Noin kuukauden päästähän tämä vanha jäärä ja musiikkimaailman ikuinen arvoitus nimeltä Bob Dylan täyttää kunnioitettavat seitsemänkymmentä vuotta, joten on kai paikallaan ottaa tässä lyhyesti tarkasteluun eräs hänen tuotantonsa unohdettu helmi. Sain tähän pieneen arvioon oikeastaan innoituksen, kun pääsiäisen aikoihin aloin lukemaan erästä miehestä kertovaa kirjaa, josta ehkä jäljempänä niin ikään kirjoitan jonkinmoisen hätäisen arvion.
Bob Dylan on eittämättä niitä artisteja, joista joko pitää tai ei, mutta uskon, että turhan moni on valmis haukkumaan miehen yksinomaan tämän erikoisen lauluilmaisun takia. Monimuotoisista teksteistä tai laajasta, monia innoittaneesta tuotannosta viis, kaameaa raakkumista kun ei kuulemma jaksa kuunnella. No, täytyy minunkin myöntää, että Dylan toimii itselläni parhaiten noin yhden levyllisen kerta-annoksina, eikä miehen nykyään valitettavasti aika pahasti känisevää korinaa aina jaksa senkään vertaa. Vaikka on esimerkiksi viime vuosien tuotantoa edustavalla Modern Times -albumilla kyllä hetkensä. John Lennonhan sanoi muistaakseni joskus, ettei sillä ole väliä mitä Dylan sanoo, vaan miten hän sanoo sen. No, aika usein jään kyllä itsekin kuuntelemaan musiikkia sanoman sijaan, mutta muistettakoon nyt se, että Dylan itse haluaisi tulla muistetuksi runoilijana.
Vuonna 1969 ilmestynyt, jo nimelläänkin country-henkinen, rauhallisesti tunnelmoiva Nashville Skyline on tätä taustaa vasten hyvinkin mielenkiintoinen levy. Ensinnäkin Dylanin lauluääni on levyllä sen verran edeltävästä tuotannosta poikkeava, että kuunnellessani tämän aivan hiljattain, hämmästyin totaalisesti. Olipahan näet tämä kiekko saanut olla rauhassa jostain syystä tuollaiset parikymmentä vuotta. Dylan todella tuntuu tässä laulavan ensimmäistä kertaa aidosti ylpeänä äänestään, ikään kuin olisi vasta oppinut käyttämään sitä kunnolla. Paikoin minulle tuli tästä Dylanin muusta tuotannosta miellyttävästi erottuvasta laulannasta mieleen joku nykyisempi kantritulkitsija, mutten saa nyt millään ilveellä mieleen kuka voisi olla kyseessä. No, onhan laulussa sitä tuttua nasaalia, mutta se tunnusomainen, herkästi pinnalle hyökkäävä karkeus maneereineen puuttuu, liekö miehen tuonaikaisella tupakkalakolla vaikutusta asiaan?
Nashville Skyline ei varmasti ollut ihan sellainen levy, jota sähköt kitaraansa saaneelta 'vallankumoukselliselta' ja uusia uria uurtaneelta Dylanilta odotettiin noihin aikoihin, täytyy tosin muistaa että tämän levyn edeltäjä, pari vuotta aiemmin ilmestynyt John Wesley Harding oli myös vahvasti kantrivaikutteinen. Vuonna 1966 tapahtuneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeenhän miehen tuotanto sai ajan henkeä ja vallalla olevia psykedeelisiä suuntauksia ajatellen varsin erilaisen sävyn, osansa asiaan oli varmasti myös yhteistyöllä sellaisten kavereiden kanssa, jotka myöhemmin muodostivat kerrassaan mainion yhtyeen nimeltä The Band. Mutta jos tätä levyä vertaa Dylanin 1960-luvun muuhun tuotantoon, erottuu se joukosta helposti jollain lailla kevyempänä, suoraviivaisempana ja uskaltaisin jopa väittää, että mutkattomuudessaan helpoimmin lähestyttävänä. Tässä ei liikoja kikkailla kätketyillä merkityksillä tai tehdä lyriikalla kuulijoita hämääviä korvankääntötemppuja, meno on enemmänkin maanläheistä ja leppoisaa - ja vapautunutta. Jo levyn kannessa kitaroineen virnuileva Dylan tekee selväksi, mikä on pelin henki. Ilmestyessään levy sai toki kielteistäkin kritiikkiä, lähinnä sitä pidettiin kai Dylanin rahastusyrityksenä, mutta se on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, mielestäni huomattavasti paremmin kuin esim. protestihenkiset varhaisemmat levyt, jotka tuntuvat olevan enemmän omaan aikaansa sidottuja. Lähinnä tarkoitan levyjä Freewheelin' sekä sen seuraajaa. Nashville Skyline onkin yksi oivallinen esimerkki miehen kiistattomista taiteellisista kyvyistä ja monipuolisuudesta, joille ei 1960-luvun kiihkeinä vuosina tuntunut olevan mitään rajoja.
Hollannissa vuonna 1948 syntynyt, omaa manterettamme ylpeästi edustava bluesmies Hans Theessink on tehnyt pitkällä urallaan aikamoisen läjän levyjä ja keikkaillut samalla ahkerasti ympäri maailmaa väsäten vieläpä siinä ohessa jopa kitaransoitto-oppaankin, muttei silti koskaan ole oikein noussut sen suurempaan suosioon. Kaipa näinä aikoina perinteisempi blues nykyvoimin esitettynä alkaa valitettavasti olla yhä harvempien herkkua, eikä Theessinkin tuotanto tässä suhteessa tee poikkeusta.
Se on kyllä sääli, sillä 1990-luvun lopulla ilmestynyt tunnelmasta toiseen komeasti luoviva Journey On -niminen albumi on omassa lajissaan hyvä, ja monin paikoin jopa aivan erinomainen. Theessink on paitsi perinteitä kunnioittava ja tyylitajuinen kitaristi, myös matalan, elämän karhentaman äänensä ansiosta taitava ja karismaattinen laulaja. Theessinkin lauluäänessä saattaa kuulla ajoittain pieniä vivahteita ja kaikuja mm. Kris Kristoffersonista, mutta kyllä äijän ääni lopulta ihan omanlaisensa on. Taitavasti eri aineksia yhdistelevä Journey On sisältää paitsi miehen omia kappaleita, myös muutamia varsin maukkaita sovituksia muiden, klassisempien bluesmiesten katalogeista. Esimerkkeinä Willie Dixonin huumoria tihkuva 29 Ways, Leadbellyn Bourgeois Blues sekä äärimmilleen pelkistetty, mutta silti yllättävän kovaa iskevä Rufus Thomasin Walking The Dog.
Mutta eivät Theessinkin omatkaan kappaleet huonoja ole, etenkin avausraita Where The Southern Crosses The Dog polkaisee levyn tanakasti käyntiin, kappaleen nimihän viittaa Mississippin sydänmaille, missä kaksi tärkeää rautatietä risteävät, eli tätä crossroads myyttiähän tässä ilmeisesti jotenkin haetaan. Kolmas kappale Set Me Free on taas ehkäpä viety sanoituksessaan liian pitkälle blueskliseiden viidakkoon, ja sen sentimentaalisuus alkaa jo olla itselleni liikaa, mutta äärimmäisen hieno sovitus pelastaa tämänkin kappaleen. Louisiana Man -kappaleessa meno yltyy puolestaan jo melkein tragikoomisuuden puolelle. Hauskana yksityiskohtana sanottakoon, että Theessink käyttää ovelana lisukkeena monessa kappaleessa Joe Sassin soittamaa tuubaa, joka ei nyt sellaisenaan ihan tavallisimman blueskokoonpanon vakiosoittimia ole. Outoa kyllä, tällä levyllä sen matala pörinä toimii hyvin. Myös levyn taitavat taustalaulajat ansaitsevat maininnan. Levyn ainoa selvästi muita heikompi raita on Theessinkin oma tekele Run The Human Race, jossa mies on syystä tai toisesta unohtanut bluesin ja yrittänyt tehdä jonkinlaisen nihkeähkön vetoomuksen maailman pelastamiseksi, siirappinen ja totaalisen typerä sanoitus ei tee missään nimessä oikeutta levyn muulle materiaalille.
Löysin Theessinkin itse aivan sattumalta noin 6-7 vuotta sitten, kun eräässä hifikaupassa kuuntelin liikkeen omia testilevyjä. Sieltähän tämä tarttui mukaan. Ja mitä kiekon äänenlaatuun tulee, tässä on eräs niistä levyistä, josta en ihan helpolla löydä mitään moitteen sijaa. Ehkä jos haluaisin viisastella, voisi kysyä, olisiko tämä levy kaivannut hieman jopa rosoisempaa ja hitusen hiomatonta särmää sisältävää otetta viimeisen päälle tuottamisen sijaan? Enpä usko, sillä levy on erinomainen esimerkki siitä, kuinka blues saadaan kulkemaan nykysoundeinkin, kunhan ote on vain persoonallinen. Theessinkin kriitikot muuten sanovat, että kun on kuullut yhden herran levyistä, on kuullut ne kaikki...mutta onkos silläkään väliä, kun yksi hyvä levy riittää. Tässäpä sellainen olisi.
Aktiivisen musiikinharrastajan pahimpia vihollisia ja itselleni ajoittain todellinen kiusallinen ongelma on ns. kuunteluväsymys. Se ei salakavalasti iskiessään katso aikaa eikä paikkaa, ja saattaa kestää parista päivästä jopa aina pariin kuukauteen. Tällainen yllättävän pitkäkestoinen jakso oli itselläni viimeksi viime vuoden marraskuusta jonnekin tammikuun lopulle asti. Tuona aikana ei vaan jostain syystä tehnyt mieli kuunnella oikein mitään, ja levyhylly saikin kerätä melko rauhassa pölyä. En oikein pystynyt määrittämään mistä tämä yllättävän pitkäkestoinen (ja siksi pelottava) musiikiton vaihe johtui, mutta onneksi tuo tuntuu menneen ohi - toistaiseksi.
Mitä kuunteluväsymyksellä sitten tarkoitetaan? Käsittääkseni hifistelijät ja muut laitehihhulit tarkoittavat termillä senkaltaista väsymystä, joka iskee kuulijaan, kun äänentoistolaitteisto on joltain osa-alueeltaan heikompi, ja musiikki ei sen kautta kuunneltuna vain kuulosta hyvältä. Ääni toisin sanoen värittyy liikaa, ja kuuntelukokemus on siksi epämiellyttävä. Diskantti saattaa olla kireä, bassotoisto epämääräistä jumputusta tai keskiäänet honottavia. Nämä lienevät aktiivisen musiikinkuuntelijan tuttuja murheenaiheita. Ainahan vika ei suinkaan ole laitteistoissa, vaan useasti myös äänitteessä - ja joskus, kenties useinkin, viime kädessä kuuntelijan korvien välissä. Ja ainahan nämä ovat yksilöllisiä juttuja. Esimerkiksi kuulokekuuntelussa on olennaista, että luurit ovat paitsi toiston suhteen laadukkaat, mukautuvat kuulijan kaalin muotoihin. Omaan moukurapäähäni istuvat mainiosti mm. kuvassa olevat itävaltalaiset AKG:n seiskanollaykköset, ja nämä kerrassaan mainiot kuulottimet ovatkin olleet satojen tuntien musiikkielämysten takuuna. Ja se tällä kertaa kaupallisista tiedotteista.
Itselleni laitteistolla ei kuitenkaan yllättäen ole asiassa niin paljon merkitystä kuin luulisi. Jos musiikki itsessään on hyvää ja mielenkiintoista, minulle on lopulta aika samantekevää, mistä isoisän aikaisesta kidekoneesta se lopulta korvani tavoittaa. Luvattoman paljon tulee nykyään käytettyä myös lopun aikojen viimeisimpiin kuuluvaa vitsausta, eli YouTubea. Tuubin täydeltä tulee etenkin iltaisin katsottua jos jonkinmoisia musiikkipätkiä, joiden äänen- ja kuvanlaatu saattaa sitten olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Se kiistaton hyöty tästä Tubesta kyllä on, että aika monta uutta tuttavuutta on sen kautta tullut vastaan, ja tämähän on tullut kalliiksi, kun näiden levyjä on sitten tarvinnut jostain alkaa hullun kiilto silmissä metsästää.
Itse olen havainnut, että kuunteluväsymyksen ilmaantumisen olennaisia syitä on kuuntelun kesto. Olen jo useita vuosia pitänyt itselleni riittävänä kerta-annoksena tuollaista tunnin tai kenties parin sessiota. Sen jälkeen alkaa keskittyminen väkisinkin herpaantua ja ajatus harhailla, olipa levysoittimessa millainen mestariteos hyvänsä. Tämä pätee omalla kohdallani etenkin klassiseen ja jazziin, joita kuunnellessa olisi muutenkin hyvä olla kaikkien aistiensa herra. Taustamusiikin käsite on minulle aika vieras, tietenkään tältä tympeältä melusaasteelta ei voi oikein välttyä esimerkiksi tavarataloissa tai ostoskeskuksissa, mutta koskapa sellaisissa on työnkin puolesta tullut aikaa vietettyä, ovat hermot joskus olleet koetuksella, etenkin kun kuulee päivän aikana muutaman kymmenen kertaa jonkun käsittämättömän typerän, kailottavan mainoksen. Tästä kidutuksesta toipuminen vaatii sitten illemmalla kovennettua kuuloketerapiaa hyvän musiikin parissa.
Kuunteluväsymystä ei loppujen lopuksi ole ihan helppoa määritellä, erilaisia osatekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Mutta lieneekö se edes tarpeellista? Jos esimerkiksi arkimurheet painavat, saattaa hyväkin musiikki muuttua yhdentekeväksi pörinäksi. Itselleni näin kävi aikoinaan mm. Deep Purplen varhaisemman tuotannon kanssa, mutta onneksi sentään ymmärsin antaa yhtyeelle toisen mahdollisuuden...
Chester Burnett (1910-1976), jonka maailma oppi tuntemaan nimellä Howlin' Wolf oli sodanjälkeisen Chigago-bluesin suurimpia nimiä, mies jonka ainoa todellinen haastaja oli tämän valtakaudella oikeastaan Muddy Waters. Wolf oli liki parimetrinen, pelottavan näköinen äijänroikale, jonka haudantakainen, erittäin persoonallinen ja voimakas laulutyyli on edelleen bluesmusiikin tunnistettavimpia. Aivan kuten Wolf tämän kirjan mukaan ennusti, hänen musiikkinsa arvostus kasvaisi entisestään tämän kuoleman jälkeen.
Moanin' At Midnight on erittäin perusteellinen selvitys tämän alkuvoimaisen jättiläisen elämästä, joka oli täynnä henkilökohtaista tragediaa jos kohta menestyksen ja onnenkin hetkiä. Kirjan tekijäkaksikko on syventynyt aiheeseensa todella perinpohjaisesti, minkä huomaa jo lähdeluetteloa vilkaisemalla. Yli neljäsataasivuinen kirja olisikin kenties kaivannut jossain kohdin pientä tiivistämistä, sillä nyt vaikuttaa siltä, että jokikinen Wolfin elämän sivupolku ja kaikki tämän lyhytaikaisetkin soittokaverit käsitellään turhankin huolellisesti. Ongelmaksi tästä todella laajasta näkökulmasta muodostuu se, että Howlin' Wolfin persoonasta välittyy kirjan sivuilta varsin ristiriitainen kuva, josta lukijan on vaikea saada otetta. Toisaalta tämä kuvataan miehenä, joka tajusi jo varhain raha-asioista enemmän kuin suurin osa aikalaisistaan, kurinalaisena ja ankarasti harjoittelevana muusikkona, kovana kurinpitäjänä yhtyeessään - toisaalta hän oli taas kiivas, äkkipikainen ja ammatilliseen kateuteen taipuvainen. Vaikka Wolf oli äitinsä hylkäämä, ja tapauksen kovettama, ei tälle sittemmin tuottanut tunnontuskia hylätä oma Floyd-poikansa. Minulle oli uusi asia se, että nuorempana Wolf oli tappanut miehen sivaltamalla tältä pääkuoren auki, ja tästä teosta blueslegenda istui lyhyen ajan vankilassa. En myöskään tiennyt, että Wolf oli palvellut pari vuotta toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijassa, kunnes sai vapautuksen 'terveydellisistä syistä. Wolf puhui myöhemminkin 'sotaneuroosistaan', vaikkei koskaan käynyt lähelläkään rintamaa.
Kenties ilkeimmän luonnehdinnan Wolfista antaa kirjassa eräs Chess-levyfirman palkkalistoilla ollut, jonka mukaan tämä oli 'viittä vaille idiootti'. Tosiasiassa Wolf opetteli vielä vanhoilla päivillään lukemaan ja kirjoittamaan, ottaen samalla tunteja myös matematiikassa. Eikä unohtaa sovi myöskään kitaraopetusta, jota mies niin ikään sai vielä kauan sen jälkeen, kun oli jo tunnustettu bluestähti. Wolfin soittotaitoja ei yleisesti tunnusteta aina vieläkään, ja kirjassakin näitä osin vähätellään. Huuliharppua tämä kyllä osasi tarpeen tullen puhaltaa, jos nyt ei kitaristina huippuluokkaa ollutkaan. Mutta Wolf tajusi jo varhain, että hänen valttikorttinsa onkin nimenomaan järisyttävä lauluääni, joka yhdistettynä energiseen, liioittelevaan lavaesitykseen ei liiemmin kitaratemppuja tarvinnut. Ja jos tarvitsi, muita saattoi aina palkata tähän hommaan. Kitaristi Hubert Sumlinin nimeä ei tässä yhteydessä voikaan ohittaa...Kirjan loppupuolella on pari riipaisevaa kuvausta Wolfin elämän ehtoopuolelta. Miehen äiti ei koskaan hyväksynyt poikansa syntistä bluesuraa, ja pitikin tätä 'paholaisen musiikin esittäjänä'. Kun Wolf tarjosi köyhälle äidilleen taloudellista apua, tämä sylki seteleiden päälle ja käänsi tälle selkänsä. Murtunut, iäkäs bluesjätti itki pitkän aikaa autossa tapahtuman jälkeen. Ja kun Wolfin terveys alkoi reistailla pahasti, tämä sai väsyneenä ja sairaana kuunnella yleisön buuausta, vaikka silminnäkijän mukaan esiintyi huonosta kunnostaan huolimatta edelleen oman, rautaisen ammattietiikkansa mukaisesti, kaikkensa peliin laittaen.
Johnny Kniga -kustantamon julkaisema teos ansaitsee joka tapauksessa helposti paikkansa musiikinystävän kirjahyllyssä, vaikkei mielestäni nouse aivan samalle tasolle, kuin joitakin vuosia sitten saman kustantajan suomeksi julkaisema Muddy Waters -elämäkerta. Molempien käännöstyöstä on vastannut maamme eturivin bluesasiantuntijoihin kuuluva, radion bluesministerinäkin tunnettu Esa Kuloniemi, joka ansaitseekin työstään bluesfanin kiitoksen ja kumarruksen. Kuloniemen puhekielen suosiminen käännöksessä ärsytti itseäni aluksi niin tämän kuin aiemman Waters-teoksenkin kohdalla, mutta muutaman luvun jälkeen siihen ei enää kiinnittänyt huomiota, tiedät sä? Toivoa silti sopii, että myös nuorempi sukupolvi löytäisi tämän kirjan, ettei se jäisi vain harvojen herkuksi. Sillä Howlin' Wolf jos kuka ansaitsee tulla kuulluksi edelleen.
Sonyn viime vuonna julkaisema, Original Album Classics sarjaa edustava Molly Hatchet -yhtyeen viiden alkuperäislevyn paketti tulla kolisi postiluukustani jokunen päivä sitten, ja tässä onkin sitten tullut tiiviisti nautittua näitä mehukkaita etelän hedelmiä muutamana iltana peräjälkeen. Jo aiemmin mainitsemani, uudelleen 'löytämäni' The Allman Brothers sysäsi minut jälleen kerran turhankin syvälle jonnekin amerikkalaisen Southern Rock -tyylin syövereihin. Mutta saa kai tätä lajia kuunnella, ainakin niin kauan kunnes on näkevinään Aurasillan kaiteella istuvan, geeniperimältään kyseenalaisen banjoa soittelevan maalaispojan. CD-soittimeni uumenissa on pyörinyt siis viime viikkoina mm. Lynyrd Skynyrdin varhainen tuotanto, tietysti Allmanit, uudempana tuttavuutena hiljattain arvioimani Gov't Mule sekä aivan uusimpana tämä Molly Hatchet -niminen yhtye, joka sai nimensä muistaakseni prostituoidulta, jolla oli tapana joskus 1800-luvulla varsinaisen työsuorituksensa jälkeen ottaa asiakkaansa hengiltä.
Jossain keskustelufoorumilla joku totesi, että oli pitänyt pitkään Allman Brothersia jonkinlaisena "köyhän miehen Lynyrd Skynyrdinä", vaikka oikeammin tämä kyseenalainen ja harhaanjohtava titteli kuuluisi kaiketi Lynyrdien lailla Floridasta lähtöisin olevalle, vuonna 1975 perustetulle Hatchetille. Molly Hatchetin menestyksen salaisuus on aika pitkälti sama kun Lynyrd Skynyrdillä, eli kolmen sähkökitaristin (Hlubek, Holland & Roland) aikaansaama muhkea ja tanakka sointi, johon vielä yhdistetään rotevaääninen laulusolisti (Danny Joe Brown) sekä tiukka, hommansa taitava rytmiosasto. Molly Hatchetilla nämä peruselementit olivat kyllä kunnossa, joten tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että bändin kaksi ensimmäistä levyä menestyivät kotimaassaan varsin mukavasti. Se, mikä yhtyeen erottaa Lynyrd Skynyrdistä on tietynlainen omaperäisyyden puute ja joidenkin pienten, mutta tuiki tärkeiden mausteiden vähäisyys. Mutta lajissaan Molly Hatchet on silti varsin pätevää kitaravetoista ryminää, joka putoaa helposti kuulijaansa, etenkin parin mallasjuoman avittamana.
Sen verran mitä All Music -sivuilta katselin, ei albumi Beatin' The Odds oikein pärjää muiden paketin levyjen kovemmassa seurassa. Syyksi tähän sanotaan keikkauupumuksesta kärsineen laulaja Brownin korvaaminen Jimmy Farrarilla. No, myönnettäköön että Farrarin laulu ei ole aivan edeltäjänsä luokkaa, mutta kyllä tälläkin levyllä hyvät hetkensä on, etenkin ronski ja riffivetoinen kitarapuoli pelastaa itsessään paljon. Tähän pakettiin sisältyvä neljäs levy, Take No Prisoners on sitten pakko mainita jo aivan käsittämättömän hilpeän kansitaiteensa ansiosta. Yhtye on kuvattu maalauksessa jonkintapaisiksi lihaksikkaiksi gladiaattoreiksi tai jumaltaruston sankareiksi keihäineen ja miekkoineen, jonkun kumman planeetan kamaralle. Tahatonta (tai tahallista) komiikkaa tihkuva uljas taideteos aiheutti pienehkön naurureaktion ensi kertaa nähtynä, etenkin parin hahmon päässä olevat, kuvaan täysin sopimattomat silmälasit! Tällä levyllä yhtyeen soitossakin oli jo kuultavissa pientä aavistusta 1980-luvun uusista tuulista, joskaan ei ehkä ihan siinä määrin, mitä kansikuva antoi ymmärtää...
En ole viiden levyn massiivisesta satsista lähtenyt erikseen arvioimaan yksittäisiä parhaita kappaleita tai sitä parasta levyäkään, mutta jos minulta kysytään, kaksi ensimmäistä levyä erottuvat hiuksenhienosti muita hieman tasokkaampina. Flirtin' With Disaster levyltä jäi erityisesti mieleen erinomainen, alkuperäistä paljon rankempi versio Rollareiden kappaleesta It's All Over Now.
On melkoisen vaikea lähteä arvioimaan John Lennonin ja samalla kolmen muun Beatlesin entisen jäsenen soolotuotantoa, koska lähes automaattisesti kaikkia levyjä tulee monen muun harrastajan tavoin epäoikeudenmukaisesti verranneeksi juuri Beatles-aikaan, mikä on varmasti ollut rasittavaa myös yhtyeen ex-jäsenille itselleen. Miten ihmeessä ylittää kriittisen yleisön odotukset? Viime vuosina pääosin ihan kelpo materiaalia julkaissut McCartney lienee ymmärtänyt sen olevankin mahdotonta, ja eipähän Maccan enää rahan tai maineen takia tarvitsekaan korkealla olevaa rimaa väkisin vääntämällä ylittää. Välillä hän onnistuu ja välillä taas ei, mutta myyntilistojen kärkisijoille ei ikämiehellä lauluäänen rapistumisen myötä taida enää olla asiaa. Ja aivan kun tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi päänvaivaa, aika helposti juuri vaikkapa Lennonin ja McCartneyn 1970-luvun soolotuotoksia huomaa vertaavansa keskenään, mikä on jokseenkin turhaa touhua. Jossain vaiheessahan kaverukset heittelivät entisen terveen kilpailuhengen sijaan sanoituksissaan lokaa toistensa päälle. Kummankin tuotanto oli muutenkin tuolla vuosikymmenellä melkoisen rönsyilevää ja kokeilevaa, Lennonilla tosin selkeästi enemmän. Lennon oli mielestäni myös parempi ja persoonallisempi rocklaulaja, mutta vain hitusen.
Vuonna 1975 tunnetulle Parlophone-merkille julkaistu, varsin ytimekkäästi nimetty Rock'n'Roll on monessa mielessä ongelmallinen ja ristiriitainen albumi. Sen taustalla on Lennonin todella pitkäksi venähtänyt, niin sanottu "kadotettu viikonloppu" eli periodi, jonka aikana John halusi kokeilla villiä poikamieselämää, josta tunsi jääneensä paitsi (mitähän herra 60-luvulla teki, kysyn vaan!). Tarinalla on myös toinen ja kenties totuutta lähempänä oleva puoli, eli puoliso Yoko Ono yksinkertaisesti potkaisi juopottelevan ja oikuttelevan Lennonin pihalle, ja käski tämän hoitaa asiansa kuntoon. Lennon ajautui jossain vaiheessa tätä sekavaa aikaa Kaliforniaan, jossa lyöttäytyi yhteen tuottaja Phil Spectorin kanssa. Jossain viinanhuuruisissa keskusteluissa päätettiin sitten tehdä cover-versioita sisältävä rokkilevy, jonka Spector tuottaisi. No, tietäähän sen mitä tästä seurasi. Kohta oli jokainen kynnelle kykenevä muusikontapainen studion ovea kolkuttamassa, ja kun Lennon, Spector ja koko konkkaronkka eivät lasiin sylkeneet, ei nauhoitusten taso ollut ihan sitä parhainta laatua. Spectorillahan ei tunnetusti aina valo vintillä palanut kovin kirkkaana, näissä äänityssessioissa mies ampui mm. jossain vaiheessa revolverillaan studion kattoon.
Jotain näistä monenkirjavista, usvaisista sessioista sentään syntyi, vaikka paljon piti materiaalia työstää uusiksi jälkeenpäin. Joku on ilkeämielisesti sanonut tätä levyä Lennonin henkilökohtaiseksi "kännilevyksi" vaikka osuvampi nimitys saattaisi ehkä olla "krapulalevy". Aikalaiskritiikki suhtautui levyyn varsin nihkeästi, vaikka levyä kyllä myytiin ihan kohtuullisesti. Nyttemmin mm. All Music -sivusto toteaa, että albumi on ajan saatossa osoittautunut alkuperäistä mainettaan paremmaksi ja pitääkin jotenkin pintansa Lennonin soolokatalogissa, joka ei kylläkään niin valtavan laaja ole, surullisen syynhän tähän tiedämme kaikki. Levy potkaistaan käyntiin varsin hyvällä versiolla Be-Bop-A-Lula -kappaleesta. Tämän jälkeen seuraa levyn kenties suurin 'hitti', vielä tänä päivänäkin joskus radioaikaa saava Stand By Me, joka on ainoana tältä levyltä löytänyt tiensä myös parille miehen kokoelmalevylle. Itseäni kokonaisuudessa häiritsee ehkäpä eniten sen äänimaailma, eli tuo Spectorin kuuluisa "äänivalli", jonka taakse jopa äänivaroiltaan hyvin varustettu Lennon tuntuu välillä häiritsevästi katoavan. Tulkinnoissa sinänsä ei ole mitään vikaa, vaikka aika ajoin syntyy sellainen vaikutelma, ettei mies ihan kaikkea annakaan. Selkeimmin tämä käy ilmi ehkäpä kappaleessa Do You Wanna Dance, mutta ajatuksen syntyminen saattaa johtua myös omituisen veltosta sovituksesta. Sama kummallinen ponnettomuus vaivaa myös Sweet Little Sixteen -kappaletta, ja onkin tässä yhteydessä sanottava, että Beatlesin Live At The BBC -tuplalta löytyvä versio on ehdottomasti parempi - olipa tällainen vertailu sitten järkevää tai ei. Mutta tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni. Bony Moronie -kappale jää loppupuolelta mieleen harvinaislaatuisen raskassoutuisesta tulkinnastaan ja tukkoisesta soundistaan, joka kyllä toisin kuin kahden em. kappaleen tapauksessa on jotenkin onnistunut. CD-versiolta löytyvät neljä bonusraitaa sen sijaan ovat melko yhdentekeviä, joskin asiaan vihkiytyneille niillä lienee kuriositeettiarvoa. Sanoisin, että osin levy lunastaa nimensä sille asettamat korkeat odotukset, osin taas harmittaa, että tätä kuunnellessa jotenkin aavistaa, että Lennon olisi pystynyt halutessaan paljon parempaankin. Tiedän, että monet arvostavat kovastikin tätä levyä, mutta tämä on oma näkemykseni.
Levyn hienosta kannesta on vielä todettava sen verran, että se kyllä kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihini, Jürgen Vollmerin Hampurin ajoilta peräisin olevan mustavalko-otoksen löysi sattumalta Lennonin kanssa (Onon luvalla) tuolloin heilastellut ja tämän edes jotenkin tolkuissaan pitänyt May Pang. Toisin kun suomenkielinen nettihakuteos tämän arvion kirjoitushetkellä virheellisesti väittää, Lennon ei ole kansikuvassa 15-vuotias. Jos Lennonin soolotuotanto lukijaa sen puhkisoitetun Imaginen lisäksi kiinnostaa, kehottaisin tämän sijaan kuitenkin aloittamaan esimerkiksi raastavasta ja kuuntelijansa haastavasta Plastic Ono Band -albumista, joka oli tekijälleen todellinen terapialevy. Ja Lennonia kenties rehellisimmillään.
No, pakkohan se oli tämäkin levy kaivaa esiin jostain paksun pölykerroksen alta amatöörikriitikon kynsiin, sillä onhan se epäsuorasti vaikuttanut tämän perin vaatimattoman blogini nimeenkin. Sanan 'heat' voisi kyllä kääntää lämmön sijasta paremminkin kuumuudeksi. Ja 'canned' voisi taas vääntyä muotoon tölkitettyä purkitetun sijaan, mutta mitäpä sitä hiuksia nyt halkomaan. Käsitteenä 'canned heat' juontaa juurensa Amerikoihin, viime vuosisadan alkupuoliskolle, jolloin oli olemassa Sterno-niminen ruokakeittimissä käytetty etanolipohjainen polttoaine. Lamavuosina köyhempi kansanosa teki mullistavan oivalluksen, että suodattamalla tuosta tökötistä saa mainion, edullisen ja ennen kaikkea päihdyttävän virvokkeen, joka kansalta sai lempinimen 'canned heat', ja innoitti blueslaulaja Tommy Johnsonia tekemään aineeseen liittyvän kappaleenkin.
Vuonna 1965 perustettiin sitten Kaliforniassa Canned Heat niminen yhtye, joka on kyllä itselleni eräänlainen kulttibändi. Vaikeahan tätä porukkaa on kuunnella niin, etteikö pieni hymynkare yrittäisi suunpieliin väkisin ilmestyä ja pian jo jalka alkaa väkisinkin hakkamaan biisien tahtiin. Yhtyeessä oli kaksi laulajaa, isokokoinen Bob "The Bear" Hite (kansikuvassa vasemmalla) sekä laulun lahjoiltaan vähän köykäisempi Al "Blind Owl" Wilson (kuvassa keskellä takana). Hite sai muuten houkuteltua uraansa jo jäähdytelleen bluespianisti Sunnyland Slimin palaamaan taas levystudioon. Näiden kavereiden reipas soitto ja laulu kulkee pääosin jossain rosoisen, raastavan ja väliin epäpuhtaan bluespoljennon kaikkein hämärimmillä syrjäseuduilla, ja taisivatpa heput 1960-luvun lopulla myöskin poimia sienimetsästä ne kaikkein oudoimmat tatit. Sääli sinänsä, sillä alkuperäiskokoonpanosta taitaa olla enää hengissä rumpali Fito de la Parra. Canned Heat oli kuitenkin aikanaan melkoisen suosittu yhtye, joka esiintyi mm. Montereyssä ja Woodstockissa, ja toi Turun Ruissalon rannoille kesällä 1971 hippiaatteen viimeiset mainingit. Olen muuten tästä asiasta kateellinen isäukolleni, joka oli todistamassa tätä mullistavaa tapahtumaa.
EMI Manhattan -levymerkille julkaistu The Best Of Canned Heat sisältää vain kymmenen kappaletta, joista avausraita On The Road Again huiluäänineen, kolmantena oleva Let's Work Together sekä Woodstock-elokuvasta muistettava Going Up The Country ovat ne kaikkein kuuluisimmat. Mutta helposti tahattomia naurukohtauksia aiheuttava Bullfrog Blues pitää myös mainita. Siitä tosin Rory Gallagher on tehnyt myöhemmin järkälemäisen oman versionsa. Levyn päättää aivan huikea boogierevittely Fried Hockey Boogie, Elviksen häpeään saattavista pulisongeistaan tunnetun basisti Larry "Mole" Taylorin nimiin laitettu 'sävellys', jonka aikana esitellään mm. yhtyeen jäsenet. Todetaanpa kappaleen aikana kieli poskessa, että meditiointi on hyvästä, kuten suuri guru Maharishi sanoo. Ja aivan kappaleen loppumetreillä laulaja toteaa sen kaikkein tärkeimmän kuulijoilleen: "and don't forget to boogie!" Tällä levyllä on sitä paljon puhuttua tunnetta ja hyvää meininkiä, jos kohta ehkä vähemmän turhan vakavaa soitantaa. Mutta väliäkö hällä, kun homma toimii!
Jake Nyman (s.1949) on suomalainen, suuresti arvostamani pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on uupumatta julistanut pop- ja rockmusiikin ilosanomaa jo 1970-luvun alusta lähtien. Paitsi radio-ohjelmistaan, mies tunnetaan kosolti tietoa tulvillaan olevista musiikkikirjoistaan. Niistä otin tarkasteltavakseni parin vuoden takaisen "Kovan päivän ilta" -nimisen tukevan opuksen, jonka innoituksena toimi kirjoittajan löytämä laatikollinen vanhoja, liki puhkisoitettuja 45-kierroksen vinyylisinglejä. Löydön siivittämänä Nyman alkaa kirjassaan pohtia tuon pienen, mutta tuiki tärkeän ääniteformaatin merkitystä populaarimusiikin historiassa. Kirjallinen matka alkaa pohdinnalla rokin syntymähetken määrittelyn vaikeudesta ja jatkuu aina 1960-luvun loppupuoliskolle. Omina lukuinaan Nyman esittelee mm. legendaarisen Sun - levymerkin artisteineen, twist-villityksen, teinipopin, brittirockin aamunkoiton siinä missä Yhdysvaltain vastaukset Englannin ylivallalle ja päätyy lopulta monen mutkan kautta Vietnamin sodan esiin nostamiin musiikillisiin kannanottoihin.
Kirjoittajana Nyman on ehdottoman pätevä. Herralle on vuosien varrella kertynyt kunnioitettava määrä tietoa, eikä sitä totisesti pantata. Kun luin tämän teoksen ensimmäistä kertaa yhdeltä istumalta, siinä oli itsellenikin tulla informaatiosta yliannostus, vaikka paljonhan näillä sivuilla oli jo ennestäänkin tuttua asiaa. Diletanttina minulla ei ole tietenkään oikeutta kyseenalaistaa Nymanin asiantuntemusta, mutta kenties pari pientä tarkennusta voisi olla paikallaan, vaikka sitten pilkkua viilaten. John Lennon hankki kyllä amerikkalaisen Rickenbacker 325 C kitaransa Saksasta, nähtyään kitaratehtaan mannekiinina tuolloin toimineen hollantilaisen jazzmuusikon "Toots" Thielemansin soittavan Rickenbackeria, mutta Thielemansin näpelöimä malli ei kylläkään ollut tämä Lennonin tunnetuksi tekemä lyhytkaulainen, tuolloinkin harvinainen "Capri". Joka pienine tuotantomäärineen ja ilman Lennonia olisi luultavasti päätynyt unohdettujen kitaramallien joukkoon. Toinen seikka, johon tekisin pienen tarkennuksen koskee mainion The Byrds -yhtyeen lahjakkaiden jäsenten myöhempiä vaiheita. Gene Clark, joka oli parhaimmillaan erinomainen lauluntekijä teki vuonna 1968 Nymanin kirjassaan mainitsemien levyjen lisäksi suorastaan loisteliaan albumin The Fantastic Expedition Of Dillard & Clark (yhdessä Doug Dillardin kanssa), joka ei omana aikanaan saanut käytännössä minkäänlaista arvostusta, mutta on sittemmin noussut yhdeksi 'country-rock' tyyliä määrittäväksi klassikkoalbumiksi. Mutta eihän se Nymankaan kaikkea voi muistaa...
Joku toinen tätä kirjaa arvostellut kaipasi siihen lisää kirjoittajalta henkilökohtaisempaa otetta, mutta minusta Nymanin selkeä, asiapitoinen ja yksityiskohtia vuolaasti viljelevä tyyli toimii tämänkaltaisessa kirjassa huomattavasti paremmin. Eikä kuivahkoa, ironian sävyttämää huumoriakaan kokonaan unohdeta. Aluksi minua vaivasi hieman Nymanin tapa lisätä jokaisen luvun loppuun 'epilogi', jossa tämä käy läpi varsinaisissa luvuissa esiteltyjen artistien myöhempiä elämänvaiheita ja kohtaloita. Mutta toisella lukukerralla mielipiteeni muuttui, näinhän tämä tietopaketti pysyy paremmin kasassa. Hyvä idea on myös lista kuuntelusuosituksista kunkin luvun jälkeen. Kovan päivän ilta ei ole mikään kaikkitietävä rockhistorian tietopankki, mutta eipä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Tuota aikaa eläneille se tarjoaa varmasti mukavia muistoja ja muistin virkistystä, meille myöhemmin syntyneille se taas on terve muistutus siitä, että osattiin sitä musiikkia tehdä jo kampakeraamisella kaudellakin. Ja jotenkin sitä tultiin toimeen ilman Idols-formaattia.
Mikäli tätä levyä pitäisi arvostella vain ylläolevan kieltämättä mitäänsanomattoman kansikuvan perusteella, saattaisi sen äkkipäätä tuomita yhdentekeväksi halvaksi kokoelmaksi eräältä 1960-luvun merkittävältä ja paitsi tuon vuosikymmenen, myös tulevaisuuden soundia määrittäneeltä brittiyhtyeeltä. Omaan levykokoelmaani on mystisesti vuosien varrella eksynyt erinäisiä tällaisia "best of, the very best of, ultimate, greatest hits" -nimikkeiden alla kulkevia, osin vähän epämääräisiä kokoelmia eri kokoonpanoilta. Mutta Yardbirdsin Ultimate! ei todellakaan ole mikään alelaarien halpiskokoelma. Itse asiassa tämä kahden levyn setti, jonka mukana tulee vieläpä 50-sivuinen hyvin dokumentoitu ja asiapitoinen kansivihkonen oli ilmestyessään vuonna 2001 kauan ja hartaasti odotettu, ensimmäinen kunnollinen ja kattava kokoelma tämän "superyhtyeen prototyypin" viisivuotiseelta taipaleelta 1963-68.
Vaikka itse tunnustaudunkin suosiolla mm. 1960-luvun musiikin suhteen intoilijaksi, ei Yardbirds moniin vuosiin merkinnyt minulle oikeastaan muuta kuin, "sitä yhtyettä, jonka kokoonpanossa soittivat sen eri vaiheissa kaikki Surreyn deltan huippukitaristit niin Eric Clapton, Jeff Beck kuin Jimmy Pagekin". Jokaiselle heistä Yardbirds oli eräänlainen ponnahduslauta tai silta uuteen, ja aivan erilaiseen henkilökohtaiseen musiikilliseen vaiheeseen. Pagen valtakauden lopussa tuhkaksi palaneen Yardbirdsin raunioilta nousi komeasti ilmaan muuan Zeppeliini... Ainoa Yardbirdsin kappale, jonka tunsin vuosia oli For Your Love, jota silloin tällöin kuuli jopa radiosta. Siksipä tämä parisen vuotta sitten hankkimani kokoelma oli vähintäänkin mielenkiintoinen, musiikkihistoriallisesti sivistävä, ja paikoin hyvinkin avartava kuuntelukokemus.
