torstai 21. heinäkuuta 2016

Levyarvio: Richard Wagner - Götterdämmerung (Sormussarjan IV osa, 1966)

Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin vuoden 1966 Ringin mainetta niittänyt liveäänite Bayreuthin kuuluisilta musiikkijuhlilta, vieläpä uudelleen masteroituna ja äärimmäisen edulliseen hintaan, tämäkin on tätä Eloquence-halpissarjaa. On oikeastaan vain oikeus ja kohtuus, että lyhyen ja kieltämättä ajanpuutteen vuoksi pintapuoliseksi jääneen johdatukseni Sormus-tetralogiaan päättää Götterdämmerung juuri tästä oikean yleisön edessä äänitetystä Karl Böhmin johtamasta esityksestä, joka monen (myös itseni) mielestä vetää vertoja täysin sir Georg Soltin edellisissä kirjoituksissa mainitulle uraauurtavalle studiolive-versiolle. Totta puhuenhan nämä kaksi levytystä ovat oikeastaan jo lähtökohtaisesti keskenään vertailukelvottomia, sillä yleisön edessä voi sattua yhtä sun toista, mitä ei jälkikäteen niin vain vippaskonsteilla korjaillakaan. Tai ei ainakaan korjailtu vielä 1960-luvulla. Ja kyllähän sen tästä siistitystä juhlapainoksestakin huomaa, laulajien ääni vaeltaa välillä eestaas heidän koikkelehtiessaan lavalla, yleisössä joku aivastaa juuri hiljaisessa jännitekohdassa, on ylimääräistä risahdusta ja jokunen kolahdus siellä täällä. Lisäksi nauhojen digitaalinen uudelleenkäsittely on jättänyt ääneen välillä kummallisia äänijälkiä, omaan korvaani eräänlaisia kaikuja ja tai niiden jäännöksiä, joita kuulee etenkin lauluosuuksissa. Mitä lie digikäsittelyn myötä syntynyttä oheistöhnää.

Mutta tästä kaikesta huolimatta tällä levytyksellä on tarjota jotain, mitä löytyi vain edellä mainitusta Wilhelm Furtwänglerin "italialaisesta" Rheingoldista: nimittäin aitoa tunnelmaa, tämä on tällaiselle tavalliselle pulliaiselle oikeastaan ainoa mahdollinen tapa kokea Bayreuthin legendaarinen ilmapiiri ja wagneriaaninen hurmos edes audiomuodossa kohtuullisen hyvällä äänenlaadulla, eikä nykytuotannoissa päästä enää lähellekään tällaista laulamisen tasoa, hyviä Wagner-roolien esittäjiä ei maailmassa yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Muutaman vuoden takainen Metropolitanin suurtuotanto, jonka YLE Teema myös kulttuuritekona esitti, oli tästä hyvä osoitus. Se oli kuitenkin riittävän hyvä antamaan kipinän tutustumiselle tähän suureen teokseen laajemmin. Mutta takaisin Jumalten tuhoon, tai oikeammin käännettynä Jumalhämärään. Tässä teoksessahan pöllitystä Reininkullasta valmistetun taikasormuksen kirous puree yhä siinä määrin, että edellisen osan lopussa toisensa löytäneet rakastavaiset Siegfried ja Brünnhilde huijataan taikajuomalla eroon toisistaan, Siegfried tapetaan puukottamalla selkään, ja epätoivoinen Brünnhilde syöksyy kostettuaan myös liekkeihin, ja kohtapa se roihuaa koko Jumalten asuinsija Valhalla, ja ihmisten aikakausi alkaa Jumalten kärvennettyä ja Reinin tulvittua. Kaikkea se saksalainen keksii, enkä kunnolla raapaissut tarinaa tai sen moniulotteisuutta tulkintamahdollisuuksineen edes pinnalta...

