Elokuva-arvio: Love Records - Anna mulle Lovee (2016)

Satuin toissailtana television ääreen, ja pitihän sitä tämä tunnetun suomalaisen levy-yhtiön tarinasta kertova melko tuore elokuva katsoa, vaikka näin jälkikäteen ajatellen olisin epäilemättä nuo pari tuntia voinut käyttää huomattavasti viisaamminkin. Vuonna 1966 herrat Blom, Donner ja Schwindt perustivat tunnetusti Love Records -yhtiön, joka sekoitti ja osaltaan uudisti kotimaisen musiikin kenttää huolella, ja antoi mahdollisuuden monille artisteille, jotka eivät valtavirran mukana sopuisasti suostuneet tai syystä tai toisesta päässeet hittejä tehtailemaan. Luonnollisesti yhtiölle sen elinaikana levyttäneiden nimien määrä on kunnioitettava, joskin laadullisesti mukaan mahtuu myös levy-yhtiön toimintafilosofian mukaisesti melkomoinen määrä kaikenlaista tusinakamaa ja ajat sitten unohduksiin vaipuneita kokeellisia tuotoksia. Kupletista avantgardeen, vasemmistolaisesta poliittisesta paatoksesta suomipunkin syntyhetkiin. Ja väliin tietenkin ne juicet, pressat, wigwamit, davet, maaritit, hurriganesit ja somerjoet. Sekä tietenkin Mauri Antero.

Aiheesta olisi saanut asiansa osaava varmasti ihan hyvän elokuvan tai ehkäpä minisarjan, mutta ikävä kyllä ohjaaja Aleksi Mäkelän käsissä näin ei käynyt. Edes toisaalla kehuttu ajankuva ei tunnu huolitellulta, vaan köyhältä ja halvalta parodialta. Miten tässä sitten luodaan illuusio 1960-70 lukujen taitteesta? No, kaikki vetävät röökiä ja viinaa koko ajan, kaikilla on hassut vaatteet ja vapaa seksi kuuluu asiaan. Siinäpä Kekkoslovakian kulta-aika tiivistettynä. Onneksi elokuvaa ei sentään kuvattu mustavalkoisena. Mutta ajankuvan lisäksi myös draamaa on täytynyt elokuvaan saada. Ei tuo aika ollutkaan yleisöä ajatellen ehkä niin jännää, joten elokuvan keskushahmoksi nouseva Atte Blom kärsii vakavasta epilepsiasta (fiktiota), ilkeät suurten levyfirmojen kapitalistit ja Yleisradion harmaat byrokraatit haluavat musertaa kulttuurivallankumousta halajavan pienen levyfirman (täyttä soopaa) ja itse Toivo Kärki (Pirkka-Pekka Petelius) näkee nuoret radikaalit vaarallisina vallitsevan järjestyksen horjuttajina. Niinpä taantumukselliset voimat levymoguli Roger Lindbergin (Jukka-Pekka Palo) johdolla houkuttelevat Loven tuottajan Henrik Otto Donnerin Yleisradioon...En jaksa myöskään uskoa, että reservin vänrikki Atte Blom olisi koskaan näyttänyt persettään auton ikkunasta Topi Kärjelle paetessaan Baddingin kanssa kirkuvaa fanilaumaa. Toki Blom on sittemmin haastattelussa myöntänyt käsikirjoituksessa olevat lukuisat "taiteelliset vapaudet"...

Näyttelijöitä ei tästä kaameasta fiaskosta silti varsinaisesti voi syyttää, Jarkko Niemi teki elokuvaa varten de Nirot, eli kasvatti Blomin habitukseen sopivan mahan, munamies Riku Niemisellä on ainakin pitkä tukka, ja Tomi Alatalon ylinäyttelemisen rajamailla esittämä Henrik Otto Donner on erinomainen stereotyyppinen suomenruotsalainen ylimielinen ääliö. Ikävä kyllä, nämä seikat eivät yksinään riitä pitämään katsojan mielenkiintoa yllä. Eivätkä luonnollisesti kerro mitään olennaista tai mielenkiintoista aidoista perustajista. Jopa se kaikkein tärkein eli musiikkikin jää jokseenkin täydellisesti sivuosaan, ja tämä torpedo viimeistään upottaa tämän alkujaankin hyvin hatarista aineksista väsätyn huvipurren. Elokuva ei toimi oikeastaan millään tasolla, ja lopulta ainoa mieleenpainuva yksittäinen hetki koko yhdentekevässä filmissä lieneekin Rauli Badding Somerjokea esittävän Ylermi Rajamaan ilme tämän saatua lovee.