Deep Purple on jälleen ajankohtainen bändin julkaistua muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levyn. Ikävä kyllä kaikesta suitsutuksesta huolimatta pitkästä aikaa papat listoille nostanut uutukainen Now What?! ei kestä vertailua yhtyeen kovimpien kiekkojen rinnalla, olipa vertaaminen näihin ylipäänsä järkevää tai ei. Kaukaisella 1970-luvulla, legendaarisen ns. "Mk.II" -kokoonpanon aikana levytettiin vain muutama albumi, mutta ne ovatkin sitten lajissaan nousseet todellisten kestoklassikkojen ylhäiseen joukkoon. Jo kansikuvaltaankin tunnetusti monumentaalisen In Rock -albumin jälkeen ilmestynyt Fireball ei tuoreeltaan saanut kriitikoita jos kohta fanejakaan täysin vakuuttuneeksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Levyä osaa ehkä tänä päivänä arvostaa vielä enemmän, kun ottaa huomioon, että sen valmistumisen tiellä oli aikanaan tiettävästi ongelmaa jos jonkinmoista. Ensinnäkin rankka kiertuerupeama esti yhtyettä keskittymästä uuden levyn rustaamiseen täysipainoisesti. Lisäksi yhtyeen sisällä laulaja Ian Gillanin täysipäiväiseksi äitynyt törpöttely ja yleinen sikailu johtivat lähes sotatilaan vaikeasta luonteestaan niin ikään tunnetun egoistisen ja omista visioistaan tiukasti kiinni pitävän kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa. Kosketinsoittaja Jon Lord kärsi pahoista selkävaivoista, jotka olivat perua niiltä ajoilta kun tämä oli ennen maineen päiviä roudannut itse Hammondiaan kurjasta kuppilasta toiseen. Basisti Roger Glover taasen vaivasivat ajoittain vakavat stressiperäiset vatsakivut, ja olipa Gloverkin mukana näihin aikoihin jossain rajummassa konfliktissa, joka oli hajottaa yhtyeen. Ainoastaan rumpali Ian Paicella ei tiettävästi ollut suurempia maallisia murheita. Ja komeastihan se Paice paukuttelee vielä nykyäänkin...
Jotain sävellystyön vaikeudesta Fireballia rustatessa kertoo se, että ensimmäinen levylle päätynyt kappale Anyone's Daughter on kaikkea muuta kuin sitä taidokkaan rotevaa räyhäämistä tarttuvine riffeineen, mitä Deep Purplelta sopi edellisen albumin perusteella odottaa. Löysähköstä jamittelusta studiossa syntyi nimittäin kuriositeetinomainen ja countryhenkinen, parodinen vetäisy, jonka mukaan ottamista levylle sen neljänneksi raidaksi uusintapainoksen kansitekstien kirjoittaja yhä pitää virheenä. Mielestäni hupaisa kappale ansaitsee silti hyvinkin paikkansa etenkin Blackmoren ja Lordin instrumentaalisen monipuolisuuden esimerkkinä. Parhaimmillaan rocklaulun kuninkuusluokkaa edustanut Gillan luovii vokaaliosuuden läpi krapulaisen löysästi, mikä ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan huono asia. Albumin avaava nimikappale sen sijaan on jo 'sitä ihteään', meno on taatun intensiivistä ja energistä kuten pitääkin. Seuraavassa, No, no, no -kappalessa komeasti vierimään lähtenyt tulipallo on kyllä sammahtaa, mutta Demon's Eyen bluesin kyllästämä meininki tuettuna Gillanin hienolla, hivenen karhealla laululla puhaltaa hiilloksen taas liekkeihin. Mitä yhtyeen soundiin tulee, on se tässä juhlapainoksessa komeaa kuunneltavaa. Etenkin viime vuonna edesmennyt Jon Lord saa minulta hiljaisen ja nöyrän kunnianosoituksen. Kaveri heitti välillä aivan mielettömiä kuvioita koskettimilla - tälläkin albumilla olin kuulevinani jossain välissä jopa pätkän Tshaikovskia! Yhdellä levyn juhlapainokseen päätyneistä muuten mielenkiintoisista bonuskappaleista kuullaankin sitten melkoista hämärää tilulilua kun bändi jammailee ilmeisen jurrissa Lordin komennossa mm. Uralin pihlajan sulosävelin... Fireballin sinänsä varsin kevyttä sarjaa aikansa kummallisempiin levyihin verrattuna edustava 'kokeellisuus' tai hyvin lievähköt progemausteet eivät olleet etenkään Ritchie Blackmoren mieleen, hän onkin myöhemmin teilannut albumin muutamaa kohokohtaa lukuun ottamatta. Tätä vasten ei liene yllättävää, että kiistakumppani Ian Gillan taas pitää yhä levyä parhaimpinaan.
Omissa kirjoissani Fireball ei ehkä aivan yllä In Rockin tai Machine Headin tasolle, mutta eipä se paljon jää näistä jälkeenkään. Puhumattakaan tietenkään mahtavasta ja kiistatta klassikoihin myös luettavasta Made In Japan -livealbumista, joka vuosia sitten tarttui sattumalta mukaani jostain alekorista ja sysäsi siten minutkin yhtyeen mielenkiintoisen musiikin pariin. Totuuden nimissä en ole Deep Purplen myöhempiin vaiheisiin ja musiikkiin juurikaan perehtynyt, ja harppaus uusimpaan levyyn tämän kulta-ajan levytysten jälkeen oli itselleni vähän turha raju pudotus maanpinnalle, mutta onhan se toisaalta hyvä kun ukot vieläkin jaksavat puurtaa. Mutta sille ei valitettavasti voi mitään, että valtaosan siitä luovuudesta, energiasta ja magiasta joista mestariteokset syntyvät yhtye käytti jo kauan sitten...
(Elektro)akustisen kitaran vahvistimet ovat vähän hankalia tapauksia. Akustisen kitaran idea kun on pitkälti siinä, ettei se sähköhärpäkkeitä seurakseen kaipaa, ainakaan useimmiten. Ja kun sitä äänen vahvistamista sitten syystä tai toisesta tarvitaan, pitäisi vahvarin pystyä toistamaan kitaran soundi niin luonnollisena kuin mahdollista. Mikäli soittajassa on vielä edes hitusen laulajan vikaa, pitäisi samaisen vahvistimen pystyä vielä myös käsittelemään kelvollisesti lauluääntä. Kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, ja totuuden nimessä on sanottava ettei näitä akustisen vahvareita vaikkapa pienimuotoiseen keikkailuun, harjoitteluun ja trubaduurimeininkiin ainakaan markkinoilla liikaa ole. AER, Fender, Fishman sekä Marshall ovat esimerkiksi maininnan arvoisia valmistajia, joilta kuitenkin löytyy eri hinta- ja kokoluokissa joitakin hyviä vaihtoehtoja. Myös Vox päätti pari vuotta sitten lähteä leikkiin mukaan, ja toi markkinoille omat AGA (ilmeisesti lyhenne sanoista Acoustic Guitar Amplifier) -vahvistimensa. Tällä hetkellä Voxin mallistossa on neljä tämäntyyppistä vahvistinta, pienimmästä hiljaisen hifistelijän yksikanavaisesta putkivehkeestä suurimpaan, 150-wattiseen. Itse päädyin toiseksi järeimpään AGA 70- malliin, joka on hieman pienempi kuin isoveljensä, ja kaiuttimessa on vain yksi elementti, mutta pätevä vekotin on silti kyseessä. Minua viisaammat myös tietävät kertoa, että vaikka isoveljessä on watteja tarjolla yli tuplaten, ei siitä kuitenkaan järkevällä volumenkäytöllä irtoaisi paljoa enempää ääntä. Toki tuon suurimman vahvarin erillinen diskanttielementti parantaa äänenlaatua.
Vox on musta, pieni mötikkä, jonka muotoilu poikkeaa kuitenkin edukseen perinteisemmästä tyylistä. Vahvistimen yläreuna on jännästi pyöristetty ja antaa vahvistimelle omintakeisen ulkonön. Merkille tuttu vinoruutu- tai salmiakkikuvioinen etukangas on myös ulkomuotoa mukavasti piristävä tekijä, joskin epäilemättä roudatessa on syytä olla tarkkana, ettei kangas repeydy. Kun vahvistimen nappaa kantokahvasta mukaan, kokee ensimmäisen yllätyksen. Tämähän painaa ihan riittävästi! Pieni koko tosiaan hämää, sillä esimerkiksi saman valmistajan ulkomitoiltaan suurempi Valvetronix on varsin kevyttä sarjaa AGA:n rinnalla. Vahvistin painaakin kohtuulliset kymmenen kiloa ja sata grammaa päälle. Kummankin kanavan identtiset säädinrivistöt ovat taattua Voxia: wanhan ajan 'chicken head' -malliset potikat joko miellyttävät tai sitten eivät. Vaaleina ne kuitenkin erottuvat hyvin mustaa kantta vasten, ja säätäminen on helppoa ja varmaa hämärässäkin. Kanavia on tosiaan kaksi, ja laulumikin saa kiinni kummankin XLR-liitäntään. Myös kondensaattorimikrofonia voi käyttää. Voxin erikoisuus on se, että toinen kanava on toteutettu putkitekniikalla, toisen ollessa transistorikanava. Kun kitaran lyö kiinni putkikanavaan, ääneen tosiaan tulee jonkinmoista miellyttävää lämpöä ja läsnäoloa, joskin transistoripuolen tarkkuus ja iskevyys luonnollisesti puuttuvat. On makuasia kumpaa kanavaa haluaa käyttää, mutta itse pidin putkikanavasta soittaessa aavistuksen enemmän. Laulupuolella erot eivät sitten olleetkaan mielestäni niin selviä. Tosin vaikeaa se on omaa hoilotustaan arvioida muutenkaan...