Götterdämmerungissa on muutamia todella hienoja ja vaikuttavia kohtia, erilaisiin kokoelmiin usein päätyvä Siegfriedin hautajaismarssi ehkä tunnetuimpana niistä. Ooppera alkaa kun Nornat, eli kolme kohtalonlankoja kerivää mystistä ennustajatarta käyvät läpi mennyttä ja yrittävät nähdä tulevaa, mutta sormuksen kirous estää näkemästä tulevaisuuteen. Nornien esittäjissä oli erinomaista kontrastia, etenkin 1. nornan, hyvin tummaäänisen  alton Marga Höffgenin, ja kolmannen, sopraano Anja Siljan kuulakkuuden välillä. Siinä kirjaimellisesti tummuus kohtasi kirkkauden hienolla tavalla. Näiden blogiin valikoimieni oopperoiden paras Brünnhilde on mielestäni tämän levytyksen ruotsalaissopraano Birgit Nilsson, hänen dramaattinen, täyteläinen äänensä kestää vielä tässä sarjan päättävässäkin osassa, sen sijaan Wolfgang Windgassenin Siegfried alkaa näyttää uupumisen merkkejä, vaan onko tuo mikään ihme: rooli on oopperakirjallisuuden vaativimpia, ja eritoten livetilanteessa. Studio-otoissahan taukoja voi pitää mielin määrin. Kaiken lisäksi Windgassen on tässä jo päälle viisikymppinen ja siten melko iäkäs nuoreksi sankariksi. Toisaalta liki viisikymppinen on myös Nilsson, joka "peri" roolin joitakin vuosia aikaisemmin legendaariselta norjalaiselta Kirsten Flagstadilta, jota pidetään yhtenä parhaista levylle päätyneistä Brünnhilden esittäjistä koskaan. Miesrooleista mieleenpainuvin oli basso Josef Greindlin Hagen. Alberichina tässä oli puolestaan jo Furtwänglerin Reininkullasta vanha tuttu Gustav Neidlinger. Etenkin 1950-60 -luvuilla tehtyjä levytyksiä tarkastelemalla on helppo huomata, että piiri pieni pyöri vuosia pitkäli samojen laulajien voimalla.


              Birgit Nilsson osoittaa sotisovassaan, että stereotyyppinen Wagner-sopraano...no, on juuri  sellainen! Kuva on tosin Valkyyriasta.

Nyt, jos joku tälle sivulle eksynyt on ollut tarpeeksi epätoivoinen ja jaksanut lukea näinkin pitkälle on kenties herännyt eräs kysymys. Nimittäin se, mikä näistä kokonaislevytyksistä kannattaisi hankkia, mikäli levykokoelma kaipaa Wagnerin 15-tuntista jumalhulluuden vuoristorataa? Oma mielipiteeni asiassa on aloittelijan ja harrastelijan, joten se kannattaa pitää mielessä, mutta sanoisin että Karajanin, Janowskin tai tämä Böhmin Ring ovat kaikki hyviä ja jopa erinomaisia vaihtoehtoja aloittaa tutustuminen Wagnerin suurteokseen. Ja koskapa Karajan ja Böhm ovat vieläpä hyvin edullisiakin, ei muutama kymppi yleissivistykseen panostamisesta ole mielestäni mahdoton hinta. Furtwängleriäkin voi suositella, mikäli iäkkään monoäänityksen kestää. Ja tietenkin Soltia, joka tuli muutamaan kertaan mainittuakin, eikä syyttä. Välttää sen sijaan kannattaa kysynnän ja kriitikoiden hehkutuksen vuoksi ylihintaista Keilberthia, uudempia pienempiä produktioita, enkä ehkä lähtisi ensikertalaisena herrojen Boulez, Barenboim, Levine tai Thielemann kelkkaan myöskään. Tämä ohje siis suuntaa-antavana, mikäli Ring ei ole tuttu. Itsellänikin on vielä kokoelmassani kuuntelematta Kraussin ja Haitinkin syklit, mutta ikävä kyllä myös kesälomani alkaa olla lopuillaan. Ja viimeisenä viikonloppuna ajattelin tehdä muutakin kuin kuunnella oopperaa...Mutta jatkakaamme aiheesta syksymmällä!

Levyarvio: Richard Wagner - Siegfried (Sormussarjan osa III, levytetty 1982)

Puolalaissyntyisen saksalaiskapellimestari Marek Janowskin johtama "DDR-Ring" vuodelta 1982 on hieman erikoinen tapaus Nibelungin sormuksen kokonaislevytysten joukossa. Outoa kyllä, vaikka kyseessä onkin alun perin osin itäsaksalainen tuotanto, on se ensimmäinen digitaaliäänitys koko teoksesta. Mikä kenties vielä oudompaa, setti on kestänyt hyvin aikaa, ja siksipä onkin vain kohtuullista, että tästä fyysisestikin melko hulppeasta lootasta valikoitui arvioitavaksi tetralogian kolmas osa, Siegfried. Itseäni on muuten huvittanut aika lailla, että produktiossa laulaneista artisteista löytyvät myös tosielämän Siegmund ja Siegfried, näistä tosin vain bassobaritoni Siegmund Nimsgern on mukana kolmannessa oopperassa Alberichin osassa. Alun perin lavastemiehenä oopperassa aloittanut Siegfried Jerusalem on muuten joskus laulanut nimikkoroolinsakin... Tässä René Kollon sankari Siegfried on varsin pätevästi tulkittu tasalaatuinen rooli, mutta olen kuullut parempiakin. Esimerkiksi miekan takomiskohtauksessa Kollo vähän jarruttelee. Theo Adamin Wotan, joka esiintyy Vaeltajana pärjää niin ikään yllättävän hyvin, vaikka Adam onkin tässä jo ehdottomasti uransa ehtoopuolella. Aavistuksenomaista huojuntaa tämän äänessä nimittäin on. Tämän Siegfridin koomisin hahmo on epäilemättä Peter Schreierin esittämä kiero Mime, jonka tulkinta on kyllä eläytyvä ja kiistatta dramaturgisia aspekteja korostava, mutta itse pidän kyllä asteen perinteisemmästä laulannasta. Schreier on suorituksessaan mennä vaarallisesti ylinäyttelemisen puolelle, mikä on paljon sanottu kun kyseessä on sentään studioversio. Toisaalta Mimen osaan kuuluu tietty poukkoilu. Jeannine Altmeyerin Brünnhilde on pätevä, joskaan ei aivan ykkösluokan suoritus.

Janowskia on kapellimestarina syytetty yleensä siitä, että hän ei uskalla ottaa orkesterista tarvittaessa kaikkia hevosvoimia irti, vaan vähän siloittelee kaikkein ronskimpia wagneriaanisia ryöpsähdyksiä. Toisaalta tässä on se etu, että teoksen musiikin kauneus pääsee näin paremmin esiin, minkä myös Siegfried hyvin todistaa. Eikä dresdeniläisten soitossa mitään vikaa varsinaisesti olekaan, päinvastoin. Janowski ei  hötkyile, vaan on rauhallisemman menon kannalla, mutta ottaa kyllä kierroksiakin silloin kun tarvitaan. Ehkä kuitenkin se Wagnerin musiikin paikoin vaatima monumentaalisuus jää välillä uupumaan. Tämä kritiikki on kuitenkin siinä mielessä samantekevää, että Janowskin viehätys piilee juuri erilaisessa, silti yleispätevässä ja selkeässä tulkinnassa, joka sattuu vielä olemaan erinomaisesti Dresdenin Luukaskirkossa äänitetty. Siegfriedissä minua viehätti erityisesti orkesterin hyvin selkeä kokonaissävy, joka oli tummahko ja kenties ihan hiukkasen verhoutunut, mutta etenkin vaskissa oli mukavaa muhevuutta, eivätkä jousetkaan soinnin puolesta kauas taakse jääneet. Janowskin settiä saa myös  nykyään aika edullisesti kompakteina kiekkoina, mikäli sattuu löytämään. Pisteet myös siitä että tästä löytyy painettu paksuhko librettovihkonen joka oopperalle erikseen, mikä on nykyään todella harvinaista. Jos siis Solti korostaa draamaa, Karajan kokonaisuutta, Furtwängler laulajia, niin voisi kai karkeasti samaan syssyyn yleistää, että Janowski panostaa orkesterin soinnin yleispätevään kauneuteen.



Marek Janowskin keveämmän soundin syyksi on yleisesti arveltu maestron erikoista johtamismetodia, jossa  tahtipuikkoa pidetään suussa.

Tarinana Siegfried jatkaa siitä mihin Valkyyriassa jäätiin, mutta tähänkin oopperaan on ollut pakko lisätä "tapahtunut edellisessä jaksossa" -osio, tällä kertaa homman hoitavat Wotan-jumala ("Vaeltajana") ja Mime kyselemällä kolme kysymystä toisiltaan. Näiden vastausten avulla sitten nivoutuu yhteen suurin piirtein kaikki se, mitä kahdessa aiemmassa oopperassa on tapahtunut. Siegfried oli myös tavattoman työläs säveltäjälle, häneltä kesti peräti kaksitoista vuotta viimeistellä teos haluamakseen, tämäkin saattaa selittää miksi tämä osio kuulostaa vähän päälleliimatulta (ja kieltämättä puuduttavalta, mikäli teos on tutumpi). Niin tai näin, itse sanoisin, että Siegfried on draamana piirun parempi kuin edeltäjänsä, mutta vain siksi että nyt ollaan tekemisissä niin Reininkullan kuin Valkyyriankin tapahtumien kanssa, ja tarinaan syntyy jatkumo. Neliosainen musiikkidraama huipentuu viimeisessä osassaan, mutta Siegfried pohjustaa tämän tien Jumalten tuhoon komealla tavalla...


keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Levyarvio: Richard Wagner -Die Walküre (Sormussarjan osa II, levytetty 1966)

Nibelungin sormuksen suosituin ja usein neliosaisesta sarjasta vasten säveltäjän tahtoa erillään yksittäisesti esitetty ooppera lienee sen toinen osa, vuonna 1870 ensiesityksensä saanut traaginen Valkyyria. Ja kyllä vain, tästä samaisesta teoksesta on peräisin se useiden tuntema Valkyyrian ratsastuksen -niminen, hyvin kuuluisa tarttuva teema, jota muistettavalla tavalla käytettiin mm. Francis Ford Coppolan Apocalypse. Now. -elokuvassa. Ooppera tunnetaan myös siitä, että se vaatii laulajiltaan paljon, mutta samoin on myös orkesterin laita. Vuonna 1967 ei Wagnerin tetralogian studiossa äänitettyjä stereolevytyksiä vielä pahemmin markkinoilla ollut, itse asiassa niitä oli tasan yksi. Sir Georg Soltin johtama, ja ylistetty Deccalle levytetty Ring sai kuitenkin kovan raskaan sarjan kilpailijan, kun Herbert von Karajan tarttui myös toimeen, ja levytti oman versionsa, jolla on tänäkin päivänä niin puolustajansa kuin kriitikkonsakin. Karajanin Berliinin filharmonikoiden kanssa tekemän version sanotaan usein olevan orkesterisoundiltaan ja -tulkinnaltaan parhaita koskaan levytettyjä, mutta samalla joidenkin mukaan draama osin kärsii, ja maestron laulajavalinnat ovat välillä hyvinkin kyseenalaisia. Ainakaan Valkyyriaa tämä ei koske, sillä uskaltaisin sanoa, että mielestäni Karajanin Valkyyria peittoaa jopa Soltin maineikkaan version, joskin vain hiuksenhienosti.

