keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Levyarvio: Richard Wagner - Rheingold (Sormussarjan osa I, äänitetty 1953)

Richard Wagnerin neljästä oopperasta koostuva, poikkeuksellisen massiivinen ja mytologiasta ammentava suurteos Nibelungin sormus arvioidaan yleensä kokonaislevytyksenä, mutta päätin silkkaa hulluuttani ja tietämättömyyttäni kokeilla hieman toisenlaista lähestymistapaa, ja ottaa pinnallisesti käsiteltäväksi yhden oopperan kerrallaan eri sarjoista vuosikymmenten varrelta. Ensimmäiseksi valitsin satunnaisotannalla (tai myönnetään, pienen harkinnan jälkeen) Wilhelm Furtwänglerin johtaman varhaisen levytyksen, alun perin radioitavaksi tarkoitetun, mutta  myöhemmin myös levyinä julkaistun melkoisen kuuluisan "studioliven" vuodelta 1953. Tätä levytystä arvostetaan usein wagneriaanien piireissä, joskin heikoimmaksi lenkiksi siinä mainitaan usein Italian yleisradioyhtiön RAI:n (Radiotelevisione Italiana) vähän pienemmän orkesterin ohuehko ja välillä heikkotasoisempi soitto, etenkin puhaltimien osalta. Kuulemma tämä korostuu etenkin juuri sarjan ensimmäisessä osassa, Rheingoldissa. Seuraavissa osissa orkesteri ja Furtwängler löysivät kuitenkin alun hässäkän jälkeen sen yhteisen sävelen. Puhutaanpa tästä levytyksestä jopa ns. "kamariversiona", mikä ei kuitenkaan tee oikeutta mainiosti ajan hammasta kestäneelle levysetille.

Reininkulta on alun perin tarkoitettu johdannoksi koko tetralogiaan, ja siksipä se onkin kenties tietyllä tavalla alleviivaavin ja myöskin kestoltaan lyhin koko sarjasta. Teos esitteleekin paitsi juonen, draaman henkilöt ja säveltäjälle ominaiset, tärkeät ja jatkossa kierrätettävät, ja eri variaatioihin rönsyilevät ns. johtoaiheet varsin tarttuvalla tavalla. Furtwängler itse oli tiettävästi sitä mieltä, että näitä sävelsirpaleita rutkasti sisältävä Rheingold oli oikeastaan vähän huono avaus, jotta teosta tuntemattoman yleisön mielenkiinto saataisiin jatkoa ajatellen hereille, mutta itse olen omien kuuntelukokemuksieni myötä hieman toista mieltä. En nyt jaksa tähän kuitenkaan kirjoittaa koko oopperan (tai koko sarjan) kimuranttia juoniselostusta, kun se löytyy helposti muualtakin netistä. Mutta mitä musiikkiin tulee, on Rheingoldissa tietenkin monta hienoa kohtaa, joista nimen omaan tässä versiossa ehdottomasti mieleenpainuvin oli jättiläisten, eli Fasoltin ja Fafnerin saapuminen. Tätä teemaa kuulee monesti vähän räväkämmälläkin tempolla johdettuna, mutta "esikarajaanisen" ajan kuuluisin saksalaismaestro tulkitsee tässä kohdan todella verkkaisesti, mutta samalla järkähtämättömän painokkaasti, niin ettei kuulijalle jää epäselväksi, että tyhmät, ahneet ja petetyksi tulleet jätit sieltä rauhallisesti tulla löntystelevät. Muista kuuluisista kohdista omiin suosikkeihini kuuluva huiman kaaren piirtävä alkusoitto, jota on lainattu elokuviinkin, kärsi hieman italialaisorkesterin käsittelyssä. Toki äänitteen korkea ikäkin on tässä huomioitava.