Jo ensimmäisen levyn alkuvaiheessa selviää, että Yardbirdsin juuret ovat kietoutuneet tiukasti amerikkalaiseen bluesperinteeseen. Tämähän ei sinänsä ole suuri yllätys, kun miettii aikakauden monia muita brittiyhtyeitä, Rolling Stones tästä tietysti ilmeisimpänä esimerkkinä, mutta samaan hengenvetoon voisi mainita toki vaikka Animalsin, varhaisen Moody Bluesin tai vaikkapa Van Morrisonin maailmalle esitelleen belfastilaisen Them -kokoonpanon. Kaikista näistä yhtyeistä jokainen joutui jossain vaiheessa päättämään jatkaako kierrätetyllä (joskin usein toimivalla) englantilaisella blueslinjalla vai yrittääkö saavuttaa suosiota esimerkiksi kaupallisemmalla materiaalilla. Yardbirds valitsi hetkeksi tuon 'kaupallisemman' lähestymistavan, edellä mainitun For Your Love -singlen toimiessa cembalolla soitettuine alkusointuineen uudistumisen merkkinä. Tässäpä oli vain yksi pahaa laatua oleva ongelma: yhtyeen soolokitaristille, juuri maineeseen nousseelle ja bluesiin asiaankuuluvalla hartaudella suhtautuvalle Eric "Slowhand" Claptonille ei tällainen harhaoppi sopinut alkuunkaan, ja tämä lähtikin suivaantuneena lätkimään. No, miehen otti omaan bändiinsä muuan John Mayall ja loppuhan on historiaa...Mainittakoon, että kokoelmalta löytyvä singlen kakkospuoli, Claptonin kasassa pitävä instrumentaali Got To Hurry antaa jo aavistuksen siitä, mihin suuntaan Claptonin soitto oli kehittymässä.
Yardbirds ei hätääntynyt, vaikka menetti kitarasankarinsa, Jimmy Pagea pyydettiin liittymään Claptonin tilalle, mutta tämä oli kiinni muissa projekteissa. Mutta Page ehdotti kaveriaan, hyväksi soittajaksi tiedettyä Jeff Beckiä uudeksi kitaristiksi - ja yhtye sai uuden, kokeilevamman suunnan. On sanottu, että Beckin aikainen energinen Yardbirds oli yhtyeenä parhaimmillaan. Mutta mielestäni koko Yardbirdsiä pitää ajatella nimenomaan yhtyeenä, ei suinkaan sen mukaan kuka milloinkin oli soolokitaran kimpussa. Traagisesti sähköiskuun 1976 menehtynyt laulaja Keith Relf ei ehkä ollut mikään tyylillinen moniottelija Mick Jaggerin tapaan, tai raastavaäänisen uhmakas kuten Animalsin Eric Burdon huippuvuosinaan. Mutta ei häntä missään nimessä huonoksikaan laulajaksi voi sanoa, ja huuliharppuahan äijä puhalsi todella mallikkaasti. Myös Yardbirdsin muu miehistö oli vähintäänkin kelvollista tasoa, etenkin rytmikitaraa sekä sittemmin bassoa soittanut Chris Dreja sekä yhtyeen varhaisempi basisti, Paul Samwell-Smith. Hupaisaa kyllä, ensimmäiseltä levyltä löytyvästä kappaleesta Good Morning, Little Schoolgirl on olemassa eräs huomattavasti menevämpi ja joka suhteessa toimivampi versio, eikä tarvitse edes kauas lähteä etsimään - Hurriganes nöyryyttää englantilaisten velttoa coverointia tämän kappaleen osalta melko suvereenisti.
Helposti lähestyttävää yhtyeen tuotanto ei ole, etenkään jos sitä pitäisi vain tämän kokoelman perusteella arvostella. Bändille tapahtui sen lyhyen elinajan aikana valtavasti ja kokoelmalta löytyvän musiikin kirjo onkin skaalaltaan todella mittava. On bluesvaikutteiden lisäksi mm. 'Mersey Beat' vivahteita, iskelmävaikutteita (oikeammin ehkä pop-vaikutteita), kokeellista psykedeliaa, pari italiaksi laulettua kummajaista ja ties mitä. Mutta toisaalta tässä on kyllä kyseessä sellainen musiikillinen aarrearkku, että ammennettavaa sen syövereistä riittää pidemmäksikin aikaa, mikäli on aiemmin missannut yhtyeen. Lopuksi vielä pieni triviakysymys aiheeseen liittyen: kuka olikaan Anthony Topham? No, hän oli muuan 16-vuotias, jonka vanhemmat kielsivät tätä soittamasta tässä 1963 perustetussa retkupoppoossa. Ja se ensimmäinen Yardbirdsin soolokitaristi, jota ei koskaan mainita.
Kalifornian Bakersfieldissä vuonna 1937 syntynyt Merle Haggard on amerikkalaisen kantrin 'vanhemman koulukunnan' viimeisiä todellisia suuruuksia. Nuorempana Haggard kokeili ennen muusikonuraansa myös rikollisen elämää, ja tämän touhun seurauksena tuli tutuksi mm. San Quentinin vankila. Vastarannankiisken ja vanhan jäärän pitkä ura jatkuu edelleen, ja viime vuosina tämä onkin tehnyt hyviä levyjä, kuten nyt arvioitavana oleva If I Could Only Fly. Haggardin merkitystä laulajana ja lauluntekijänä ei sovikaan aliarvioida, vaikka hänet on kenties turhan helppo lokeroida konservatiivisemman punaniskakantrin sitkeäksi puolustajaksi. Tämä käsitys on ilmeisesti syntynyt ja iskostunut suuren yleisön tajuntaan esim. sellaisen vanhan kappaleen kuin Okie From Muskogee perusteella, mutta rohkenisin epäillä, että tässäkin kappaleessa viekkaasti virnuileva vanha kettu on tehnyt pikemminkin herkullisen parodian kuin vakavasti otettavan kappaleen nurkkakuntaisen, ahdasmielisen patriotismin puolesta. Muita tunnettuja miehen varhaisia kappaleita ovat mm. Mama Tried sekä The Bottle Let Me Down. Haggardin musiikin voi myös sen enempää miettimättä virheellisesti leimata tuollaiseksi USA:n keskilännen syrjäisten kuppiloiden röhnökantriksi, jota ylipainoiset äijät kuuntelevat jukeboksista silmät sumeina loppuyön hetkinä bourbonlasi edessään. Onhan Haggard toki innoittanut suomalaisiakin, kotoisan promillekantrin uranuurtajien Freud, Marx, Engels & Jungin Pekka Myllykoskihan jo aikanaan lauloi kappaleessa Pitkätukkainen punaniska: "Saatan näyttää hieman Merle Haggardilta/mutta laulan kyllä paremmin kuin hän...
No, tähän nimenomaiseen asiaan en lähde ottamaan kantaa sen enempää, mutta sanotaan nyt sen verran, että kyllä Haggardin laulua mieluummin kuuntelen kuin Myllykosken, mikäli virvokkeita ei ole tullut nautittua.
Vanhemmiten kovanaama Haggardkin tuntuu pehmenneen melkoisesti, amerikkalaisen yhteiskunnan ja maan elämänmenon ajoittainen arvostelukin on laimentunut ainakin tällä levyllä tuollaiseksi ikääntyvän ukon nostalgiankaipuuksi. Ja sehän ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, sillä miehen taito tehdä hyviä kappaleita ei ole mihinkään lisävuosien myötä kadonnut ja ainakin vielä tällä levyllä lauluääni on hyvässä kunnossa. Kummasti olen miehen elämän kolhimasta ulkonäöstä myös löytävinäni kirjailija Charles Bukowskin piirteitä, vaikka tämä nyt onkin asiaan kuulumaton sivuseikka. If I Could Only Fly sisältää siis paljolti ikääntyvän miehen resignaatioon viittavia kappaleita, mutta myös oma perhe tuntuu olevan tärkeä laulujen lähde. Leavin's Getting Harder -kappaleessa Haggard taas laulaa, kuinka keikoille lähteminen on päivä päivältä vaikeampaa, kun kotoisa lampi kaloineen odottaisi narraajaansa, lieneekö sitten sama lampi levyn kansikuvassa? Honky Tonk Mama taas julistaa jo nimellään mistä on kysymys. Kuten eräs tuttuni sanoi: "kantribiisi ei voi olla koskaan huono, jos siinä vaan mainitaan honky tonk". Näinhän se on. Levyn avausraita, Wishing All These Old Things Were New on ehkä selkein esimerkki siitä, kuinka laulaja haikailee menneiden, parempien aikojen perään. Mutta tätä sanomaa ei enää julisteta niin kipakkaan sävyyn kuin aiemmin. Levyn päättää kauniin alakuloinen Listening (to The Wind). Tätä samaista päätöskappaletta yritin muuten itsekin tulkita joku vuosi sitten kera akustisen kitarani, mutta kappaleessa Haggard tekee parissa kohdin laulaessaan jännän pienen koukeron, olisikohan Lefty Frizzelliltä lainattu maneeri, joka ei vain suomalais-ugrilaisen åboriginaalin kehittymättömillä äänihuulilla ota onnistuakseen. Siksipä jätin kappaleen tulkintayritykset suosiolla itseäni etevämmille...
Merle Haggard on aina ollut oman tiensä kulkija. Presidentti Ronald Reagan kutsui tämän aikoinaan esiintymään Valkoiseen taloon. Haggard ei lievästi ilmaistuna ollut suuremmin ihastunut Reaganin hallintoon, joten lähetti b-luokan näyttelijänuransa lopettaneelle presidentille ilmaisultaan ytimekkään sähkeen. Siinä oli tiettävästi vain kaksi sanaa. Eivätkä nuo sanat olleet "kiitos kutsusta." Eipä ole miehelle sen jälkeen kutsuja Valkoiseen taloon sadellut, vaikka valtakin on jonkun kerran sen jälkeen vaihtunut. Toisaalta onpa Haggardissa tarpeen tullen herrasmiehenkin vikaa. Eräs saksalainen ihailija lähetti miehen elämäkerran tälle Atlantin yli, siinä toivossa että saisi sen takaisin nimikirjoituksella varustettuna. Tuntemattomasta syystä kirja palautui sellaisena, kun sen päälle olisi kaatunut kahvikannu, sivut liimaantuneena yhteen ja ilman nimmaria. Lähetettyään ihmettelevän kirjeen Haggardille, tämä pahoitteli henkilökohtaisella kirjeellä tapahtunutta, ja lähetti vääryyttä kärsineelle fanille samaisen kirjan tekijänkappaleen omistuskirjoituksella, valokuvansa sekä nipun levyjään signeerattuna.
