torstai 31. maaliskuuta 2011

Minne katosivat katukuvasta levykaupat?


"Eivät ne mihinkään kadonneet ole, ne vain siirtyivät nettiin", voisi kenties kuulua valistunut vastaus tähän otsikon kysymykseen. Mutta tässä hiljan, kun vapaapäivänä lähdin metsästämään kotikaupungistani Turusta erästä CD-kiekkoa, oli hämmästykseni varsin suuri, kun huomasin kaupungin ainoan suuren levykaupan lopettaneen. No, siitä sitten hämmennyksen vallassa marssin Hansakortteliin ja Stockmannille ja vielä suurempi järkytys odotti minua, kun näin levyosaston paikalla tyhjiä hyllyjä ja epämääräistä roinaa. Pienen tovin jälkeen minulle sentään selvisi, että Stockmannilla tehtiin vain uusia järjestelyjä, ja musiikkinurkka vaihtoi paikkaa.

Viime vuonna televisiouutisissa tai olisiko ollut jossain ajankohtaisohjelmassa haastateltiin sliipatun oloista markkinointijohtajaa jostain ns. viihdepalveluita tuottavasta kotimaisesta nettifirmsta. Itsevarman oloisesti tämä totesi toimittajalle, että tämä Compact Discinä tunnettu formaatti on tullut tiensä päähän. CD:n kuolemastahan on nyt jaksettu vaahdota jo kymmenkunta vuotta, mutta silti formaatti on yhä ääniteteollisuuden standardi, tosin alan itsekin uskoa, että se vetelee viimeisiään. Kaltaisilleni levyfriikeille CD pysynee kuitenkin vielä pitkään "ykkösvaihtoehtona" jo markkinoilta löytyvien käytetyn musiikin ansiosta, onhan jopa vinyyliharrastuskin taas näyttänyt vahvoja elpymisen merkkejä. Yhtenä syynä tähän on kuulemma se, että perikuntien haltuun on joutumassa lähivuosien aikana, suurten ikäluokkien ikääntyessä, huomattavan suuria ja arvokkaita yksityiskokoelmia.

Minulla ei ole sinänsä mitään netistä ladattavaa musiikkia vastaan, varsinkaan jos se tehdään laillisesti. Mutta arveluttavaksi harrastajan ja kuluttajan kannalta touhun tekee se, että kuinka käyttökelpoisia ladattavat tiedostot tai niitä toistavat laitteet (mp3-soittimet, kannettavat jne.) ovat vaikkapa jo kymmenen vuoden päästä? Ostin itse ensimmäisen CD-levyni kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, ja hyvin toimii yhä, vaikka matkan varrella on soitinkin vaihtunut jokusen kerran. Ladattavassa mp3-tiedostossa on myös jotain kovin persoonatonta ja kliinistä - miten sellaisen esimerkiksi antaa lahjaksi vaikka ystävälle tai 80-vuotta täyttävälle isoäidille? Onko sellainen ylipäätään mahdollista? "Hei mummu, täs olis nyt tämmönen latauskoodi Olavi Virran kootuille hiteille, pistää siitä vain imuroiden ja siirtäen Ipodiin."

Mutta levykaupat ovat siis ilmeisesti lopullisesti katoamassa kaupungista, ja tälle kehitykselle ei valitettavasti voi mitään. Haikeana muistelen niitä aikoja, jolloin kymmenenvuotiaana, maalta juuri muuttaneena pääsin ensimmäistä kertaa plaraamaan Turun legendaarisen Levymyynnin vinyylivalikoimaa. Junnu Vainion sanoin voisi tähän kliseisesti todeta, että "aika entinen ei koskaan enää palaa", mutta onneksi musiikki on vielä sentään jäljellä ja samaa meille kaikille, olipa formaattina sitten savikiekko, vinyyli, kasetti, CD - tai mikä tahansa internetin ihmemaasta hankittu tiedosto.

Levyarvio: Emmylou Harris - Bluebird (1989)


Tässäpä on eräs levy, joka on minulle henkilökohtaisesti tärkeä - parillakin tapaa. Ensinnäkin, joskus loppukesästä 1992 kuulin sen ensimmäistä kertaa erään tuttavan kotona, tämän pikkuauton verran maksavista äänentoistolaitteista. Tämä mullistava kuuntelukokemus sysäsi minutkin kertaheitolla hifistelyn vaaralliseen, mutta joskus myös antoisaan maailmaan, ja aloitti yli kymmenvuotisen varustelukierteen, joka nyt on siinä pisteessä, että äänentoistoharrastus on laantunut enimmäkseen musiikin kuunteluksi ja siitä nauttimiseksi, mikä omaa vaatimatonta tulotasoani ajatellen onkin helpotus. Toinen seikka, miksi tämä levy merkitsee minulle paljon, on se, että tätä tuli pyöritettyä 1990-luvun alkuvuosina aika usein, sen kuuntelu helpotti noina vuosina kokemaani ajoittaista ahdistusta ja nuorukaisen maailmantuskaa melkoisesti. Siis itselleni kyseessä oli aikanaan jopa terapeuttinen levy!

Vuonna 1947 syntyneen amerikkalaisen laulajattaren tuotannossa Bluebird edustaa tuollaista hieman viihteeseen päin kallellaan olevaa uuden aallon kantria, mutta on kyllä tuotannollisessa, ja pääosin myös musiikillisessa mielessä huippulaatua - kuten lähes koko Harrisin muukin levylle asti päätynyt materiaali. Harrishan on tehnyt töitä mm. Bob Dylanin ja Mark Knopflerin kanssa, ja kokeillut laajentaa ilmaisunsa rajoja tällä vuosituhannella kokeellisemmankin musiikin suuntaan. Jostain syystä musiikkisivusto All Music Guide ei noteeraa Bluebirdiä kovin korkealle ja antaa levylle penseästi kolme tähteä, mutta onhan sitä onneksi oikeus olla eri mieltä. Bluebird on äänimaailmaltaan kuulas ja kirkas kuin suomalainen talvipäivä. Pidin äänitystä myös vuosia hieman kuivakkaana, mutta tätähän se ei ole, mikä tuli todistettua pari päivää sitten, kun kuuntelin lätyskän pitkästä aikaa kuulokkeilla ja kääntelin volumepotikkaa vähän reippaammin, kyllähän tässä lämpöäkin on, vai miellänkö sitten vain musiikin tällaiseksi, mene ja tiedä.

Levyn avaa komeasti Heaven Only Knows - niminen kappale, jonka mukavasti säksättävä, plektralla soitettu akustinen kitara saa jalan vipattamaan. Tämän jälkeen levy jatkuu liudalla hyviä kappaleita, joista ainoastaan vaisuhko Johnny Cash -cover I Still Miss Someone olisi joutanut hyvin jäädä pois, kappale on mielestäni alun perinkin vähän latteahko, eikä edes Harris tuottajineen ole oikein keksinyt, miten puhaltaa biisiin uutta henkeä.
Love Is -kappaleessa on taas hieman turhan naiivi sanoitus, mutta sen pelastaa muuten hyvin kulkeva soitanta. Emmylou Harrisin lauluäänihän on upea, vaikka tämä levy paljastaa myös milloin hänen rajansa tulevat laulamisessa vastaan. Tuttavani tiesi kertoa, että levyn paikoin hienosävyisen bassosoundin takana olisi viisikielinen nauhaton bassokitara, olipa tämä sitten totta tai ei, hyvältä kuulostaa joka tapauksessa. Omia suosikkejani ovat ainakin kappaleet No Regrets, Lonely Street sekä kiekon kaksi viimeista raitaa A River For Him sekä If You Were A Bluebird. Mukavasti soljuvaa kantria, jossa on haikea perussävy - ja tarjoaa minulle henkilökohtaisesti myös aimo annoksen nostalgiaa. Tekipä hyvää kuunnella parin vuoden tauon jälkeen.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Levyarvio: Bruce Springsteen - The Seeger Sessions (2006)

Herra nimeltä Bruce Springsteen on pysynyt vuosia allekirjoittaneelle rocktaivaan tutkimattomana, lähes tuntemattomana tähtenä, ja häpeähän tällaista on mennä julkisesti edes blogissa tunnustamaan. Eikä levykokoelmastani toistaiseksi tämän levyn lisäksi löydykään kuin Nebraska, joka on kyllä ihan mukava levy sekin. Mutta kun tämän levyn hankin sen ilmestymisvuonna, muuttui moni ennakkokäsitys Springsteenistä kyllä kertaheitolla - ja ehdottomasti parempaan suuntaan. En nyt aivan tarkkaan muista, olisinko televisiosta nähnyt otteen konsertista, jossa levyn materiaalia esitettiin.