70-wattisena Vox on ääneltään varsin riittävä pienimuotoiseen esiintymiseen, ääntä tuli livetilanteessa ilmoille aivan riittävästi ja varaa suurempiinkiin voimakkuuksiin jäi, vaikkei master-nuppia kaakon suuntaan tarvinnut vääntääkään. Olin varsin tyytyväinen vahvistimen yleispätevään soundiin, joskin äänenvärin säädöt olivat turvallisesti 'kello kahdessatoista', kaikua lisäsin aavistuksen niin lauluun kuin kitaraankin. Efektejähän tästä Voxista on turha etsiä, mukana on vain hutiloiden toteutettu chorus, jonka säätömahdollisuudet ovat luokkaa päällä/pois. Pidän ainakin itse tuon suosiolla pois päältä. Äänenvärille on myös oma 'hienosäätimensä', joka kulkee COLOR -nimen alla, sillä saa etenkin kitaraan sävyjä tunkkaisen tummasta ylenpalttisen kirkkaaseen, tämäkin säädin oli turvallisesti keskiasennossa, ja soundi oli sellaisenaan ihan hyvä. Putkikanavasta johtuen laite kuumenee käytössä hieman, joten tuuletusaukot eivät kyljissä ole 'komian tähren'. Olisi ollut tosin kiva testata tätä jollain toisella kitaralla. Martinin GPCPA4 kun kuulostaa hyvältä enimmäkseen aina, ja jos ei kuulosta, vika on soittajassa - ei soittimessa. Mutta Vox on siis omien kokemusteni perusteella yksi hyvä vaihtoehto akustista vahvistinta etsivälle, eikä se hinnaltaankaan ole kallein mahdollinen.
Bluesmursu on jälleen herännyt talviuniltaan arktisen ankeuden ilmeisesti hellitettyä kirjoittelemaan näitä saatanallisia säkeitään tähän blogiin. Siitä oliko tämä kohtalaisen pitkäksi venähtänyt tauko tarpeen en osaa sanoa yhtikäs mitään. Mutta sitten asiaan. Joe Bonamassa, joka on tämän kirjoittajaa vuoden nuorempi, on kieltämättä aikamme lahjakkaimpia kitaristeja. Ja aika monessa on tämä amerikkalainen ehtinyt heilua mukana. Arvostustahan Bonamassa nauttii käsittääkseni etenkin muusikoiden keskuudessa, mutta miksikään suuren yleisön suosikiksi tästä lahjakkaasta kaverista ei ainakaan vielä ole, vaikka tämä onkin koettanut laajentaa repertuaariaan bluesista muillekin musiikin osa-alueille. Kuulemma mies heitti lähimenneisyydessä parin tunnin 'keikan' jossain New Yorkin metroasemalla, eikä kukaan ihmisvilinässä edes tunnistanut heppua.
Oma suhtautumisenikin Bonamassaan on vähän ristiriitainen, vaikka tämä levy nosti tämän osakkeita selvästi. En liiemmin lämmennyt äijän edelliselle studioalbumille, mutta näkemieni livepätkien ja lukemieni hehkutusten perusteella ajattelin kuitenkin hankkia tämän Wienissä taltioidun hienon akustisen konsertin. Sen voin sanoa heti, että nyt aletaan totisesti olla asian ytimessä. Jos nyt leukani ei katsomisen aikana taattuun jenkkityyliin loksahtanutkaan auki, enkä jäänytkään tuijottamaan ruutua hämmentynyt ilme pärställäni, sanottakoon, että kyllä tämä taltiointi kuuluu kiistatta oman pienen kokoelmani kärkipäähän. On vain sääli, että BluRay -formaatissa hyviä konserttilevyjä julkaistaan yhä varsin nihkeästi. Ainakaan kauppojen hyllylle eivät tunnu eksyvän kovin helposti.
Wienin oopperatalo tarjosi siis kesällä 2012 suorastaan majesteetilliset puitteet huimaan akustiseen iloitteluun Bonamassalle ja tämän huippuosaajista koostuneelle yhtyeelle. Itse päätähti istuu lavan keskellä melko arvokkaan kitararivistön ympäröimänä, ja muu bändi tarjoaa taustatukea tinkimättömällä ammattitaidolla. Viulua, banjoa ja mandoliinia soittava Gerry O'Connor; mm. koskettimia, kellopeliä sekä yhdessä biisissä rautakettinkiä helistävä Arlan Schierbaum sekä välillä eksoottisiakin lyömäsoittimia (pyykkilauta, ilmeisesti soralla täytetty vesipullo) taidokkaasti hyödyntävä Lenny Castro muodostavat erinomaisen taustaryhmän. Unohtaa ei sovi yhtyeen viidettä jäsentä, ruotsalaista Mats Westeriä, joka tuo jo muutenkin värikkääseen sointimaailmaan paikoin hienoa ja vakuuttavan jylhää lisäarvoa avainviulullaan, joka länsinaapurissamme tunnetaan nimellä nyckelharpa. Bassoa ei tässä kokoonpanossa ole lainkaan, mutta ei näin kova sakki toisaalta kaipaisikaan basistia sekaan sähläämään.