Mutta lopuksi palaan vielä tähän levyyn, jonka kannesta vasta nyt huomasin pienen tarran, johon on kirjoitettu joitakin kehuja muilta artisteilta. Itse Johnny Cash toteaa pienellä präntätyssä tekstissä seuraavalla tavalla: "I wonder where comes this newfound creativity...He's the old Haggard, and yet he's grown. On these songs he flourishes..." Tottahan tuo puhui Cash.
Ylläoleva kuva esittää varhaista bluesmiestä Blind Lemon Jeffersonia, joka syntyi Teksasissa joskus 1890-luvulla ja kuoli uransa huipulla joulukuussa 1929, varsin epäselvissä olosuhteissa. Blind Lemonia on sittemmin tituleerattu mm. "Teksas-bluesin isäksi". Suosituimman selityksen mukaan Jeffersonia kuljettanut auto hyytyi lumimyrskyssä, kuljettaja joutui paniikkiin ja lähti etsimään apua. Kun apu saapui sitten paikalle, oli liian myöhäistä ja Jefferson oli jäätynyt kuoliaaksi auton takapenkille. Toisen tarinan mukaan Jefferson myrkytettiin Robert Johnsonin tavoin, kolmas kertomus taas pitää kiinni auton hajoamisesta, mutta muokkaa sitä niin, että Jefferson olisi joutunut koirien raatelemaksi hoiperrellessaan yksin avuttomana lumimyräkässä. Veikataanpa tämän myös kuolleen ryöstöyrityksen yhteydessä. Totuutta ei tiedä kukaan.
Se sentään tiedetään, että Jefferson oli aikansa suosituimpia blueslaulajia ja tienasikin levyillään muihin aikansa mustiin esiintyjiin nähden mukavasti. Erään lähteen mukaan tällä olisi ollut jossain vaiheessa tilillään 1500 dollaria, varsin huomattava summa noihin aikoihin. Samoihin aikoihin maineeseen noussut laulajatar Victoria Spivey on jossain haastattelussa vuosia myöhemmin sanonut, että vankkarakenteinen Jefferson olisi jossain vaiheessa saanut elantonsa painijana. Samoin Spivey tiesi kertoa, että Jefferson oli aina pukeutumisessaan huoliteltu, jopa keikarimaisuuteen saakka. Kitaransoittajana Jefferson viljeli taitavia juoksutuksia, ja onpa sanottu hänen näppärässä, joskaan ei ehkä häikäisevässä tyylissään olevan vaikutteita espanjalaisesta koulukunnasta, hänen tiedetään tai arvellaan kuulleen paljon meksikolaisia soittajia Teksasin etelärajan tuntumassa.
Palatkaamme näiden hatarien tietojen jälkeen miehestä otettuun valokuvaan, joka on tiettävästi ainoa hänestä koskaan otettu. Kirjailija Francis Davis heittää ilmaan teoksessaan The History Of The Blues varsin mielenkiintoisen ajatuksen: onko kuvassa oleva henkilö edes Blind Lemon Jefferson? Ajatus ei sinänsä ehkä ole kovin relevantti, mutta hauskahan sillä on vähän spekuloida. Itseäni, kuten Davisiakin häiritsee kuvassa esimerkiksi se kömpelö tapa, jolla taitavaksi tiedetty blueskitaristi retkottaa halpaa, liian pitkästä narusta roikkuvaa soitintaan. Kuvan mies vaikuttaa jotenkin vaivautuneelta puvussaan ja lisäksi ihmetyttää, miksi syntymästään asti sokealla miehellä on silmälasit? Joku levy-yhtiöstä on ilmeisesti kirjoittanut varhaisen promokuvan alalaitaan "Cordially Yours, Blind Lemon Jefferson", jolla aivan kuin halutaan varmistaa, että tässä on todella kuvassa Jefferson, eikä kukaan muu. Jos kuvaa verrataan vaikkapa kuuluisaan valokuvaan sliipatusta Robert Johnsonista kitara kädessään, toiseen niistä kahdesta, joiden olemassaolo tiedetään, on varsin helppo kyllä epäillä kuvan aitoutta.
Varhaisessa bluesissa taru kietotuu totuuteen usein hämmentävällä tavalla. Eräs toinen Teksasin tunnettu bluesmies, suuri tarinaniskijä niin lauluissaan kuin muutenkin, Sam "Lightnin" Hopkins näki nuorena poikana Jeffersonin soittavan, ja kertoi Jeffersonin opettaneen tälle pari kitarakikkaa. Myöhemmin Hopkins väitti myös toimineensa Jeffersonin "oppaana" jonkin aikaa. Hopkinsin sanaan on joko uskominen tai sitten ei. Mutta yksi asia on kuitenkin varmaa: musiikki itsessään on takuulla aitoa, niin Jeffersonin kuin monen muunkin varhaisen bluesin suuruuden kohdalla.
Olen viime aikoina kuunnellut varsin tiiviisti The Allman Brothers Bandin levyjä, niin varhaisempaa kuin uudempaakin tuotantoa. Vasta hiljan minulle selvisi, että tämän monia vaiheita nähneen yhtyeen myöhempien aikojen kokoonpanossa soittelivat 1990-luvulla sellaiset herrat kuin kitaristi Warren Haynes sekä basisti Allen Woody. Yhdessä rumpali Matt Abtsin kanssa he muodostivat sittemmin etelävaltioiden musiikkiperinteistä ammentavan oman trionsa nimeltä Gov't Mule. Tämä kyseinen muuli pääsikin potkaisemaan minua yllättäen ja vieläpä kovaa, sen verran rajusta poppoosta on kyse. Mulekin on kokenut vuosien varrella yhtä sun toista, ja kokoonpano on vaihdellut. Elokuussa 2000 yhtyeen basisti Allen Woody löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan New Yorkissa. Uudenvuodenaattona 1999 Atlantassa, Roxy Theatressa äänitetty muhkea kolmen levyn livetaltiointi tavoittaakin mainiolla tavalla alkuperäisen, kolmejäsenisen Gov't Mulen huikean energian ja soitannan monipuolisuuden, toki kiittäminen tästä on myös livesetin vierailijoille. Itseeni suuren vaikutuksen teki Haynesin moniuloitteinen kitaransoitto. Siksipä hieman ihmettelin, miksi kesti näin kauan julkaista tämä levy?
Kaikkitietävä All Music Guide luokittelee tyylillisesti Gov't Mulen termein Southern Rock, Hard Rock, Blues Rock sekä Rock & Roll. Ja mikäpä minä olen tähän vastaan sanomaan, vaikka vierastankin esittäjien ehdotonta lokeroimista ja karsinoimista johonkin tiettyyn genreen. Mutta kyllähän Mule kiistämättä näiden tyylilajien maastoa ansiokkaasti kartoittaa. Mulennium (tätä ei sovi sotkea Gerry Mulliganin levyyn Mullenium) on kokonaisuutena sen verran raju paketti, että saa kyllä olla aikamoinen guru, jos koko konserttitaltioinnin yhteen menoon kuuntelee. Mulennium pitää sisällään niin yhtyeen omia kappaleita, kuin myös covereita - viimeksimainittuja saattaa olla jonkun mielestä jopa liikaa, mutta itseäni ne eivät haitanneet.
Ensimmäisellä levyllä koetaan konsertissa se hetki, kun vuosituhat vaihtuu Georgiassa ja asiaan kuuluvan lähtölaskennan jälkeen yhtye repäisee sen kunniaksi King Crimsonin tilanteeseen varsin hyvin sopivan kappaleen 21st Century Schizoid Man, jonka tulkinta oli yllättävänkin uskollinen alkuperäisversiolle. Seuraavaksi jatketaan The Whon We're Not Gonna Take It -biisillä ja ensimmäisen levyn päättää Led Zeppelinin Dazed And Confused. Näistä viimeksimainittu ei jostain syystä oikein saa lihaa luidensa ympärille, mutta joka tapauksessa kokonaisuutena raju ykköslevy nostaa odotukset korkealle jatkon suhteen. Toinen levy alkaakin varsin yllättäen perinteisempää bluesia edustavalla setillä, ja Mulen seuraksi lavalle astelee kitaroineen itse Little Milton. Minulla oli ennestään kokoelmassani yksi Miltonin levy, mutta enpäs muistanutkaan kuinka kovasta ukosta onkaan kyse. Miehen laulukin kuulosti tuohon aikaan todella hyvältä ja tämä "bluesosuus" onkin itselleni näin parin kuuntelukerran jälkeen kenties paketin parasta antia. Mule antaa Little Miltonille kunnian mm. Led Zeppelinin tunnetuksi tekemästä kappaleesta I Can't Quit You Baby, mutta uskaltaisinpa väittää että kuten niin usein, kun blueskappaleiden alkuperää yritetään jäljittää, ei oikeaa vastausta ole. Miltonin jälkeen vierailevan tähden manttelin perii useassa kappaleessa kitaristi Audley Freed, jonka ansiosta yhtye saa soittoonsa ylimääräistä särmää.
Kolmannen levyn avaa varsin railakkaasti Beatles-cover Helter Skelter mutta levyn jatko on hieman hillitympää menoa, sisältäen mm. mainion tulkinnan Lynyrd Skynyrdin Simple Man -kappaleesta. Kun jätkät osaavat soittaa (vierailijoiden hienosti tukemana), eikä laulupuolestakaan löydy juuri moitteen sijaa, voi tätä konserttisettiä kyllä suositella lämpimästi kaikille räväkämmän, rehevän bluespohjaisen meiningin ystäville. Gov't Mulehan on hyvän livebändin maineessa, enkä ainakaan itse Mulenniumin kuultuani tätä voikaan kiistää.