Syy Valkyyrian tämän version paremmuuteen omissa kirjoissani on oikeastaan eheä kokonaisuus ilman isompia kupruja. Teoksessa on lähestulkoon kaikki kohdillaan, siedän mainiosti jopa Wotanin esittäjän vaihtumisen Dietrich Fischer-Dieskausta Thomas Stewartiksi, vaikka totta puhuen kumpikaan herroista ei ehkä ollut roolissa aivan täysin kotonaan. Edellä mainittu kyllä saksalaisena astetta paremmin. Mutta Valkyyrian kaksi tärkeintä osaa ovat tietenkin sisarukset Siegmund ja Sieglinde, ja tässä kohdin Karajan on onnistunut löytämään hyvän parin kiellettyyn puolijumalten rakkauteen: Jon Vickersin tenoriäänessä on tarpeen vaatiessa uhmaa ja kantavaa voimaa, se soljuu korviin väliin surumielisen hempeästi ja tavoittaa myös vaivatta tiukimmatkin ylärekisterin metallilta kalskahtavat traagiset ulvaisut, joskin r-kirjainta mies viljeli välillä kenties turrhan rrunsaasti. Herbert von Karajanin suosikkilaulajiin kuuluneen ja siksi tähänkin produktioon valitun itävaltalaisen Gundula Janowitzin Sieglinde ei ole voimakkain kuulemani, mutta mielestäni tietty lyyrinen sävy ja luontainen herkkyys hänen äänessään sopivat rooliin erinomaisesti, vaikka Wagner-fanaatikot eivät valintaa onnistuneena pidäkään. Mahtavan suorituksen tekee sen sijaan Martti Talvela jylhästi jylisevänä ja hienosti artikuloivana Hundingina. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä pitää tietysti mainita sopraano Régine Crespin, jonka Brünnhilde on nuorekas, mutta samalla riittävän dramaattinen ja kipakasti ylärekisterissä iskevä. Miksiköhän hän ei saanut jatkaa roolissa seuraavissa osissa? Orkesteri soittaa hyvällä intensiteetillä, paikoin uskomattomalla dynamiikalla sekä tarvittaessa ilmavan hienostuneesti. Niinkuin vain berliiniläiset sen osaavat. Äänenlaatu on kokonaisuutena erinomainen, kelpaa jopa hifistelyyn ja haastaa uudemmatkin levytykset. Onko tässä versiossa kuultavissa nyt sitä kuuluisaa Karajanin kliinisyyttä ja perfektionismia? Ehkäpä, mutten ole kuullut Wagnerin Ringin levytystä, jossa orkesteri soi näin hyvin. Ihmettelen myös niitä, jotka tätä versiota kritisoivat latteaksi ja ilmaisultaan pelkistetyksi. Lienee paikallaan sanoa, että ainakaan tähän toiseen osaan ei moinen kritiikki oikein päde.

Valkyyria tarinana istuu pääjuoneen laajemmassa mittakaavassa vähän miten sattuu, ehkäpä juuri siksi sitä esitetäänkin välillä erillään muusta sarjasta, ja kyllähän juonta hieman lähemmin tarkastelemalla voi herkemmällä mielikuvituksella varustettu yksilö helposti saada vähän häiritseviä mielikuvia pääkoppaansa, etenkin jos asiaa tarkastelee siltä kantilta, että Wagner kirjoitti eräiden tulkintojen mukaan joskus teoksiinsa heijastumia omasta yksityiselämästään ja menneisyydestään. Toisaalta niin kreikkalaisesta kuin muinaisskandinaavisesta mytologiasta ammentanut laaja teos sekoittui säveltäjänsä eriskummallisiin poliittis-filosofisiin päähänpistoihin ja pohdintoihin siinä määrin vakuuttavasti, että erilaisille tulkinnoille saati produktioille piisaa yllin kyllin tilaa vielä tänäkin päivänä. Tästä voisi vaikka saksalaisen poliisisarjan käsikirjoittajakin olla ylpeä:  sukurutsainen lemmenpari, jonka sankaripoika Siegfried rakastuu sarjan seuraavissa osissa tätipuoleensa Brünnhildeen, joka lopulta erinäisten käänteiden jälkeen tappaa pojan ja itsensä. Tämä ei liene kuitenkaan tässä teoksessa se olennaisin seikka. Valkyyria ei suinkaan ole oma suosikkini Nibelungin sormuksesta, arvostan kaikkia osia lähes tasapuolisesti, mutta joskus mietityttää kuinka vähän tässä teoksessa varsinaista kehyskertomusta onkaan mukana. Toki Wotanille on kirjoitettu kohta, jossa perusasiat kerrataan. Asian voi tietenkin nähdä myös toisin: Reininkulta sävellettiin, koska neliosaiseksi kaavaillusta teoksesta puuttui jonkinlainen tyhmälle yleisölle selvä ja tarpeellinen pääjuoni. Ehkäpä sitä reininkultaa sävel olisi saanut ripotella Valkyyriaankin vähän runsaammalla kädellä...