Se mitä etukäteen vähän pelkäsin, oli herra Bonamassan laulu. Kuten niin monella huippukitaristilla, se kun ei ole varsinaisesti hänen vahvinta alaansa. Mutta yllättävän mallikkaasti ne vokaaliosuudetkin kulkevat, vaikka pientä rutistamisen makua onkin kuultavissa paikka paikoin. Bonamassalla on myös hauska maneeri soolosoittelussa rytistää ilmeensä vähän pelottavaksi irvistykseksi, mutta annettakoon se näin kovan luokan soittajalle anteeksi. Itselläni kun naama menee irveeseen lähinnä siksi, kun en soittaa osaa. Konsertin aikana Bonamassa käyttää peräti kahtatoista eri instrumenttia ja vaihtelee niitä siis tiuhaan. Levyn äänitys on niin onnistunut, että kitaroiden ominaissoundien erot esim. Martinin ja Gibsonin välillä todella kuulee. Outoa kyllä, edellisen studiolevynsä erikoispainoksen osin hupaisassa 'kitarapornoliitteessä' todellisen kitara-aficionadon maineessa oleva Bonamassa sanoi jotain sentapaista, ettei hän itse kuule mitään eroa akustisten soitinten välillä. Sen kai siitä sitten saa, kun vinguttaa nupit kaakossa niitä miljoonia maksaneita vintagesähkökitaroitaan. Ei, en ole vähääkään kateellinen, pois se minusta!
Kappaleissa blues on luonnollisesti erittäin vahvana läsnä folk-vaikutteita unohtamatta, mukana on toki myös Bonamassan omaa uudempaa tuotantoa, jota ei aina ole saatu sovitettua mielestäni muuta yhtyettä ajatellen toimivaksi kokonaisuudeksi, esimerkiksi Driving Towards The Daylight ei kuulosta yhtään sen paremmalta livenä kuin studioalbumillakaan. Toisaalta vaikkapa Robert Johnsonin klassikko Stones In My Passway saakin sitten erinomaisen käsittelyn näiltä herroilta. Kaikkiaan kappaleissa on kuitenkin vaihtelua ja jopa yllättäviä elementtejä käytetty hienosti, ja kuulija jääkin malttamattomana biisin päätyttyä odottamaan mitä seuraavaksi tarjoillaan. Ja sen voin sanoa, että tällä levyllä tuota tarjoiltavaa piisaa yltäkylläisyyteen saakka...
Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä lokakuussa 1966 julkaistu levy aloitti Kinks -yhtyeen niin sanotun 'kulta-ajan', jota kesti viitisen vuotta. Koskapa omien Kinks-levyjeni joukossa juuri tämä yhtyeen neljäs levy on syystä tai toisesta jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, piti siis perehtyä vuoden alkajaisiksi tähän väljäksi teema-albumiksikin ja 'konseptialbumin' esiasteeksi luonnehdittuun kiekkoon. Levyn kansitaidehan (Ray Davies ei sittemmin pitänyt värikästä kantta missään mitenkään onnistuneena) viittaa jo siihen, että yhtye oli ottamassa melkomoista harppausta taiteellisessa mielessä aiemmasta rosoisen ronskista parin, kolmen soinnun kitaravetoisesta rytinästä. Toisaalta mielestäni jo tämän levyn edeltäjällä, sinänsä ihan mainiolla Kink Kontroversyllä on kuultavissa, että niin Ray Davies kuin koko yhtyekin kehittyi huiman nopeassa tahdissa niin soitossaan kuin taidossa tehdä hyviä ja tarttuvia, omintakeisia biisejä. Face To Face oli yhtyeeltä paitsi ensimmäinen pitkäsoitto, jonka kaikki kappaleet on merkitty Daviesin nimiin, sen tekemiseen myös käytettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin aiempien levyjen. On väitetty, että tämän levyn tekemisen aikoihin kova keikkatahti ja levy-yhtiön paineet hittikappaleiden rustaamisesta aiheuttivat Daviesille jonkinmoisen hermoromahduksen, joka heijastuu Too Much On My Mind -kappaleessa, minkä olen tainnut mainitakin. Myöhemminhän Davies oli laulava aiheesta lisää...
Tältä albumilta heijastuu kyllä musiikillinen monipuolisuus ja kyky omaksua uusia vaikutteita, jota ei aimmilta löydy. Face To Face onnistuukin olemaan sisällöltään aika moneen suuntaan kurottava levy ja epäilemättä aikansa pop/rock-kenttää hämmentänyt julkaisu, jolta riitti muiden cover-versioitavaksi ainakin kolme biisiä. Jopa sellaiselle karmealle teinipuppubändille kuin Herman's Hermits, joka teki oman versionsa kepeästä Dandy-rallatuksesta. Albumille päätettiin myös survoa ilmeisesti myyntiä edistämään yksi Kinksin tunnetuimmista kappaleista, singlenä menestynyt Sunny Afternoon. Muuten kappaleista alkaa yhä selvemmin tihkua läpi laulajana muuntautumiskykyisen Daviesin persoonallinen lyyrinen osaaminen ja taiteellinen kunnianhimo. Vaikka esimerkiksi levyn avausraita Party Line edustaakin vielä hyvin ajalleen tavanomaista ja kaavamaista kipaletta, jatkossa seuraa myös kiehtovan erilaista, näppärän simppeleihin muotteihin valettua biisimateriaalia: vaikkapa itämaisia sävyjä tavoitteleva Fancy ja erikoinen hawaijilaissävytteinen parodia Holiday in Waikiki, joka omiin korviini kuulostaa hämmentävästi oudosti muuttuneelta Rolling Stonesilta. Levyn päättävä I'll Remember taas hämmästytti allekirjoittanutta, koska se toi jotenkin mieleen George Harrisonin kynästä lähtöisin olevan kappaleen, jopa Daviesin lauluääntä myöten. Erittäin tärkeänä osatekijänä Face To Face -levyllä on myös kuultavissa saarivaltion aikansa kovimman sessiopianisti Nicky Hopkinsin soitto, parissa kappaleessa piano vaihtuu piristävästi cembaloksi. Unohtamatta tietenkään Dave Daviesin paikoilleen osuvaa stemmalaulua.