Laulajista ja heidän suoriutumisesta minulla ei ole juurikaan huomautettavaa. Yksi outo roolivalinta tässä versiossa kuitenkin oli, nimittäin aikansa paras Heldentenor Wolfgang Windgassen uransa huipulla tulkitsi ilmeisesti itselleen hieman vieraamman kelmimäisen Logen roolin. Kipinöiden pitäisi singota vikkelää Logea esittäessä, mutta Windgassenin tasainen ääni kuulosti tässä pikemminkin teknisesti pätevältä ja asialliselta kuin taiteellisesti innostavalta. Vähän myöhemmin äänitetyssä Valkyyriassa Windgassen olikin itselleen sopivammassa Siegmundin roolissa. Myöskään Ferdinand Frantzin Wotan ei innostanut ilmeikkyydellään, eikä tämän äänestä huokunut varsinaisesti Wotanin hahmoon sopivaa autoritaarista ylijumaluutta tai arvovaltaa, joskaan teknisesti hänenkään suoriutumisessa ei yhtään moitittavaa ollut. Alberichin osa on aina mielenkiintoinen: Gustav Neidlingerin hyvin tummasävyinen ja tanakka tulkinta oli kyllä omaan mieleeni, vaikka tiedän, etteivät kaikki tästä pidä. Neidlingerhan toisti roolin vielä legendaarisemmin jokunen vuosi myöhemmin Soltin johtamassa versiossa. Wotanin puolisoa Frickaa, joka on tämän oopperan suurin naisrooli esitti minulle tuntematon suuruus Ira Malaniuk hieman koleahkolla, ja alarekisteristä jopa hitusen humisevalla äänellään, mikä nalkuttavan akan roolia ajatellen toimi erinomaisesti. Jo Reininkullan kuultuani, ymmärrän hyvin miksi tätä Ringin kokonaislevytystä yhä arvostetaan. Nykylaulajista ei vain ole tähän.


                Saksalaisen sankaritenorin perikuva, Wolfgang Windgassen valmiina arjalaisiin rientoihin.


Monoäänitys on masteroitu EMI:n toimesta ilmeisesti pariinkin otteeseen, omani oli varhaisempi vuoden 1990 versio, joka outoa kyllä, on monien mielestä onnistuneempi kuin uudempi bittirikkaampi yritys tältä vuosituhannelta. Tasapaino suosii tässä selvästi laulajia, mikä on ilmeisesti varhainen äänitystekniikka huomioon ottaen ollut ainoa järkevä tapa pistää tämä purkkiin. Ja onhan tämä ollut varmasti haastava äänittää livetilanteessa yli kuusikymmentä vuotta sitten. Eikä dynamiikka aivan hiljaisimpiin nyansseihin aina oikein riitäkään. Furtwänglerin erinomainen tulkinta virtaa silti eteenpäin tasaisesti ja hiljaa kuin Rein, joskin välillä suvannoissa sävelet pyörähtelevät hieman arvaamattomasti. Tuo alussa mainittu puhallinten epätarkkuus otti omiin korviini parikin kertaa, räikeimmin aivan loppumetreillä, missä puhaltaja korjasi yhtä sankarilliseksi tarkoitettua pieleen mennyttä fanfaaria melko härskisti, mutta itse asiassa muuten joskus parjattu italiaanoporukka selvitti teoksen yllättävänkin hyvin. Viimeisen näytöksen kohta, jonka päätteeksi yksi jumalista, Donner (ei Jörn) läjäyttää vasarallaan myrskyn pois tieltä kuleksimasta sai itselleni kylmät väreet pintaan, mikä tällaiselle vanhalle kyynikolle on aina varma merkki siitä, että jotain on tuotannossa tehty oikein. Vaikka kyseessä oli livetaltiointi, myös yleisön köhiminen, rykiminen ja enempi räkiminen oli aika hyvin aisoissa. Toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton aikana äänitetyissä konserteissa, minulla on levyllä parikin sellaista joissa kuulostaa siltä, että yleisöksi on istutettu jonkun sikäläisen keuhkoparantolan potilaat...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti