmin kirjoittanut myös oman kirjansa. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että Kreetan valtaus ei missään nimessä ollut maailmansodan merkittävimpiä taisteluita.

Epäilemättä laajaa lähdemateriaalia on seulottu hartiavoimin ja suuren avustajajoukon kera taitavasti, vaikka paljon on jouduttu luonnollisesti jättämään pois, tulevat ainakin pääasiat lukijalle selväksi. Toisaalta esimerkiksi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa kuvatessa yllättävän paljon ja ehkäpä liikaa käytetty yksittäinen lähde tuntuu olevan venäläisen sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossmanin henkilökohtainen sotapäiväkirja, joka kyllä sinänsä lajissaan lienee ainutlaatuinen ja kaunokirjallisestikin merkittävä teos. Kaksi kuvaliitettä mustavalkokuvia tämän tiiliskiven välissä eivät ihmeemmin säväytä, mutta eipä tätä miksikään heppoiseksi kuvateokseksi ole tarkoitettukaan. Sen sijaan harvassa olevat kartat ovat vähän turhankin pelkistettyjä ja niistä ei taistelujen kulku oikein ota selvitäkseen. Kirjan loppuun olisin kaivannut vähän syvällisempää yhteenvetoa aiheesta, ja vaille riittävää huomiota jäi mielestäni myös esimerkiksi sotateollisuus. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että Beevorin Toinen maailmansota ansaitsee paikkansa kirjahyllyssä aihetta käsittelevänä suomenkielisenä yleisteoksena, mutta hienoisen kriittisesti siihen kannattaa lukiessa silti suhtautua.