Vuonna 2004 ensimmäisen kerran monona julkaistu CD-versio sisältää myös seitsemän bonuskappaletta, joista osaa oli ilmeisesti kaavailtu varsinaiselle albumille. Outoa kyllä, kanteen printatut levytystiedot väittävät, että Face To Facen yhdestoista raita, Little Miss Queen Of Darkness olisi levytetty vuonna 1967, mikä ei luonnollisestikaan voi pitää paikkaansa. Mieleeni juolahti, että olisikohan tässä uusintajulkaisussa käytetty esimerkiksi jotain parempaa versiota kyseisestä kappaleesta? Muutenhan äänenlaatu jopa uusiksi masteroidulla levyllä on ikävä kyllä paikoin vähän tunkkainen, mikä mielestäni kertoo vain levy-yhtiö Pyen laimeasta suhtautumisesta suojattejaan kohtaan. Toisaalta Face To Face jos mikä on erinomaisen vahva todiste siitä, että Kinks kykeni paitsi uudistumaan kovan paineen alla, myös tekemään sen tyylillä. Musiikki muuttui pienin askelin monimuotoisemmaksi ja sai yhä mielenkiintoisempia sävyjä myös sanoitusten osalta, ainakin jälkimmäisestä on kiittäminen Ray Daviesin kiistatonta lahjakkuutta. Vaikea uskoa, että kaveri oli tämänkin levyn tekemisen aikana vasta vähän päälle parikymppinen. Davies on muistaakseni joskus todennut, että kohtalaisen huonojen sopimusten ja levy-yhtiön sekä managerin kusetuksen ynnä näihin liittyvien tekijänoikeussotkujen vuoksi hän ei 1960-luvulla saanut juurikaan paistatella rocktähteydessä, eikä myöskään saanut rypeä rahoissa, viinassa sekä huumeissa saatikka ajella ympäriinsä Rolls-Roycella. Puhumattakaan lekottelusta herraskartanon uima-altaan äärellä aurinkoisena iltapäivänä. Mutta kenties tästä johtuen kaverilla oli aikaa noina vuosina tehdä jokusen kappaleen verran hyvää musiikkia...
Alkakoon vuosi 2013 tämän blogin osalta tällaisella syrjähypyllä oheisen kirja-arvion muodossa, mutta älkäätten peljätkö arvoisat lukijani, musiikki tulee olemaan pääosassa myös alkaneena vuonna...
Englantilaista toiseen maailmansotaan perehtynyttä sotahistorioitsijaa ja Sandhurstin sotilasakatemian käynyttä entistä brittiupseeria Antony Beevoria (s.1946) syytetään joskus eräänlaisesta historiankirjoituksen 'popularisoinnista', turhasta yleistämisestä ja asioiden vääntämisestä rautalangasta niin, että vaikkapa sarjakuvalehden tavaamiseen ja ns. Tosi-TV:n katseluun syventyneet 'tyhmät massat' saisivat historiasta edes jonkinlaisen käsityksen. Onpa eräs tunnettu amerikkalainen sotahistorioitsija syyttänyt Beevoria 'sosiaalihistorioitsijaksi 1970-luvun tiedoilla'. Henkilökohtaisesti en tyhmän massan vaatimattomana edustajana ja keskivertolukijana tätä syyttelyä oikein ymmärrä, sillä pitäisikö historioitsijan sitten kirjoittaa vain toisille historioitsijoille? Olen lukenut suositun Beevorin suomennetusta tuotannosta aiemmin vain kaksi teosta, kirjat Stalingrad ja Berliini 1945, mutta joulunaika hurahti ohi varsin sutjakkaasti tätä Beevorin yli 900-sivuista kirjajärkälettä ahmiessa ja sitä sulatellessa. Kun koko toinen maailmansota tärkeimpine tapahtumineen yritetään survoa tuollaiseen sivumäärään, on selvää että monet tärkeätkin asiat käsitellään varsin pintapuolisesti, joskin uskallan jonkun verran aiheesta lukeneena sanoa, että kaikesta huolimatta sujuvakynäinen Beevor on onnistunut luomaan ihan kelvollisen kokonaiskuvan sodasta.