Jos minun pitäisi nimetä pikaisesti kymmenen kitaristia, joiden musiikki kolahtaa minuun ja kunnolla, melko suurella todennäköisyydellä Skotlannin Glasgow'ssa 1949 syntynyt ja osaavana lauluntekijänäkin kunnostautunut Mark Knopfler olisi yksi heistä. Dire Straits -yhtyeen johtohahmona Knopfler nousi maineeseen, kuten tunnettua. Kun yhtye sitten hajosi, Knopfler siirtyi luontevasti soolouralle. Ensimmäistä soololevyä saatiin kuitenkin odottaa jonkin aikaa. Kun Golden Heart sitten ilmestyi vuonna 1996, se nosti riman kertaheitolla niin korkealle, ettei mikään sen jälkeen ilmestynyt levy miehen soolotuotannosta ole mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle. Viimeisintä en ole tosin kuullut. Mutta Knopflerin kunniaksi on silti sanottava, että kaikilla levyillä on kyllä hyviä kappaleita, mutta kokonaisuutena Golden Heart on yhä paras kuulemani herran soololevy.
Vuonna 2007 julkaistu Kill To Get Crimson on omaan makuuni vähän turhankin laimea ja jotenkin hengetön, kappaleet ovat tuollaisia leppoisan tunnelmoivia, paljolti akustisen soiton varaan nojaavia ja perussävyltään haikean sentimentaalisia ja mausteita on keitokseen saatu mm. kansanmusiikista. Knopflerin lauluääni ei ole minulle mikään ongelma, vaikkei tämä mikään huippuluokan solisti olekaan. Ikä tosin tuntuu pehmentäneen ukon jo ennestäänkin karheaa ääntä jonkin verran. Tämän levyn varsinaisena ongelmana on vain se, että yksikään kappaleista ei tunnu oikein jäävän mieleen - ja kokonaisuus jättää jostain syystä aika vaisun jälkimaun. Mainittakoon, että tätä arviota varten kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa sen ilmestymisen jälkeen, ihan vain testatakseni olisiko neljän vuoden takainen lievähkö pettymys muuttunut maagisesti parempaan suuntaan. Näin ei valitettavasti käynyt, levyssä on vain jotain määrittelemätöntä tyhjyyttä. Sen verran tässä on kyllä hyvää, että miehen taitavaa, hienostunutta ja persoonallista kitarointia on aina ilo kuunnella - olivatpa kappaleet sitten kuinka yhdentekeviä hyvänsä.
Tuotannollisestihan levy on joka tapauksessa huippuluokkaa, kuten kaikki Knopflerin levyt. Näitä voi aika huoletta käyttää vaikka äänentoistovehkeidensä testaamiseen, ja luulenpa että moni näin tekeekin. Itselläni oli esimerkiksi vuosia yhtenä testilevynä Dire Straitsin viimeinen kiekko, On Every Street. Tämä arvioitava levy olisi kuitenkin kaivannut toimiakseen Knopflerilta Trawlerman's Songin tai Sailing To Philadelphian kaltaisia kappaleita. Levyn parhaaksi kappaleeksi nostaisin kappaleen numero kahdeksan, Let It All Go, joka jotenkin muistuttaa minua etäisesti 1970-luvun englantilaisista 'sähköisen folkin' esittäjistä, Steeleye Spanista sekä Fairport Conventionista. Kannattaisiko Knopflerin tehdä vaihteeksi duettolevy jonkun kanssa? Ehkäpä. Miehen yhteistyö Emmylou Harrisin kanssahan toimi erinomaisesti levyllä All The Roadrunning. Jotain maustetta tahi lisäväriä tämä neljän vuoden takainen meininki jäi kyllä pahasti kaipaamaan.
Yhdysvaltalainen Albert Goldman tunnetaan juuri tästä teoksestaan, jonka lukeminen kuuluu mielestäni musiikinharrastajan yleissivistykseen - niin hyvässä kuin pahassakin. Goldmanin aikoinaan kovastikin kohuttu kirja ei ole varmasti nykyisinkään fanaattisimpien Elviksen ihailijoiden mieleen. Se on nimittäin tavattoman ilkeä, paikoin äärimmäisen sensaatiohakuinen ja sen sivuilta suorastaan tihkuu kirjoittajan halveksunta ja suoranainen viha kohdettaan, rokin kuningasta kohtaan. Mikäli Goldmanin käsitys ilmiöstä nimeltä Elvis Presley olisi ainoa, oikea ja virallisesti hyväksytty totuus, sen voisi tiivistää vaikkapa seuraavalla tavalla: Elvis Presley oli ongelmallisen äitisuhteen leimaama, sivistymätön etelävaltiolainen juntti, joka saavutti maailmanmaineen plagioimalla afroamerikkalaisia laulajia. Liian helposti saavutetun menestyksen myötä hänestä tuli mielisairas, perverssi asehullu narkomaani, joka makasi päivät pitkät pilleritokkurassa vaipoissa omissa ulosteissaan ahmien ruokaa ja kiusaten alaisiaan.
Goldman ei juurikaan säästele kirjoittajanlahjojaan, joita tällä selvästi kyllä on, käydessään vimmalla Elvis-myytin kimppuun ja alkaessaan riisua kuninkaalta tämän vallan tunnusmerkkejä. Toisaalta kirjoittaja saa tältä osin hieman ymmärrystäni, sillä etenkin perikunta haluaa nykyäänkin antaa Elviksestä jokseenkin toisenlaisen, aivan liian siloitellun ja kaunistellun kuvan, eräänlaisen "Disney-version", kuten joku aihetta käsittelevällä foorumilla osuvasti totesi. Mutta Goldman ei tyydy vain paljastamaan Elviksen elämän varjopuolia, vaan tekee sen suorastaan kirurgisen tarkasti ja perinpohjaisen sinnikkäästi, verhoten halpamaisen, roskalehdistä muistuttavan sensaatiohakuisuutensa eräänlaiseen akateemissävytettyyn kerrontaan, professori kun oli. Kuten kirjan tärkeimpänä lähteenä ollut entinen Elviksen sisäpiirin, ns. "Memphisin mafian" jäsen Lamar Fike on todennut, projektin alussa Goldman selvästi piti Elviksestä, mutta lopussa vihasi tätä. Fike oli monivuotisen kirjoitustyön aikana toivonut asiallista, virallista ja kattavaa Elvis-teosta, mutta järkyttyi tavattomasti nähdessään millainen kirjasta lopulta tuli.
Itse näen Goldmanin kirjan suurimpana ongelmana sen, ettei sen kirjoittaja ole ilmiselvästi edes yrittänyt ymmärtää Elviksen musiikkia, kaikkein olennaisinta tekijää puhuttaessa sitten ihmisestä tai maailmanlaajuisesta ilmiöstä nimeltä Elvis. Kyllähän miehen elämässä riitti aineksia toki vaikka kymmeneen tämänkokoiseen opukseen, mutta Goldman tyytyy kuittamaan Elviksen musiikin kitkerinä sivuhuomautuksina. Esimerkiksi Love Me Tender -kappaletta tämä pitää epäonnistuneena ja hyvänä esimerkkinä varhaisen Elviksen laulun epävireisyydestä, mutta unohtaa samalla mainita että kappale on eräs maailman tunnetuimpia balladeja, ja miljoonien rakastama. Lopulta voidaan sanoa, että ei Goldmanin kirjaa nyt takansytykkeeksi kannata uhrata, kuten eräällä foorumilla ehdotettiin. Sen nerokkuus piilee siinä, että kirjasta huomaa heikommillakin hoksottimilla kuinka sanoilla pelataan ja rakennetaan uskottavia rakennelmia varsin hataraltakin pohjalta, jos vain kynä pysyy kädessä ja taitoa löytyy. Goldmanin lahjakkuus tässä asiassa on ilmeinen, ja ellei tämän sukunimi viittaisi muuhun, olisi tällä ollut varma työpaikka erään J. Goebbelsin palveluksessa. Keskittymällä Elviksen negatiivisiin puoliin ja korostamalla niitä Goldman tietoisesti kätkee kaiken positiivisen ja synnyttää kyllä mielenkiintoisen, joskin kovin yksipuolisen Elvis-tulkinnan.
Kitaransoitto, jopa omilla perin vaatimattomilla taidoillani, on ollut itselleni hauska ja antoisa harrastus, ainakin useimmiten. Oman edistymiseni tiellä soiton suhteen on lähinnä ollut se, että olen ikävä kyllä aika laiska harjoittelemaan... Kun itse aloitin soittamisen noin 12-vuotiaana, ja kiinnostuin sittemmin sähkökitaroista tämänkaltainen teos, etenkin suomen kielellä olisi ollut kullanarvoinen. Tuolloin kun ei ollut internetiä, kirjastosta ei oikein osannut etsiä aiheeseen liittyvää - enkä tuohon aikaan edes tuntenut ihmisiä, jotka olisivat kitaratietouden suhteen osanneet noviisia auttaa. No, ensimmäinen soitonopettajani oli kyllä kova ukko tarinoimaan, mutta lähinnä puhuimme soittelun ohessa 1960-luvun musiikista Beatles etunenässä, emme niinkään kitaroista...
Dave Hunterin perinpohjainen selvitys 'klassisista' kitara/vahvistinkombinaatioista on erinomaisen tervetullut lisä markkinoilla jo olevien kitarakirjojen joukkoon. Kirja jakautuu oikeastaan kahteen osaan: aluksi tekijä käy varsin seikkaperäisesti läpi kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat (sähkö)kitaran ääneen ja sen ominaisuuksiin eri vaiheessa signaaliketjua, jatkossa puolestaan keskitytään erilaisiin kuuluisiin tietyn kitaran ja vahvistimen yhdistelmiin, jotka ovat osaltaan olleet muokkaamassa tuntemamme populaarimusiikin historiaa. Esimerkkeinä vaikkapa 1960-luvulla Eric Claptonin tunnetuksi tekemä (ja monien sittemmin imitoima) Gibsonin Les Paulin ja Marshall-vahvistimen aikaansaama tuhti 'Blues breaker' pörinä tai vaikkapa "britti-invaasion" tavaramerkiksi muodostunut amerikkalaisen Rickenbacker-kitaran ja englantilaisen Vox-vahvistimen tunnusomainen räminä. Tutuksi tulevat myös varhaiset jazzkitarat, Fenderit, Hiwattit ja moni muukin vekotin, jopa siinä määrin, että asiaan perehtymätöntä (myös itseäni) alkoi jossain vaiheessa hirvittää silkka nippelitiedon huima määrä, vaikka kirjoittaja pysyykin kiitettävästi asiassa ja tuntee hyvin historiansa. Esimerkiksi pelkästään putkivahvistimista tulee tässä kirjassa sellainen määrä tanakkaa tietoa, että aihetta kohtaan täytyy tuntea todellista mielenkiintoa, jotta kirja jaksaisi kiinnostaa aivan kokonaisuudessaan.