We Shall Overcome - The Seeger Sessions on siinä mielessä erityinen levy miehen laajassa tuotannossa, että se on ensimmäinen, joka sisältää vain ja ainoastaan cover - kappaleita. Jos nyt muistan oikein, Springsteen ja hänen soittajansa sekä koko tuotantotiimi pakkautuivat johonkin vanhaan kartanoon, jossa tätä levyä alettiin rustata kasaan. Levy kunnioittaa kappalevalikoimallaan monimuotoista amerikkalaista folkperinnettä, ja Seegerin hengessä polkua tallataan, totta kai. Koko albumi on tallennettu siten, että kautta linjan sitä kuunnellessa välittyy kuulijalle mukavan letkeä live-meininiki, joka kyllä sopii tämänkaltaiseen akustiseen materiaaliin erinomaisesti. Jos olen ymmärtänyt oikein, Springsteen tunnetaan aikamoisena perfektionistina kun levynteosta on kyse, mutta tässä levyssä on myös aimo annos hiomatonta särmää, ja kenties juuri tässä on se seikka, joka nostaa levyn lajissaan valioluokkaan. Meno on parhaimmillaan aika villiä ja jopa laulultaan karhean raastavaa (Jesse James, John Henry), mutta on sitä osaamista myös instrumenttipuolella, pieni taitava puhallinryhmä tuo mukaan tanakkuutta ja jopa tarvittaessa ripauksen dixielandia, eikä unohtaa sovi myöskään aina tämätyyppiseen musiikkiin lisäväriä antavia viuluja sekä banjoa...Mutta myös rauhallisemmalla osa-alueella löytyy upeita tulkintoja, kuten paras koskaan kuulemani versio amerikkalaisesta kansanlaulusta Shenandoah sekä IRA:n taistelulaulunakin joskus tunnettu, vihreän saaren sävyttämä Mrs. McGrath. Mainita pitää myös Erie Canal -kappale, joka jää varsin helposti soimaan päähän, kuten kyllä moni muukin albumin raidoista - ja sehän on vain hyvän levyn merkki! Jos levyä pitäisi hieman kritisoida, niin ehkä äänenlaadun puolella olisi hieman ollut skarpattavaa - mutta toisaalta silloin ilmeisesti juuri mainitsemani livetunnelma ja leppoisa ote olisivat kärsineet. Hieno levy on kyseessä joka tapauksessa kaikin puolin, ja saakin ehdottomasti suositukseni.

Omassa versiossani on mukana bonuksena DVD, jossa valotetaan rennolla otteella levyn tekemisen vaiheita ja haastatellaan mm. mestaria itseään. Viimeistään tästä mainiosta videotallenteesta käy ilmi, että porukalla on ollut hauskaa levyä tehdessään, ja se kaikki kyllä välittyy kuulijalle asti. Springsteen näyttää parissa otoksessa olevan pienessä maistissa, mutta sehän ei menoa haittaa vaan päinvastoin!

Kuukauden klassikkolevy: Lynyrd Skynyrd, Pronounced Leh-nerd Skin-nerd (1973)


