torstai 15. marraskuuta 2012

Levyarvio: Joan Baez - The Best Of Joan C. Baez (1977)

En voi sille mitään, että Frank Sinatran lempinimi "The Voice" kuulostaa henkilökohtaisesti understatementin maailmanennätysyritykseltä, hieman samaan tapaan kuin "George Lazenby - se James Bond näyttelijöistä parhain". Jos joku tuon "The Voice" -lisänimen voisi kuitenkin minulta saada, se olisi ehkä Joan Baez. Siinä on huima laulajatar, jonka äänen poikkeuksellinen voima ja intensiteetti saa kuulijan sekä ihailemaan että pelkäämään, ja tuntemaan niitä paljonpuhuttuja kylmiä väreitä. Tunnettuahan on, että 1960-luvulla Baez oli folklaulajien aatelistoa, ja protestilaulajan maine iskostui tähän melko voimakkaasti. Mutta taitava Baez taipui laulajana ja esiintyjänä melko moneen, ja esimerkiksi varhaiset Vanguard -merkille tehdyt levytykset sisältävät mm. englantilaista perinteistä kansanlaulua, joka oikeastaan Baezin ansiosta nousi 1960-luvulla suosioon ensiksi Yhdysvalloissa ja koki vasta myöhemmin renessanssin kotimaassaan sellaisten yhtyeiden kuin Fairport Convention tai Steeleye Span toimesta. Mutta kipinää oli osaltaan antamassa siis Baez.

Kun Woodstockit ynnä muut festivaalit oli koettu, Bob Dylanin kanssa soudettu ja huovattu, vuosikymmen vaihtui ja protestiäänet alkoivat pikkuhiljaa hautautua harmauteen sekä Nixonin valheiden alle. Baez vaihtoi levy-yhtiötä, ja teki muutaman vuoden aikana A&M -merkille peräti seitsemän albumia, joista päätyi tälle vuonna 1977 ilmestyneelle kokoelmalle kaksitoista valittua helmeä. No, tunnustettakoon että pari huitaisuakin mukaan on mielestäni päässyt, mutta ei tämä kokoelma silti mitenkään huono ole. Kunhan muistaa, ettei se myöskään anna kattavaa kokonaiskuvaa artistin  urasta, vaan on pikemminkin väljempi katsaus tämän viihteellisempään ja pop-sävyisempään puoleen. Baezin hienoa ääntä on kuvattu usein kirkkaaksi, mutta siinä on ikään kuin kätkettynä tumma elementti, ja tästä kontrastista yhdistettynä voimakkuuteen syntyy mielestäni se taika, mikä saa kuulijan polvilleen ja joskus rukoilemaan armoa. Levyn dramaattisesti avaava Diamonds & Rust on mitä hienoin esimerkki Baezin äänenkäytöstä parhaimmillaan, kaunista kappaletta tukee hienosti akustisten kitaroiden helinä. Poliittista laulantaakaan ei ole kokonaan unohdettu, Baezin omaa käsialaa oleva Prison Trilogy (Billy Rose) on tästä lajista mukana. Sinänsä melko yksinkertainen kappale edustaa folktyylin traagisempaa puolta melko viiltävällä ja kolkolla tavalla. Tämä voisi hyvin toimia myös mieslaulajan tulkintana.

Mutta kuten sanottua, niitä hutejakin on mukana. Yhdentekevä Children And All That Jazz -kappale ei voi mitenkään olla seitsemän A&M- albumin parhaimmistoa. Tai jos on, niin sitten on tuotantopuolella nautittu muutakin kun kansalaisluottamusta. Myöskään Lennonin Imagine ei saa Baezilta oikein kunnon tulkintaa. Sovitus tuntuu paikoin väkisin väännetyltä ja turhan siirappiselta, ja itselleni syntyi jo vuosia sitten vaikutelma, ettei laulajatar seiso aidosti tekstin takana. Mutta Imagine, tuo kommunistinen manifesti kermakuorrutuksella (määritelmä Markku Kosken kuulusta Beatles-kirjasta) on myös niin vahvasti nivoutunut tekijäänsä, ettei muilla tulkinnoilla oikein ole mahdollisuuttakaan. Bob Dylanin Simple Twist Of Fate kannattaa mainita sen sijaan jo siksi, että se sisältää suorastaan ratkiriemukkaan pätkän, jossa Baez matkii härskisti Dylanin laulutyyliä - tehden sen vielä niin hyvin ja armoa antamatta, että luulisi ivailun kohteenkin kuunnelleen tätä korvat punaisena. Dylanhan pönkitti omaa uraansa melko ronskisti Baezin kustannuksella, ja vaikka välit tätä nykyä lienevät paremmat, tässä kappaleessa Baez tuntuu makselevan kalavelkoja entiselle rakastetulleen. Baezin meksikolaijuuret kuuluvat espanjaksi lauletussa Gracias A La Vida -kappaleessa.

Levyn päättää live-esitys Robbie Robertsonin ja The Bandin kestoklassikosta The Night They Drove Old Dixie Down, jota on joskus sanottu jopa parhaaksi versioksi kyseisestä kappaleesta. Tästä uskallan olla eri mieltä, sillä edesmenneen Levon Helmin aitoa ja alkuperäistä Southern-käninää ei voita edes Baezin voimakas ja kuulaankaunis laulanta, mutta totta puhuen tämän kappaleen pilaa oikeastaan Baezin yhtye. Mikä on siis yhteenveto? Kokoelma sisältää vähän epätasaista materiaalia, viihteelliset taustat eivät aina tee oikeutta laulajan äänelle, mutta vikoineenkin tämä kiekko on melko onnistunut läpileikkaus Joan Baezin 1970-luvun tuotannosta. Sille vaan pariksi vaikkapa Vanguard-vuosien kokoelma First Ten Years, niin siinä on jo melko hyvä valikoima tältä hienolta daamilta.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kirja-arvio: Mauri Kunnas - Piitles

Arvostettu ja menestynyt lastenkirjailija sekä armoitettu kuvittaja Mauri Kunnas tiedetään pitkän linjan Beatles-faniksi, jonka pitkäaikaisena haaveena on ollut tehdä kirja liverpoolilaisnelikosta. Parinkymmenen vuoden jälkeen Kunnas teki lopulta haaveestaan totta, ja äskettäin julkaistu sarjakuvamuotoon puettu 'kraahvinen novelli' (ilmaus tekijän itsensä) päätynee monen Beatles-harrastajan hyppysiin ja muutamaan joululahjapukettiin ympäri maata. Kunnashan on ennenkin parodioinut rockmaailmaa ja populaarikultturin ilmiöitä yleisemminkin tietynlaista kulttisuosiota nauttivissa Nyrok City -sarjakuvissaan, joille muistan itsekin naureskelleeni jo kakaravuosinani. Vasta vanhemmiten toki näistäkin varhaisemmista sarjakuvista on nauttinut hieman eri tavalla, kun perspektiiviä kuvan ja tekstin ymmärtämiseen on tullut iän myötä hivenen lisää.

Kunnas lähestyy aihettaan vakavan harrastajan pieteetillä, pienoinen pilke silmäkulmassaan, minkä huomaa jo siitä, että faktapitoista tekstiä on melkoisesti. Toki myös hykerryttävää fiktiota. Koska tekijä lienee lukenut vuosien saatossa jokusen hyllymetrin verran Beatlesia käsittelevää kirjallisuutta ja kuunnellut mm. tuntikausia yhtyeen jäsenten haastatteluja levyiltä, ei liene mikään yllätys, että detaljien runsaus ja tosiseikat ovatkin hallussa erinomaisesti. Kun ne sitten liitetään hauskaan, ronskiin kuvalliseen parodiaan on selvää, että lopputulos on erinomaisen hauska, värikäs ja sopivan hullu kertomus yhtyeen alkutaipaleesta. Kunnas kertoi televisiohaastattelussa etsineensä netistä mm. kuvia rakennuksista, jotka tavalla tai toisella liittyvät yhtyeeseen - esimerkkinä vaikkapa Lennonin äidin Julian kotitalo, jotta saisi piirrettyä ne suht' näköisiksi. Tällaiset yksityiskohdat menevät taatusti aihetta sen kummemmin tuntevalta keskivertolukijalta ohi, mutta toisaalta on nostettava hattua näin pedantille taustatyölle. Muutenkin kuvista löytyy kaikenlaista pientä kiehtovaa yksityiskohtaa, jotka saavat hymyn huulille: seinällä olevassa julisteessa komeilee kotimaisen Beatlesiin hurahtaneen muusikon Jiri Nikkisen nimi, sanomalehdestä bongaa viittauksen A Day In The Life -kappaleen sanoitukseen tai levytysstudion lattialla seisoo Foxin vahvistin. 