Mainittakoon vielä, että oma versioni on juuri hiljattain julkaistu Deutsche Grammophonin setti budjettiluokan "Eloquence" -alamerkille. Koko 14 lätyn paketti maksoi vain pari kymppiä, mikä on mainio asia, sillä vuosikausia ainoa saatavilla oleva kokonaislevytys tästä Karajan-setistä on ollut melko lailla kalliimpi. Helsinkiläinen nettikauppa näyttäisi myyvän esimerkiksi DG:n Ringin vanhempaa CD-lootaa tätä kirjoitettaessa aika suolaiseen hintaan, 168€. Suosittelenkin ehdottomasti harkitsemaan tätä edullisempaa vaihtoehtoa, etenkin kuin kyseessä on täysin sama levytys...




Levyarvio: Richard Wagner - Rheingold (Sormussarjan osa I, äänitetty 1953)

Richard Wagnerin neljästä oopperasta koostuva, poikkeuksellisen massiivinen ja mytologiasta ammentava suurteos Nibelungin sormus arvioidaan yleensä kokonaislevytyksenä, mutta päätin silkkaa hulluuttani ja tietämättömyyttäni kokeilla hieman toisenlaista lähestymistapaa, ja ottaa pinnallisesti käsiteltäväksi yhden oopperan kerrallaan eri sarjoista vuosikymmenten varrelta. Ensimmäiseksi valitsin satunnaisotannalla (tai myönnetään, pienen harkinnan jälkeen) Wilhelm Furtwänglerin johtaman varhaisen levytyksen, alun perin radioitavaksi tarkoitetun, mutta  myöhemmin myös levyinä julkaistun melkoisen kuuluisan "studioliven" vuodelta 1953. Tätä levytystä arvostetaan usein wagneriaanien piireissä, joskin heikoimmaksi lenkiksi siinä mainitaan usein Italian yleisradioyhtiön RAI:n (Radiotelevisione Italiana) vähän pienemmän orkesterin ohuehko ja välillä heikkotasoisempi soitto, etenkin puhaltimien osalta. Kuulemma tämä korostuu etenkin juuri sarjan ensimmäisessä osassa, Rheingoldissa. Seuraavissa osissa orkesteri ja Furtwängler löysivät kuitenkin alun hässäkän jälkeen sen yhteisen sävelen. Puhutaanpa tästä levytyksestä jopa ns. "kamariversiona", mikä ei kuitenkaan tee oikeutta mainiosti ajan hammasta kestäneelle levysetille.

Reininkulta on alun perin tarkoitettu johdannoksi koko tetralogiaan, ja siksipä se onkin kenties tietyllä tavalla alleviivaavin ja myöskin kestoltaan lyhin koko sarjasta. Teos esitteleekin paitsi juonen, draaman henkilöt ja säveltäjälle ominaiset, tärkeät ja jatkossa kierrätettävät, ja eri variaatioihin rönsyilevät ns. johtoaiheet varsin tarttuvalla tavalla. Furtwängler itse oli tiettävästi sitä mieltä, että näitä sävelsirpaleita rutkasti sisältävä Rheingold oli oikeastaan vähän huono avaus, jotta teosta tuntemattoman yleisön mielenkiinto saataisiin jatkoa ajatellen hereille, mutta itse olen omien kuuntelukokemuksieni myötä hieman toista mieltä. En nyt jaksa tähän kuitenkaan kirjoittaa koko oopperan (tai koko sarjan) kimuranttia juoniselostusta, kun se löytyy helposti muualtakin netistä. Mutta mitä musiikkiin tulee, on Rheingoldissa tietenkin monta hienoa kohtaa, joista nimen omaan tässä versiossa ehdottomasti mieleenpainuvin oli jättiläisten, eli Fasoltin ja Fafnerin saapuminen. Tätä teemaa kuulee monesti vähän räväkämmälläkin tempolla johdettuna, mutta "esikarajaanisen" ajan kuuluisin saksalaismaestro tulkitsee tässä kohdan todella verkkaisesti, mutta samalla järkähtämättömän painokkaasti, niin ettei kuulijalle jää epäselväksi, että tyhmät, ahneet ja petetyksi tulleet jätit sieltä rauhallisesti tulla löntystelevät. Muista kuuluisista kohdista omiin suosikkeihini kuuluva huiman kaaren piirtävä alkusoitto, jota on lainattu elokuviinkin, kärsi hieman italialaisorkesterin käsittelyssä. Toki äänitteen korkea ikäkin on tässä huomioitava.

