Ennen kuin maanmainioiden ruttunaamojen Suurempi Pamaus jysähti markkinoille fanien riemuksi vuonna 2005 oli Rollareiden edellisestä studiolevystä vierähtänyt aikaa jo kahdeksan pitkää vuotta. Eipä silti, että yhtye olisi pelkästään lekotellut tyytyväisenä jossain eläkeparatiisissa rahoja laskeskellen ja lonkkaa vetäen, kyllä noihin kahdeksaan vuoteen sitä kiertue-eloa ja työntekoakin mahtui. Ja milloinkas se Keith sieltä palmupuusta nyt putosikaan? Jo vuoden 1989 hyvä ja asiat oikealle tolalle palauttanut Steel Wheels -albumi oli nähdäkseni eräänlainen lähtölaukaus yhtyeen 'renessanssille', sen jälkeen ilmestyivät megagkiertueiden hengessä ihan kohtuullinen Voodoo Lounge sekä mielestäni sitä ehkä vielä astetta parempi Bridges To Babylon. Rimaa piti kuitenkin nostaa, ja katsoa josko rahkeet yhä riittäisivät jonkinmoiseen alkuräjähdykseen. Ja riittiväthän ne, A Bigger Bang on nimittäin vähintään kelpo osoitus siitä, että kaiken mahdollisen nähnyt ja kokenut veteraanijoukko löytää halutessaan vielä ainekset yhteen kunnon rutistukseen.
Albumin aloittaa hyvinkin tyyliin sopivalla ryminällä energinen Rough Justice, josta uskaltaisin ilman kristallipalloakin sanoa, että parhaita perinteitä ylväästi kunnioittava roteva rock-kappale tulee joskus tulevaisuudessa mahtumaan Rolling Stonesin 'Parhaat' -kokoelmalevylle. Jos tämä kappale olisi sorvattu vähän aiemmin, olisi se luultavasti ansainnut paikkansa myös Forty Licks -tuplalla, jonka kakkoslevy jätti vähän toivomisen varaa. Rough Justice nostaa itse asiassa levyn jatkoa ajatellen sen riman sen verran korkealle, että kun kuulin tämän albumin ensimmäistä kertaa joku vuosi sitten, ajattelin, että jos vain jatko on tätä lajia, niin tämä levyhän saattaa vihdoin olla se täysosuma ja Graalin malja, jota olemme odottaneet. No, eiväthän levyn kaikki kappaleet sentään ihan yhtä kovaa potki, mutta riittävästi kuitenkin. Mick Jaggerhan lobbasi tätä levyä ahkerasti ennen julkaisua ja julisti, että se on yhtyeen paras levy sitten kuuluisan ja aikoja sitten rockmusiikin reliikiksi kohotetun Exile On Main Street -klassikon. Taisihan sir Michael vähän hehkuttaa liikaa, mutta ajatellen Rollareiden myöhempien aikojen tuotantoa, jostain 1980-luvun alusta lähtien, niin tässä mielessä A Bigger Bang kyllä lunastaa hyvin paikkansa yhtyeen katalogissa.
Levyn onnistunut äänitys tukee mainiosti Charlie Wattsin homman uskollisesti kasassa pitävää ja tunnistettavaa rytminhakkuuta, vaikka joku väitti, että Watts olisi kärsinyt levynteon aikaan terveysongelmista ja osassa kappaleita käytettäisiin tuuraajaa. Itse en oikein tätä usko, mutta 14. raita Look What The Cat Dragged In eroaa kyllä omiin korviini rumputatsiltaan koko muusta levystä. Todennäköisesti olen kuitenkin väärässä ja vanha kunnon Charlie se siellä Gretscheillään paukuttelee. Kuudennessa kappaleessa yhtye palaa hetkeksi kirjaimellisesti juurilleen soittamalla äärimmäisen onnistuneen Back Of My Hand -nimisen bluesin, joka on osoitus siitä, että taito on herroilla yhä tallella, ja miksei olisi. Mick Jaggerin laulu on kautta albumin sellaista, että sitä ei välttämättä osaa aina tarpeeksi arvostaa, mutta kunhan sitä vain keskittyy kuuntelemaan huolella huomaa, kuinka hienovaraista ja artikulaatioltaan mestarillista se paikoin on. Jagger yrittää Sweet Neo Con -kappaleessa myös sivaltaa presidentti Bush junioria, mutta miljardöörin protestista puuttuu tarvittava kipinä. Onneksi sitä kipinää kuitenkin riittää musiikissa. Kitara-akselilla wanhat herrat Richards & Woods osoittavat, että konehuoneessa leiskuu yhä ja särmä soitossa puree. Ja mitäpä olisi Rolling Stones -levy ilman paria Keefin läpi murahtelemaa kappaletta. Tällä levyllä onnistuneempi niistä on sympaattinen pieni balladi, This Place Is Empty.
Saapa nähdä jaksavatko vanhat sedät vielä kerran lähteä tien päälle ja väsätä kokoon levyn. Jotenkin en laittaisi killinkejäni likoon sen asian puolesta. Mutta toisaalta: Mick jaksaa heilua aina, Ronnie täytyy vaan saada ensin esiin sarkofagistaan, Keith nyt tulee paikalle vaikka happiteltassa ja eiköhän se Charliekin vielä kerran saata vaivautua, jos malttaa vain jättää auto- ja asekokoelmansa sekä rakkaan jazzinsa. Kävi miten kävi, A Bigger Bang on siis hyvä levy - ja jos se jää viimeiseksi, mitä en suinkaan toivo, on se ainakin komea jäähyväisalbumi.