Kunnaksen taito piirtää karikatyyrejä on ilmiömäinen. Esimerkiksi Hampurin ajan tuttavuudet Astrid Kirchherrin ja Klaus Voormanin tuntee piirroksen perusteella ilman erillistä selostustakin, ja pääosanesittäjät on kuvattu osuvasti, tietenkin hallitsevia kasvonpiirteitä liioitellen. Beatles-saagan sivullisetkin on useimmiten saatu vangittua sarjakuvaan huvittavasti, hieman isommassa osassa oleva John Lennonin Mimi-täti kuvataan tuhkakupeilla ihmisiä paiskovana kiukkuisena pirttihirmuna, mutta ainoastaan yhdessä kuvassa vilahtavan saksalaisen tuottajagurun Bert Kaempfertinkin tunnistaa helposti. Jopa manageri Brian Epsteinin homoseksuaalisuus ja tiedetty kiintymys Lennoniin saa sarjakuvallisen tulkintansa. Itse asiassa ruutu, missä juuri Epstein pakoilee kiukkuisia faneja rumpali Pete Bestin erottamisen jälkeen lymyilemällä kitaravahvistimen sisällä sai allekirjoittaneen purskahtamaan nauruun - eikä kysymyksessä ollut suinkaan ainut kerta Piitlesin alkutaipaleen kraahvista versiota lukiessani. Kohtuullisen hupaisa oli myös kuva, jossa Lennon tuprutteli Pariisissa paperossia Sartren kirja väärinpäin käsissään... Pakko oli myös nauraa välillä tarinaan tärkeinä historiallisina hetkinä ilmestyville taivaallisille kerubeille, jotka ovat Mick Jagger ja harppua soitteleva Keith Richards, kuinkas muuten. Liverpoolissa puhuttu scouse on puhekuplissa vääntynyt kirjassa mallikkaasti Kunnaksen asuinpaikan eli Tyrvään seudun satakuntalaiseksi kiäleksi.

Piitles-kirja päättyy yhtyeen läpimurtoon ja suursuosion kynnykselle, mikä on fiksu ratkaisu siinä mielessä, että juuri yhtyeen kivikkoinen nousu kohti menestystä lienee monelle vähän epäselvä. Kun aina jankutetaan siitä, kuinka se sama vanha tarina on kerrottu jo jonkun tuhatta kertaa, voi kerrankin todeta, että ei ainakaan tästä näkökulmasta, eikä näin hauskalla tavalla...

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Levyarvio: Ray Wylie Hubbard - The Grifter's Hymnal (2012)

Oklahomassa vuonna 1946 syntynyt, mutta sittemmin Teksasiin siirtynyt sekä sinne juurtunut laulaja, kitaristi ja lauluntekijä Ray Wylie Hubbard taitaa täällä Pohjolan perukoilla olla melkoisen tuntematon suuruus. Toisaalta Teksasissa lääniä piisaa tunnetusti sen verran, että jos jonkinmoista kiertelevää trubaduuria ja kaihoisamman kantribiisin kiekujaa löytyy kaiketi jokaisen pikkukaupungin kuppilasta. Tai eiväthän Teksasissa kaupungitkaan pieniä ole, kuten ei mikään mukaan. Hubbard on joka tapauksessa tehnyt kunnioitettavan pitkän, joskin kirjavan uran ja aloitteli jo 1960-luvun puolivälissä opintojensa ohessa folklaulajana, mutta siirtyi seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa ns. outlaw -countryn pariin. Hän kirjoitti tässä rytäkässä menestyskipaleen mm. Jerry Jeff Walkerille. Mutta miehen oma ura on vasta 1990-luvun tienoilta lähtien osoittanut todellisia elpymisen merkkejä, ja tämän viimeiset levyt ovatkin keränneet kehuja, miestä pidetään moneen suuntaan rönsyilevän modernin americanan piirissä perinnetietoisena, vanhana viisaana konkarina. Oma tuttavuuteni tähän pyöreillä Lennon-laseilla varustetun, rähjäiseltä hippiveteraanilta näyttävän kaverin tuotantoon on varsin tuoretta laatua, sillä vasta tämän uusimman levyn myötä olen päässyt kuuntelemaan ja nauttimaan tämän persoonallisen lauluntekijän musiikista. Se täytyykin sanoa, että ellei ihmeitä tapahdu, on The Grifter's Hymnal vahva ehdokas itselleni tämän vuoden parhaaksi rootslevyksi.