Kirjoittajana Beevorilla on todellakin kyky kertoa olennainen, ja hahmottaa sodan kulku niin laajassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa yksityiskohtia unohtamatta siten, että kaltaiseni pölhömpikin lukija pysyy melko helposti kärryillä. Sodan julmuudet ja karmeudet tuodaan esiin melko selkeällä tavalla, objektiivisuuteen pyrkivä Beevor ei säästä myöskään voittajavaltoja - esimerkiksi Saksan kaupunkien pommittaminen rauniokasoiksi ja lukemattomat siviiliuhrit perusteltiin monissa tapauksissa hyvinkin epämääräisillä sotilaallisilla tavoitteilla. Beevorin antama kuva tuhoutuneista saksalaisista kaupugeista valokuvia hurmiossa esittäneestä englantilaisesta ilmamarsalkka sir Arthur Travers "Bomber" Harrisista vihjaa myös siihen, että kyseinen herrasmies kärsi jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta. En voinut silti jossain kohdin välttyä ajatukselta, että raakuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla vähän tarpeettomasti mässäillään. Vaikka Beevor pääsääntöisesti kirjoittaa varsin asiallista tekstiä, sortuu hän myös joskus ylilyönteihin. Neuvostoliittolaisen marsalkan Semjon Budjonnyin nimittäminen 'juopoksi pelleksi' ei kenties heitä paljoakaan totuudesta, mutta asian olisi voinut ilmaista kenties korrektimmin. Mainittakoon myös, että Venäjän sisällissodassa samainen Budjonnyi tunnettiin taitavana ratsuväenkomentajana.
Yleisesti ottaen Beevor antaa juuri sotaa johtaneista poliitikoista ja upseereista hyvinkin kyynisen kuvan, ja liittoutuneista pisimmän korren veti lopulta Stalin, joka häikälemättömällä viekkaudellaan vei poliittiseksi peluriksi kuvattua Rooseveltia ja impulsiivisuudesta ajoittain kärsivää sekä tunteidensa valtaan joutuvaa Churchillia miten halusi. Saksalaista sotamarsalkka Erwin Rommelia kohtaan Beevor ei tunne armoa, vaan kuvaa tämän johtamien menestyksekkäiden sotatoimien etenkin Pohjois-Afrikassa johtuneen pitkälti brittien sodanjohdon epäpätevyydestä. Rommelin nimittäminen julkisuudentavoittelijaksi on joka tapauksessa melkoisessa ristiriidassa monien muiden historiankirjojen näkemysten ja aikalaiskuvausten kanssa. Beevor kuoriikin vaivihkaa kerros kerrokselta Rommel-myyttiä, ja jättää kokonaan huomioimatta esimerkiksi tämän Ranskassa saavuttaman suuren voiton divisioonankomentajana. Toisaalta kirjoittaja ei myöskään käsittele silkkihansikkain Rommelin päihittänyttä kenraali Montgomerya. Ja opinpahan tukevasta teoksesta minulle entuudestaan tuntemattomasta, jokseenkin kajahtaneesta brittikenraalista nimeltä Orde Wingate. Suomen talvisota saa kirjasta sentään muutaman sivun, jatkosota taas kuitataan parilla lauseella. Suomalaisesta näkövinkkelistä ja miksei koko konfliktiakin ajatellen yllättävän paljon sivuja saa taistelu Kreetan saaresta, josta Beevor on aiemmin kirjoittanut myös oman kirjansa. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että Kreetan valtaus ei missään nimessä ollut maailmansodan merkittävimpiä taisteluita.
Epäilemättä laajaa lähdemateriaalia on seulottu hartiavoimin ja suuren avustajajoukon kera taitavasti, vaikka paljon on jouduttu luonnollisesti jättämään pois, tulevat ainakin pääasiat lukijalle selväksi. Toisaalta esimerkiksi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa kuvatessa yllättävän paljon ja ehkäpä liikaa käytetty yksittäinen lähde tuntuu olevan venäläisen sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossmanin henkilökohtainen sotapäiväkirja, joka kyllä sinänsä lajissaan lienee ainutlaatuinen ja kaunokirjallisestikin merkittävä teos. Kaksi kuvaliitettä mustavalkokuvia tämän tiiliskiven välissä eivät ihmeemmin säväytä, mutta eipä tätä miksikään heppoiseksi kuvateokseksi ole tarkoitettukaan. Sen sijaan harvassa olevat kartat ovat vähän turhankin pelkistettyjä ja niistä ei taistelujen kulku oikein ota selvitäkseen. Kirjan loppuun olisin kaivannut vähän syvällisempää yhteenvetoa aiheesta, ja vaille riittävää huomiota jäi mielestäni myös esimerkiksi sotateollisuus. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että Beevorin Toinen maailmansota ansaitsee paikkansa kirjahyllyssä aihetta käsittelevänä suomenkielisenä yleisteoksena, mutta hienoisen kriittisesti siihen kannattaa lukiessa silti suhtautua.
Kun suuren pianisti- ja säveltäjälegenda Thelonious Monkin viimeinen studioalbumi Columbialle (ja viimeinen merkittävä albumi ylipäänsä) ilmestyi vuonna 1968, se aiheutti jazzpiireissä jonkinmoisen kohun. Tämä johtui tietenkin vähintäänkin kummallisesta kansikuvasta, joka hämmästytti jopa itseään intellektuelleina pitäviä vannoutuneita hipstereitä. Sekä tietenkin kriitikoita, jättäen jopa hienon musiikin sisällään varjoon. Nyttemminhän överiksi vedetyssä, ja korostetun hupaisassa kannessa ei ole tietenkään ole mitään varsinaisesti kohahduttavaa, mutta vielä 'vapaaksi' luonnehditun 1960-luvun lopullakin ja kokeellisen musiikin kukoistaessa tällainen kansitaide meni yli ainakin siis jazzdiggareilta. Ja etenkin free- ja fuusiojazzin otettua jo ensiaskeleensa viisikymppistä Monkia pidettiin joka tapauksessa näiden nuorempien avantgardistien piirissä jonkinlaisena hupaisana menneisyyden hahmona, joka oli jo musiikillaan sanottavansa sanonut. Ironisesti Monkia, joka oli saanut arvostusta vasta 1950-luvulta lähtien oltiin nyt ennenaikaisesti kuoppaamassa 'menneen maailman jazzin' edustajana, vaikka tosiasiassa juuri hänen hieno musiikkinsa on joskus vaikeasti määriteltävän jazz-genren sisällä säilyttänyt jäljittelemättömän persoonallisuutensa vuoksi asemansa meidän päiviimme saakka.
Toisaalta kannessa ja nimessä Monkin on sanottu varsin selvästi osoittavan, jopa komiikan keinoin, että hän näki itsensä jazzin todellisena 'vastarintamiehenä', maanalaisen armeijan soturina joka pianon koskettimista takoi ilmoille jäljittelemättömällä tyylillään täsmäiskuja viihdehuttujazzia cocktailkutsuillaan suosivalle valtavirtayleisölle. No, ei tämäkään totta ole. Kuten ei kaiketi sekään, että Underground nauttisi jonkinlaista kulttisuosiota juuri vaihtoehtoisemman musiikin ystävien parissa. Tosiasiassa Underground on mielestäni yleisesti (ja jossain määrin virheellisesti) vaikeatajuisena pidetyn Monkin helpoimmin lähestyttäviä levyjä - mikä pätee toki useimpiin Columbian kauden levytyksiin, joissa soitti miehen 1960-luvun pitkäaikainen vakiokokoonpano, eli saksofonisti Charlie Rouse, basisti Larry Gales sekä rumpali Ben Riley. On sanottu, että kvartetissa Monkin oma, joskus huikeisiin sfääreihin kohoava soitto kiteytyi ja etenkin tämän rytmilliset rönsyilyt ja soolosoitossa kuultavat tyylilliset omaleimaisuudet siloittuivat, mutta kyllä tästä silti miehen nerouden aineosat tunnistaa: vaikutteet stride-tyylistä, perkussiivisen otteen, taukojen ovelan ja 'mietiskelevän' käytön, joskus jopa hämmästyttävän leikkisät melodiat - jotka saavat seurakseen vastaavasti tummempia tai lyyrisempiä sävyjä. Bluesnäkemystä tietenkään unohtamatta. Ja bändi osaa myös asiansa, kuinkas muuten.
Underground oli myös siinä mielessä merkittävä levy, että se sisälsi peräti neljä 'uutta' Monkin alkuperäissävellystä - eniten sitten 1950-luvun. Myös tiettävästi ainoan valssin tahtilajissa kulkevan sävellyksen, nimeltään Boo Boo's Birthday. Lainausmerkit uutuuksissa siksi, että tunnetusti Monk muokkasi materiaaliaan jatkuvasti, esimerkiksi levyn ensimmäinen kappale Thelonious on ties kuinka mones versio samasta kappaleesta (sivuseikkana sanottakoon, että miehen etunimeä näkee kirjoitettavan melko usein väärin eli muodossa Thelonius)... Monkin perustyylihän pysyi jokseenkin samanlaisena neljännesvuosisadan - eli oikeastaan koko hänen uransa, mutta monet kappaleet tai aiheet kehittyivät tai muhivat säveltäjän päässä pitkiäkin aikoja. Mitään Round About Midnightin kaltaista maailmanlaajuiseen menestykseen noussutta standardia ei levyltä löydy, mutta muuten Underground on kyllä hieno ja erittäin nautittava kokonaisuus. Sarjakuvapiirtäjä Jukka Tilsan eräässä jazzaiheisessa stripissä Monkiin vasta tutustunut hahmo kuvasi tämän musiikkia muistaakseni sanoin: "riitaisa sointu/kankea kulku." Jokseenkin samat mietteet olivat itsellänikin 1990-luvun puolivälissä tutustuessani ensi kertaa johonkin Monkin levyyn, mutta nyttemmin, lukemattomien nautinnollisten kuuntelutuokioiden jälkeen olen oppinut vuosien varrella arvostamaan tätä viime vuosisadan kenties merkittävintä jazzmuusikkoa suuresti.
En voi sille mitään, että Frank Sinatran lempinimi "The Voice" kuulostaa henkilökohtaisesti understatementin maailmanennätysyritykseltä, hieman samaan tapaan kuin "George Lazenby - se James Bond näyttelijöistä parhain". Jos joku tuon "The Voice" -lisänimen voisi kuitenkin minulta saada, se olisi ehkä Joan Baez. Siinä on huima laulajatar, jonka äänen poikkeuksellinen voima ja intensiteetti saa kuulijan sekä ihailemaan että pelkäämään, ja tuntemaan niitä paljonpuhuttuja kylmiä väreitä. Tunnettuahan on, että 1960-luvulla Baez oli folklaulajien aatelistoa, ja protestilaulajan maine iskostui tähän melko voimakkaasti. Mutta taitava Baez taipui laulajana ja esiintyjänä melko moneen, ja esimerkiksi varhaiset Vanguard -merkille tehdyt levytykset sisältävät mm. englantilaista perinteistä kansanlaulua, joka oikeastaan Baezin ansiosta nousi 1960-luvulla suosioon ensiksi Yhdysvalloissa ja koki vasta myöhemmin renessanssin kotimaassaan sellaisten yhtyeiden kuin Fairport Convention tai Steeleye Span toimesta. Mutta kipinää oli osaltaan antamassa siis Baez.
Kun Woodstockit ynnä muut festivaalit oli koettu, Bob Dylanin kanssa soudettu ja huovattu, vuosikymmen vaihtui ja protestiäänet alkoivat pikkuhiljaa hautautua harmauteen sekä Nixonin valheiden alle. Baez vaihtoi levy-yhtiötä, ja teki muutaman vuoden aikana A&M -merkille peräti seitsemän albumia, joista päätyi tälle vuonna 1977 ilmestyneelle kokoelmalle kaksitoista valittua helmeä. No, tunnustettakoon että pari huitaisuakin mukaan on mielestäni päässyt, mutta ei tämä kokoelma silti mitenkään huono ole. Kunhan muistaa, ettei se myöskään anna kattavaa kokonaiskuvaa artistin urasta, vaan on pikemminkin väljempi katsaus tämän viihteellisempään ja pop-sävyisempään puoleen. Baezin hienoa ääntä on kuvattu usein kirkkaaksi, mutta siinä on ikään kuin kätkettynä tumma elementti, ja tästä kontrastista yhdistettynä voimakkuuteen syntyy mielestäni se taika, mikä saa kuulijan polvilleen ja joskus rukoilemaan armoa. Levyn dramaattisesti avaava Diamonds & Rust on mitä hienoin esimerkki Baezin äänenkäytöstä parhaimmillaan, kaunista kappaletta tukee hienosti akustisten kitaroiden helinä. Poliittista laulantaakaan ei ole kokonaan unohdettu, Baezin omaa käsialaa oleva Prison Trilogy (Billy Rose) on tästä lajista mukana. Sinänsä melko yksinkertainen kappale edustaa folktyylin traagisempaa puolta melko viiltävällä ja kolkolla tavalla. Tämä voisi hyvin toimia myös mieslaulajan tulkintana.
Mutta kuten sanottua, niitä hutejakin on mukana. Yhdentekevä Children And All That Jazz -kappale ei voi mitenkään olla seitsemän A&M- albumin parhaimmistoa. Tai jos on, niin sitten on tuotantopuolella nautittu muutakin kun kansalaisluottamusta. Myöskään Lennonin Imagine ei saa Baezilta oikein kunnon tulkintaa. Sovitus tuntuu paikoin väkisin väännetyltä ja turhan siirappiselta, ja itselleni syntyi jo vuosia sitten vaikutelma, ettei laulajatar seiso aidosti tekstin takana. Mutta Imagine, tuo kommunistinen manifesti kermakuorrutuksella (määritelmä Markku Kosken kuulusta Beatles-kirjasta) on myös niin vahvasti nivoutunut tekijäänsä, ettei muilla tulkinnoilla oikein ole mahdollisuuttakaan. Bob Dylanin Simple Twist Of Fate kannattaa mainita sen sijaan jo siksi, että se sisältää suorastaan ratkiriemukkaan pätkän, jossa Baez matkii härskisti Dylanin laulutyyliä - tehden sen vielä niin hyvin ja armoa antamatta, että luulisi ivailun kohteenkin kuunnelleen tätä korvat punaisena. Dylanhan pönkitti omaa uraansa melko ronskisti Baezin kustannuksella, ja vaikka välit tätä nykyä lienevät paremmat, tässä kappaleessa Baez tuntuu makselevan kalavelkoja entiselle rakastetulleen. Baezin meksikolaijuuret kuuluvat espanjaksi lauletussa Gracias A La Vida -kappaleessa.
Levyn päättää live-esitys Robbie Robertsonin ja The Bandin kestoklassikosta The Night They Drove Old Dixie Down, jota on joskus sanottu jopa parhaaksi versioksi kyseisestä kappaleesta. Tästä uskallan olla eri mieltä, sillä edesmenneen Levon Helmin aitoa ja alkuperäistä Southern-käninää ei voita edes Baezin voimakas ja kuulaankaunis laulanta, mutta totta puhuen tämän kappaleen pilaa oikeastaan Baezin yhtye. Mikä on siis yhteenveto? Kokoelma sisältää vähän epätasaista materiaalia, viihteelliset taustat eivät aina tee oikeutta laulajan äänelle, mutta vikoineenkin tämä kiekko on melko onnistunut läpileikkaus Joan Baezin 1970-luvun tuotannosta. Sille vaan pariksi vaikkapa Vanguard-vuosien kokoelma First Ten Years, niin siinä on jo melko hyvä valikoima tältä hienolta daamilta.