Mutta toisaalta on sanottava, että Hunterin kirja on tietomäärältään aivan omassa luokassaan, verrattuna vaikkapa pariinkiin kirjakaupassa selailemaani kitarakirjaan, joissa pinnallisen tai niukan tekstiosion lisäksi on ainoastaan hienoja kuvia. Enkä siis tarkoita harvoja, olemassaolevia monipuolisia soitto-oppaita tyyliin Suuri kitarakirja vaan huomattavasti kevyempiä tekeleitä. No, kuvitus ei ole hullumpi tässäkään opuksessa, mm. vanhat mainokset ovat taatusti monen kitaranystävän mieleen, mutta silti pääosassa on teksti. Aivan uusimpia kitaroita ja vahvistimia ei kirja käsittele, painopiste on karkeasti ajanjaksolla toisen maailmansodan loppumisesta osapuilleen 1970-luvun alkuun. Kirjoittaja toteaa muuten viisaasti, että yhdistämällä näitä 'klassisia' soittopelejä ei kenenkään tulisikaan matkia orjallisesti oman idolinsa soittoa, ja kukapa Hendrixin tai Claptonin autenttiseen soundiin nyt pystyisi - lopulta se ääniketjun tärkein osatekijä lieneekin yksittäinen soittaja - ja hänen mielikuvituksensa.
En suosittelisi tätä teosta aivan kaikille, en näet oikein jaksa uskoa, että ilman minkäänlaista soittotaustaa tai edes yleistä kiinnostusta kitaroihin ja vahvistimiin tämä sinänsä arvokas ja ansiokas teos jaksaa kovin pitkälle kiinnostaa, eikä kirjan englantikaan ole aina ihan helpoimmasta päästä ymmärtää (ainakaan itselleni), mutta ansaitsee kirja kyllä maininnan ja miksei tätä oikeastaan voisi suositella laajemminkin rockin historiasta kiinnostuneille.
Kun puhe on jazzista, tiedän että minun on jokseenkin turha edes yrittää kirjoittaa mitään syvällistä tekstiä aiheeseen liittyen, on vain tunnustettava se karu tosiseikka, että taitoni eivät tätä musiikin lajia riitä kuvailemaan, niin että jazzmusiikki taiteenmuotona ei kokisi kohtuutonta vääryttä. Mikään ei kuitenkaan estä pitämästä tästä musiikista, ja vaikka vuosituhannen alkuvuosina lähes käsistä lähtenyt jazzhulluuteni on nyttemmin laimentunut varsin satunnaiseksi nautiskeluksi, ei asiaa käy kiistäminen: pidän jazzista suunnattomasti.Moni ei kuitenkaan pidä, enkä minä ole heitä ensimmäisenä syyttämässä. Jazz ei vain kaikkiin kolahda ja sillä siisti. Mutta en voi tässä tuoreessa blogissani vastustaa kiusausta julistaa edes hitusen tämän hienon taidemuodon ilosanomaa, ja yksi tapa tehdä tämä on valita huhtikuun klassikkolevyksi pianisti Dave Brubeckin kvartetin upea Time Out vuodelta 1959. Dave Brubeckin soitantaa voisi kuvailla parilla sanalla vaikkapa "älylliseksi ilotulitukseksi, jota on kuitenkin helppoa lähestyä". Vuonna 1920 syntynyt Brubeck oli rakentanut jazzmuusikon uraansa jo pitkään, mutta se suuri menestys oli antanut odottaa itseään. On ironista, että kun taitavana ja monipuolisena säveltäjänä tunnettu Brubeck lopulta saavutti maailmanmaineen, tapahtui se tämän levyn kuuluisimmalla kappaleella, Take Five. Näin siksi, että kyseinen sävellys on kvartetissa soittaneen, pehmeän samettisesta tyylistään tunnetun alttosaksofoni Paul Desmondin käsialaa. Asian tekee vieläkin ironisemmaksi se, että kyseistä kappaletta ei alun perin todellakaan ollut tarkoitettu miksikään hittikappaleeksi - se oli vain täyteraita, joka oli rakennettu rumpali Joe Morellon rumpusoolon ympärille. Mutta niin vain kappaleesta tuli maailmankuulu. Sivuseikkana mainittakoon, että muistan itse kuulleeni sävelmän radiosta lapsena, enkä edes mieltänyt tätä jazzmusiikiksi, jotain universaalisti viehättävää kappaleessa joka tapauksessa täytyy olla. Luulin Take Fivea myös parikymppiseksi asti kotimaiseksi kappaleeksi, vaikkei tällaista saisikaan tunnustaa. Erään kotimaisen teleoperaattorin mainoksissa kuultiin muuten pitkään mukaelmaa kappaleesta.Mutta on levyllä toki muitakin mukaansatempaavia kappaleita, joita yhdistävät hienot rytmilliset kokeilut ja eri tahtilajien käyttö. Kappale Three To Get Ready on tiettävästi saanut alkunsa Haydnin pianokappaleesta - ranskalainen näyttelijä ja laulaja Yves Montand tai oikeammin tämän taustavoimat puolestaan käyttivät Three To Get Ready -kappaletta laulunsa Le Jazz et la Java rakennusmateriaalina, tästä ranskaksi lauletusta muunnelmasta tulikin sikäläinen menestys. Avauskappale Blue Rondo A la Turk taas tasapainottelee jossain hektisemmän menon ja rennosti svengaavan fiiliksen välimaastossa. Levyn äänenlaadusta voisi vielä mainita sen verran, että on aika vaikea uskoa äänityksen olevan yli puolen vuosisadan takaa, sen verran selkeästi eri instrumentit erottuvat, myös Eugene Wrightin soittama kontrabasso. Oma versioni on remasteroitu vuonna 1997, joten uskaltaisin olettaa että uudempikin versio on olemassa, mutta hyvä ääni tässäkin on. Ja siinä kuuluisassa Take Fiven rumpusoolossa bassorumpu tosiaan jymähtää, jos äänenvoimakkuutta vain uskaltaa lisätä. Time Out on ehdottomasti kuuntelemisen ja tutustumisen arvoinen levy, jota uskallan suositella sellaisillekin, joihin jazz ei aikaisemmin ole tehnyt kenties vaikutusta. Tämä mahtavasti svengaava musiikki jos mikä saattaa koukuttaa kuulijansa kertaheitolla!
Mitä saadaan kun yhdistetään maailmanlaajuinen rock-ilmiö nimeltä The Rolling Stones, legendaarinen elokuvaohjaaja Martin Scorsese sekä esiintymispaikkana niin ikään kuuluisa New Yorkin Beacon Theatre? Maailmanluokan konserttitaltiointi? Kyllähän tästä livetaltioinnista näinkin voidaan todeta, mutta varauksella tosin. Shine A Light on kyllä nimittäin hyvä, muttei kuitenkaan millään lailla ikimuistoinen tai erinomainen dokumentti Rollareista.
Jos aloitetaan hyvistä puolista: kiitos pedantin ja neuroottiselta vaikuttavan Scorsesen ammattitaidon ja käytettyjen filmikameroiden, konserttielokuvan kuva ja ääni ovat jo "vanhanaikaisessa" DVD-versiossa erinomaisella tasolla, ja kuulemani mukaan BluRay -versio parantaa asiaa vielä entisestään. Teräväpiirtona ukkojen naamalta näkyy kyllä että kivet ovat vierineet vuosikymmeniä. Scorsesehan ei ole elokuvanteossa musiikkiteemaa ajatellen ensimmäistä kertaa, vaan mies tunnetaan mm. mainetta saavuttaneesta The Last Waltz -leffasta sekä bluesia käsittelevästä sarjakokonaisuudesta, jota kuitenkin vaivasi hajanaisuus. Tällä levyllä on pari hyvää kappaletta, yksi pirun hyvä vierailevan artistin revitys sekä muutama hymyn huulille saava hetki. Mutta siinäpä ne muistettavat seikat sitten ovatkin. Parin tunnin konserttiin on ympätty täytteeksi mm. vanhoja haastattelunpätkiä, joilla saattaa olla kuriositeettiarvonsa vannoutuneimmille Stones-faneille, mutta ilmankin pärjäisi varsin hyvin. Lisäksi konsertin kappalelistaa olisi voinut muuttaa parempaan suuntaan, nyt mukaan on päässyt muutama aika yhdentekevä esitys. As Tears Go By on periaatteessa yksi niistä, mutta Jaggerin laulun suorastaan myrkkyä tihkuva ironinen tulkinta ansaitsee kyllä maininnan ja jaksaa hymyilyttää parin katselukerran verran.
Kantrikappaleessa Faraway Eyes nähdään kieltämättä äärimmäisen hupaisa hetki, kun Keith Richards sössii taustalaulun jokseenkin täydellisesti ja hekottaa vieläpä tyylilleen uskollisesti päälle - ja sen seurauksena Mick Jagger luo bändikaverinsa suuntaan sellaisen mulkaisun, että heikommissa liemissä keitetty äijä kuin Keef olisi saattanut potkaista tyhjää. Mutta levyn parasta antia on silti yllättäen vierailevan tähden, blueskitaran viimeisiin vanhoihin suuruuksiin lukeutuvan Buddy Guyn mukanaolo Muddy Watersin klassikkokappaleessa Champagne & Reefer. Vanha Chicagon bluesmestari näyttää niin laulullaan kuin täpläkuvioisen kitaran soitollaankin engelsmanneille, kuinka juurihoitoa annetaan oikealla asenteella, ja Rolling Stonesin onkin tällä kertaa tyytyminen sivuosaan. Kappaleen päätteeksi Keith ojentaa Guylle oman kitaransa kunnioituksen merkkinä, olipa juttu suunniteltu tai ei, on siinä jotain hienoa.
Kuten todettua, Shine A Light ei ole huono konserttitaltiointi. Mutta Rolling Stonesin uudemmasta livemateriaalista huomattavasti parempi on esimerkiksi Biggest Bang, joka sisältää paitsi useamman konsertin ollen myös kappalevalikoimaltaan laajempi - eikä boksi maksakaan maltaita. Lisäksi se on niin kuvan- kuin äänenlaadultaan hyvää tasoa, ja on muistaakseni saatavilla myös BluRay-versiona.