Hubbard on ahkeran keikkailijan maineessa, niin kotimaassaan kuin Euroopassakin, mutta siitä huolimatta tämän suosio on ollut vaatimatonta luokkaa. Muusikkotoverit tuntuvat kuitenkin arvostavan Hubbardia, sillä Grifter's Hymnal -albumilla, jonka vapaasti voisi suomentaa vaikkapa Ketkun virsikirjaksi, vierailee kovan luokan soittajia, mikä osaltaan takaa sen, että levy kuulostaa todella hyvältä. Monessa mukana ollut kitaristi Audley Freed ja jo muinaisessa Small Faces -poppoossa vaikuttanut kosketinsoittaja Ian McLagan ovat rautaisia ja tunnettuja ammattilaisia, mutta hieman yllättäen albumilla vierailee myös Ringo Starr, jonka varhaista soolotuotantoa edustavan Coochy Coochy -kappaleen Hubbard halusi ehdottomasti levyttää, ja hupaisan sympaattinen tulkinta siitä syntyikin. Hubbardin mukaan minkäänlaista tarraa Ringon mukanaolosta ei levynkanteen haluttu lätkäistä, koskapa se ei olisi oikein sopinut levyn karuun henkeen, mutta Hubbardin mukaan myös muita soittajia kohtaan solidaarinen Ringo itse oli tätä vastaan. Hubbardin oma poika Lucas soittaa kahdella kappaleella sähkökitaraa, näistä jälkimmäisellä, levyn kohokohtiin kuuluvalla omaelämäkerrallisella Mother Blues -kappaleella jälkikasvu saa soittaa isukin Les Paul Gold Top -kitaraa, jolla on myös tärkeä osa kappaleen tarinassa. 

Ray Wylie Hubbard on kuulemma lukenut mies, joka ottaa vaikutteita välillä hämärän rajamaille liukuviin teksteihinsä paitsi amerikkalaisesta bluesperinteestä, josta on toki aina hyvä ammentaa, myös maailmankirjallisuudesta sekä -runoudesta, joten siinä mielessä on selvää, että mitään räikeintä punaniskamateriaalia ei levy sisällä. Uskonto on myös vahva elementti, mutta se heijastuu teksteihin väliin epäsuorasti, tai ainakin Hubbardin oman, vähän vinksahtaneen suodattimen läpi. Tästä käypänä esimerkkinä levyn neljäs raita, hengästyttävän vimmainen ja mustimman huumorin kuorruttama bluessaarna New Year's Eve At The Gates Of Hell. Sitä edeltävä kappale Lazarus on myös jo nimensä perusteella verhottu raamatulliseen taustaan, joskin tässä kappaleessa Hubbard antaa sanallisen ruoskansa sivaltaa myös kotimaataan. Mutta kokonaisuushan ratkaisee eivät pelkästään tekstit, ja bluesvoittoisesti etenevä, äänimaailmaltaan poikkeuksellisen rikas albumi sisältää Hubbardin karheaäänistä laulua, joista pilkahtaa välillä häivähdys parempien aikojen Dylania sekä akustisia kitaroita, slide-kitaraa ja höysteeksi sähkökitaraakin erinomaisen osaavan rytmiryhmän kera. Hubbard on jossain haastattelussa todennut, että tämä 'virsikirja' ei ottanut syntyäkseen helpolla, mutta täytyyhän sitä hyvän eteen nähdä vaivaa.