Laulajista ja heidän suoriutumisesta minulla ei ole juurikaan huomautettavaa. Yksi outo roolivalinta tässä versiossa kuitenkin oli, nimittäin aikansa paras Heldentenor Wolfgang Windgassen uransa huipulla tulkitsi ilmeisesti itselleen hieman vieraamman kelmimäisen Logen roolin. Kipinöiden pitäisi singota vikkelää Logea esittäessä, mutta Windgassenin tasainen ääni kuulosti tässä pikemminkin teknisesti pätevältä ja asialliselta kuin taiteellisesti innostavalta. Vähän myöhemmin äänitetyssä Valkyyriassa Windgassen olikin itselleen sopivammassa Siegmundin roolissa. Myöskään Ferdinand Frantzin Wotan ei innostanut ilmeikkyydellään, eikä tämän äänestä huokunut varsinaisesti Wotanin hahmoon sopivaa autoritaarista ylijumaluutta tai arvovaltaa, joskaan teknisesti hänenkään suoriutumisessa ei yhtään moitittavaa ollut. Alberichin osa on aina mielenkiintoinen: Gustav Neidlingerin hyvin tummasävyinen ja tanakka tulkinta oli kyllä omaan mieleeni, vaikka tiedän, etteivät kaikki tästä pidä. Neidlingerhan toisti roolin vielä legendaarisemmin jokunen vuosi myöhemmin Soltin johtamassa versiossa. Wotanin puolisoa Frickaa, joka on tämän oopperan suurin naisrooli esitti minulle tuntematon suuruus Ira Malaniuk hieman koleahkolla, ja alarekisteristä jopa hitusen humisevalla äänellään, mikä nalkuttavan akan roolia ajatellen toimi erinomaisesti. Jo Reininkullan kuultuani, ymmärrän hyvin miksi tätä Ringin kokonaislevytystä yhä arvostetaan. Nykylaulajista ei vain ole tähän.


                Saksalaisen sankaritenorin perikuva, Wolfgang Windgassen valmiina arjalaisiin rientoihin.


Monoäänitys on masteroitu EMI:n toimesta ilmeisesti pariinkin otteeseen, omani oli varhaisempi vuoden 1990 versio, joka outoa kyllä, on monien mielestä onnistuneempi kuin uudempi bittirikkaampi yritys tältä vuosituhannelta. Tasapaino suosii tässä selvästi laulajia, mikä on ilmeisesti varhainen äänitystekniikka huomioon ottaen ollut ainoa järkevä tapa pistää tämä purkkiin. Ja onhan tämä ollut varmasti haastava äänittää livetilanteessa yli kuusikymmentä vuotta sitten. Eikä dynamiikka aivan hiljaisimpiin nyansseihin aina oikein riitäkään. Furtwänglerin erinomainen tulkinta virtaa silti eteenpäin tasaisesti ja hiljaa kuin Rein, joskin välillä suvannoissa sävelet pyörähtelevät hieman arvaamattomasti. Tuo alussa mainittu puhallinten epätarkkuus otti omiin korviini parikin kertaa, räikeimmin aivan loppumetreillä, missä puhaltaja korjasi yhtä sankarilliseksi tarkoitettua pieleen mennyttä fanfaaria melko härskisti, mutta itse asiassa muuten joskus parjattu italiaanoporukka selvitti teoksen yllättävänkin hyvin. Viimeisen näytöksen kohta, jonka päätteeksi yksi jumalista, Donner (ei Jörn) läjäyttää vasarallaan myrskyn pois tieltä kuleksimasta sai itselleni kylmät väreet pintaan, mikä tällaiselle vanhalle kyynikolle on aina varma merkki siitä, että jotain on tuotannossa tehty oikein. Vaikka kyseessä oli livetaltiointi, myös yleisön köhiminen, rykiminen ja enempi räkiminen oli aika hyvin aisoissa. Toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton aikana äänitetyissä konserteissa, minulla on levyllä parikin sellaista joissa kuulostaa siltä, että yleisöksi on istutettu jonkun sikäläisen keuhkoparantolan potilaat...