Jos rokin värikkäästä historiasta pitäisi mainita joitain likimain täydellisiä debyyttialbumeita, niin yhdysvaltalaisen, ns. "Southern rock" -tyylisuuntauksen kenties 'puhdasverisimmän' ja ilmeisesti myös menestyneimmän edustajan, Lynyrd Skynyrdin Pronounced...(käytän levystä jatkossa tätä kirjoitusasua) vuodelta 1973 on eittämättä yksi onnistuneimmista. Lynyrd Skynyrd on vielä tänäkin päivänä ilmiö, joka jakaa varsin vahvasti mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Joillekin tämä kyseessä oleva bändi edustaa lajissaan taidokasta etelävaltioiden bluespohjaista, mehevää ja ennen kaikkea menevää kitaravoittoista soitantaa monipuolisine musiikillisine mausteineen, mutta joillekin yhtye etenkin nykymuodossaan on taas mitä vastenmielisin esimerkki ahdasmielisestä punaniskamentaliteetista keinotekoisin patrioottisin höystein, jota levy-yhtiö ja markkinakoneisto vieläpä häikäilemättä käyttävät hyväksi. Kuten usein sellaisissa tapauksissa, joissa yksittäisen yhtyeen elinkaari alkaa olla kymmeniä vuosia, on totuus etsittävä jostain näiden äärimmäisten mielipiteiden välimaastosta, sikäli jos se edes on mahdollista. Ja valitettavasti tämä "totuus" jää jokaisen itsensä arvioitavaksi. Ja sehän tapahtuu parhaiten kuuntelemalla yhtyeen tuotantoa itse.

Pitkäaikaisten Lynyrd Skynyrd -fanien keskuudessa tuntuu nykyisin vallitsevan ainakin jonkinmoinen yhteisymmärrys siitä, että yhtyeen kulta-aikaa oli nimen omaan 1970-luku, aina traagiseen lento-onnettomuuteen saakka. Enkä ole itsekään tätä aivan ensimmäisten joukossa kiistämässä. Mutta mikä tekee Lynyrd Skynyrdistä ja etenkin sen esikoislevystä sitten niin erinomaisen? Ensinnäkin se, että jo Pronounced...- albumin kappaleista välittyy yhtyeen poikkeuksellisen taidokas ja paikoin jopa hurmioitunut soitto ja rankka tekemisen meininki. Lynyrd Skynyrdissä soitti parhaimmillaan peräti kolme kitaristia, joista Ed King tosin soitti esikoisalbumilla myös bassoa. Unohtaa ei sovi myöskään osaavaa kosketinsoittajaa Billy Powellia, joka antoi jo valmiiksi maistuvaan keitokseen aivan uusia makuvivahteita. Legendaarinen laulusolisti Ronnie Van Zant puolestaan pystyi ilmaisemaan sinänsä rajoittuneella mutta taatusti persoonallisella äänellään helposti enemmän kuin moni muu aikakauden laulaja - mukaan luettuna vaikkapa etelävaltioiden rokin pioneerien, The Allman Brothersin Greg Allman. Ärhäkkäluonteinen Van Zant tunnettiin myös armottomana piiskajana harjoituksissa, tätä pidetäänkin yhtenä syynä Lynyrd Skynyrdin soundin yleiseen jämäkkyyteen ja laatuun.

Jos Pronounced...-levyä miettii kokonaisuutena, on helppo todeta, että se kuuluu ainakin omassa kokoelmassani niihin varsin harvoihin ja valittuihin albumeihin, jolta ei huonoa kappaletta edes hakemalla löydy. Jopa sellainen kappale kuin
Mississippi Kid, jota itsekin vielä vuosia sitten vierastin, kuuluu tänä päivänä mielestäni erottamattomana osana levylle, tuoden siihen vieläpä mukavaa akustista lisäpotkua mandoliineineen sekä jonnekin kauas bluesin alkulähteille vievällä tiukalla poljennollaan. Toisaalta levyn tunnetuin kappale on tietenkin sen päätösraita Freebird, joka on vuosien saatossa kasvanut jo ulos levyltä ja elääkin nykyään omaa elämäänsä eräänlaisena epävirallisena rock'n'rollin 'kansallishymninä', Led Zeppelinin Stairway to Heavenin ohella. Eräs huomionarvoinen seikka, jonka Lynyrd Skynyrdiä typeräksi junttimusiikiksi kutsuvat kriitikot usein unohtavat on se, että kappaleiden sanoituksista löytyy myös vaihtelua laajalla skaalalla, huumoriakaan unohtamatta. Juuri tämä ryppyotsaisuuden puute, yhdistettynä ajoittain jopa liioittelevaan sentimentaalisuuteen (kuten kappaleessa Simple Man) tekee yhtyeen varhaisesta tuotannosta ehdottomasti tutustumisen arvoisen. Ja tästä levystä on hyvä aloittaa.