Jake Nyman (s.1949) on suomalainen, suuresti arvostamani pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on uupumatta julistanut pop- ja rockmusiikin ilosanomaa jo 1970-luvun alusta lähtien. Paitsi radio-ohjelmistaan, mies tunnetaan kosolti tietoa tulvillaan olevista musiikkikirjoistaan. Niistä otin tarkasteltavakseni parin vuoden takaisen "Kovan päivän ilta" -nimisen tukevan opuksen, jonka innoituksena toimi kirjoittajan löytämä laatikollinen vanhoja, liki puhkisoitettuja 45-kierroksen vinyylisinglejä. Löydön siivittämänä Nyman alkaa kirjassaan pohtia tuon pienen, mutta tuiki tärkeän ääniteformaatin merkitystä populaarimusiikin historiassa. Kirjallinen matka alkaa pohdinnalla rokin syntymähetken määrittelyn vaikeudesta ja jatkuu aina 1960-luvun loppupuoliskolle. Omina lukuinaan Nyman esittelee mm. legendaarisen Sun - levymerkin artisteineen, twist-villityksen, teinipopin, brittirockin aamunkoiton siinä missä Yhdysvaltain vastaukset Englannin ylivallalle ja päätyy lopulta monen mutkan kautta Vietnamin sodan esiin nostamiin musiikillisiin kannanottoihin.
Kirjoittajana Nyman on ehdottoman pätevä. Herralle on vuosien varrella kertynyt kunnioitettava määrä tietoa, eikä sitä totisesti pantata. Kun luin tämän teoksen ensimmäistä kertaa yhdeltä istumalta, siinä oli itsellenikin tulla informaatiosta yliannostus, vaikka paljonhan näillä sivuilla oli jo ennestäänkin tuttua asiaa. Diletanttina minulla ei ole tietenkään oikeutta kyseenalaistaa Nymanin asiantuntemusta, mutta kenties pari pientä tarkennusta voisi olla paikallaan, vaikka sitten pilkkua viilaten. John Lennon hankki kyllä amerikkalaisen Rickenbacker 325 C kitaransa Saksasta, nähtyään kitaratehtaan mannekiinina tuolloin toimineen hollantilaisen jazzmuusikon "Toots" Thielemansin soittavan Rickenbackeria, mutta Thielemansin näpelöimä malli ei kylläkään ollut tämä Lennonin tunnetuksi tekemä lyhytkaulainen, tuolloinkin harvinainen "Capri". Joka pienine tuotantomäärineen ja ilman Lennonia olisi luultavasti päätynyt unohdettujen kitaramallien joukkoon. Toinen seikka, johon tekisin pienen tarkennuksen koskee mainion The Byrds -yhtyeen lahjakkaiden jäsenten myöhempiä vaiheita. Gene Clark, joka oli parhaimmillaan erinomainen lauluntekijä teki vuonna 1968 Nymanin kirjassaan mainitsemien levyjen lisäksi suorastaan loisteliaan albumin The Fantastic Expedition Of Dillard & Clark (yhdessä Doug Dillardin kanssa), joka ei omana aikanaan saanut käytännössä minkäänlaista arvostusta, mutta on sittemmin noussut yhdeksi 'country-rock' tyyliä määrittäväksi klassikkoalbumiksi. Mutta eihän se Nymankaan kaikkea voi muistaa...
Joku toinen tätä kirjaa arvostellut kaipasi siihen lisää kirjoittajalta henkilökohtaisempaa otetta, mutta minusta Nymanin selkeä, asiapitoinen ja yksityiskohtia vuolaasti viljelevä tyyli toimii tämänkaltaisessa kirjassa huomattavasti paremmin. Eikä kuivahkoa, ironian sävyttämää huumoriakaan kokonaan unohdeta. Aluksi minua vaivasi hieman Nymanin tapa lisätä jokaisen luvun loppuun 'epilogi', jossa tämä käy läpi varsinaisissa luvuissa esiteltyjen artistien myöhempiä elämänvaiheita ja kohtaloita. Mutta toisella lukukerralla mielipiteeni muuttui, näinhän tämä tietopaketti pysyy paremmin kasassa. Hyvä idea on myös lista kuuntelusuosituksista kunkin luvun jälkeen. Kovan päivän ilta ei ole mikään kaikkitietävä rockhistorian tietopankki, mutta eipä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Tuota aikaa eläneille se tarjoaa varmasti mukavia muistoja ja muistin virkistystä, meille myöhemmin syntyneille se taas on terve muistutus siitä, että osattiin sitä musiikkia tehdä jo kampakeraamisella kaudellakin. Ja jotenkin sitä tultiin toimeen ilman Idols-formaattia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti