keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Levyarvio: Richard Wagner -Die Walküre (Sormussarjan osa II, levytetty 1966)

Nibelungin sormuksen suosituin ja usein neliosaisesta sarjasta vasten säveltäjän tahtoa erillään yksittäisesti esitetty ooppera lienee sen toinen osa, vuonna 1870 ensiesityksensä saanut traaginen Valkyyria. Ja kyllä vain, tästä samaisesta teoksesta on peräisin se useiden tuntema Valkyyrian ratsastuksen -niminen, hyvin kuuluisa tarttuva teema, jota muistettavalla tavalla käytettiin mm. Francis Ford Coppolan Apocalypse. Now. -elokuvassa. Ooppera tunnetaan myös siitä, että se vaatii laulajiltaan paljon, mutta samoin on myös orkesterin laita. Vuonna 1967 ei Wagnerin tetralogian studiossa äänitettyjä stereolevytyksiä vielä pahemmin markkinoilla ollut, itse asiassa niitä oli tasan yksi. Sir Georg Soltin johtama, ja ylistetty Deccalle levytetty Ring sai kuitenkin kovan raskaan sarjan kilpailijan, kun Herbert von Karajan tarttui myös toimeen, ja levytti oman versionsa, jolla on tänäkin päivänä niin puolustajansa kuin kriitikkonsakin. Karajanin Berliinin filharmonikoiden kanssa tekemän version sanotaan usein olevan orkesterisoundiltaan ja -tulkinnaltaan parhaita koskaan levytettyjä, mutta samalla joidenkin mukaan draama osin kärsii, ja maestron laulajavalinnat ovat välillä hyvinkin kyseenalaisia. Ainakaan Valkyyriaa tämä ei koske, sillä uskaltaisin sanoa, että mielestäni Karajanin Valkyyria peittoaa jopa Soltin maineikkaan version, joskin vain hiuksenhienosti.

Syy Valkyyrian tämän version paremmuuteen omissa kirjoissani on oikeastaan eheä kokonaisuus ilman isompia kupruja. Teoksessa on lähestulkoon kaikki kohdillaan, siedän mainiosti jopa Wotanin esittäjän vaihtumisen Dietrich Fischer-Dieskausta Thomas Stewartiksi, vaikka totta puhuen kumpikaan herroista ei ehkä ollut roolissa aivan täysin kotonaan. Edellä mainittu kyllä saksalaisena astetta paremmin. Mutta Valkyyrian kaksi tärkeintä osaa ovat tietenkin sisarukset Siegmund ja Sieglinde, ja tässä kohdin Karajan on onnistunut löytämään hyvän parin kiellettyyn puolijumalten rakkauteen: Jon Vickersin tenoriäänessä on tarpeen vaatiessa uhmaa ja kantavaa voimaa, se soljuu korviin väliin surumielisen hempeästi ja tavoittaa myös vaivatta tiukimmatkin ylärekisterin metallilta kalskahtavat traagiset ulvaisut, joskin r-kirjainta mies viljeli välillä kenties turrhan rrunsaasti. Herbert von Karajanin suosikkilaulajiin kuuluneen ja siksi tähänkin produktioon valitun itävaltalaisen Gundula Janowitzin Sieglinde ei ole voimakkain kuulemani, mutta mielestäni tietty lyyrinen sävy ja luontainen herkkyys hänen äänessään sopivat rooliin erinomaisesti, vaikka Wagner-fanaatikot eivät valintaa onnistuneena pidäkään. Mahtavan suorituksen tekee sen sijaan Martti Talvela jylhästi jylisevänä ja hienosti artikuloivana Hundingina. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä pitää tietysti mainita sopraano Régine Crespin, jonka Brünnhilde on nuorekas, mutta samalla riittävän dramaattinen ja kipakasti ylärekisterissä iskevä. Miksiköhän hän ei saanut jatkaa roolissa seuraavissa osissa? Orkesteri soittaa hyvällä intensiteetillä, paikoin uskomattomalla dynamiikalla sekä tarvittaessa ilmavan hienostuneesti. Niinkuin vain berliiniläiset sen osaavat. Äänenlaatu on kokonaisuutena erinomainen, kelpaa jopa hifistelyyn ja haastaa uudemmatkin levytykset. Onko tässä versiossa kuultavissa nyt sitä kuuluisaa Karajanin kliinisyyttä ja perfektionismia? Ehkäpä, mutten ole kuullut Wagnerin Ringin levytystä, jossa orkesteri soi näin hyvin. Ihmettelen myös niitä, jotka tätä versiota kritisoivat latteaksi ja ilmaisultaan pelkistetyksi. Lienee paikallaan sanoa, että ainakaan tähän toiseen osaan ei moinen kritiikki oikein päde.

Valkyyria tarinana istuu pääjuoneen laajemmassa mittakaavassa vähän miten sattuu, ehkäpä juuri siksi sitä esitetäänkin välillä erillään muusta sarjasta, ja kyllähän juonta hieman lähemmin tarkastelemalla voi herkemmällä mielikuvituksella varustettu yksilö helposti saada vähän häiritseviä mielikuvia pääkoppaansa, etenkin jos asiaa tarkastelee siltä kantilta, että Wagner kirjoitti eräiden tulkintojen mukaan joskus teoksiinsa heijastumia omasta yksityiselämästään ja menneisyydestään. Toisaalta niin kreikkalaisesta kuin muinaisskandinaavisesta mytologiasta ammentanut laaja teos sekoittui säveltäjänsä eriskummallisiin poliittis-filosofisiin päähänpistoihin ja pohdintoihin siinä määrin vakuuttavasti, että erilaisille tulkinnoille saati produktioille piisaa yllin kyllin tilaa vielä tänäkin päivänä. Tästä voisi vaikka saksalaisen poliisisarjan käsikirjoittajakin olla ylpeä:  sukurutsainen lemmenpari, jonka sankaripoika Siegfried rakastuu sarjan seuraavissa osissa tätipuoleensa Brünnhildeen, joka lopulta erinäisten käänteiden jälkeen tappaa pojan ja itsensä. Tämä ei liene kuitenkaan tässä teoksessa se olennaisin seikka. Valkyyria ei suinkaan ole oma suosikkini Nibelungin sormuksesta, arvostan kaikkia osia lähes tasapuolisesti, mutta joskus mietityttää kuinka vähän tässä teoksessa varsinaista kehyskertomusta onkaan mukana. Toki Wotanille on kirjoitettu kohta, jossa perusasiat kerrataan. Asian voi tietenkin nähdä myös toisin: Reininkulta sävellettiin, koska neliosaiseksi kaavaillusta teoksesta puuttui jonkinlainen tyhmälle yleisölle selvä ja tarpeellinen pääjuoni. Ehkäpä sitä reininkultaa sävel olisi saanut ripotella Valkyyriaankin vähän runsaammalla kädellä...

Mainittakoon vielä, että oma versioni on juuri hiljattain julkaistu Deutsche Grammophonin setti budjettiluokan "Eloquence" -alamerkille. Koko 14 lätyn paketti maksoi vain pari kymppiä, mikä on mainio asia, sillä vuosikausia ainoa saatavilla oleva kokonaislevytys tästä Karajan-setistä on ollut melko lailla kalliimpi. Helsinkiläinen nettikauppa näyttäisi myyvän esimerkiksi DG:n Ringin vanhempaa CD-lootaa tätä kirjoitettaessa aika suolaiseen hintaan, 168€. Suosittelenkin ehdottomasti harkitsemaan tätä edullisempaa vaihtoehtoa, etenkin kuin kyseessä on täysin sama levytys...




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti