En ole koskaan ollut mikään tanskalaisvalmistaja Bang & Olufsenin hifilaitteiden suuri ystävä. Minulla on vuosien varrella ollut mahdollisuus kuunnella kolmea eri valmistajan systeemiä, ja ollakseni rehellinen yksikään niistä ei täysin vakuuttanut minua. Ei sillä, että ne varsinaisesti huonolta olisivat kuulostaneet, mutta kun ottaa huomioon millaisia hintoja niistä pyydetään, en vain kokenut niiden hinta-laatusuhdetta kovinkaan kummoiseksi. Eräässä yksityiskodissa, jossa vierailin vuosia sitten B&O:n näyttävä setti istui kyllä sisustusta ajatellen esteettisesti mainiosti Pekka Halosen maalausten ja Wäinö Aaltosen pronssiveistosten seurana, mutta musiikki toistui kovin ohuesti ja verhoutuneesti. Mutta eihän tuota toki isäntäperheelle sopinut sanoa, etenkin kuin lasissani oli burgundinviiniä, jota normaalisti nauttivat Ranskan presidentit. Mutta se muisteloista. Jokunen viikko sitten ostin uuden puhelimen ja ajatus Spotifyn Premiumista tuntui taas järkevältä, mutta sitten iski kylmä totuus: puhelimen omat nappikuulokkeet olivat kuuntelunautintoa ajatellen melko surkeat. Mikä neuvoksi? No, erillinen mobiilikaiutin tietenkin, ja pakko oli ottaa riski B&O:n kanssa. Kannattiko se? Siitä seuraavaksi...
Bang & Olufsenin kiinalaisvalmisteinen Beoplay A2 on melkoisen kompakti härveli, mitoiltaan ehkä tuollaisen vanhan piskuisen mökkiradion kokoinen kapistus, joskin selkeästi ohuempi (4,4cm). Painoa laitteella on kuitenkin kunnioitettavat 1,1 kg, joten sisällä on muutakin kun ilmaa. Toimintaperiaatteeltaan kaiutin on jonkinmoisesti ympäriinsä säteilevä, sillä kaiutinelementit löytyvät pöntön molemmin puolin ja laite sisältää myös usb-kaapelilla ladattavan kiinteän akun, jonka valmistaja lupaa tuottavan ääntä jopa vuorokaudeksi. Omien kokemusteni perusteella kohtuullisella äänenvoimakkuudella päästään lähemmäksi 12-15 tuntia, mutta tuokin on melkoisen hyvä lukema, ja riittää itselläni viikoksi tai pariksi. Laitteesta löytyy myös hipstereitä ilahduttava nahkainen kantohihna, josta trenditietoisempi voipi kätevästi pikkurillinsä päässä audiolaitettaan kanniskella ja köyhemmälle kansanosalle siinä samalla esitellä valmistautuessaan vaikkapa kesäiselle jokirantapiknikille vesihenkisine viihdykkeineen. Itsehän revin tuon hihnan pois ensitöikseni. koskapa omassa käytössäni laite pysyy sisällä.
Laitetta ohjataan langattomasti mobiililaitteella, ja bluetooth toimii erinomaisesti. Halutessaan kaiuttimeen voi kytkeä myös vaikkapa CD-soittimen. Entäpä sitten se tärkein, eli äänenlaatu? On pakko sanoa, että itselleni tämä oli yllätys - ja nimen omaan positiivisessa mielessä. Muistettakoon että olen vannoutunut vanhan koulukunnan stereohifistelijä, mutta on tilanteita, jossa tällainen simppeli mobiilikattaus toimii myös erinomaisesti. A2 ei toki millään pärjää kymmeniä kiloja painavalle lattiakaiutinparille, joita ohjaa tonnin painava putkivahvistin, mutta kaikki huushollissani olevat ja koskaan olleet saman kokoluokan pienet masiinat B&O pesee toistimena mennen tullen. Lisäetuna on juuri liikuteltavuus ja johdottomuus, eli voin kuunnella laitetta kirjoittaessani (kuten nyt), aamukahvia hörppiessäni keittiössä tai vaikkapa sohvalla röhnöttäessä. Pelkistetty ulkonäkö on toimiva, joskin ehkäpä vailla valmistajaan usein liitettyä design-leimaa.
Bassotoisto on laitteen koko huomioiden hämmentävän hyvä, joskin se on ehkäpä pykälän verran korostunut. Ei tällä tietenkään ikkunaruutuja helisemään saa, mutta en silti kokeilisi kerrostalossa yöaikaan täydellä voluumilla. Keskiäänten puhtaudesta riittänee maininnaksi se, että laulettu ääni toistuu erinomaisesti - oli kyseessä sitten viskin ja tupakan korventama Kris Kristofferson 1970-luvun alusta tai Viron filharmoninen kamarikuoro Arvo Pärtin sävelnerouden kimpussa. Diskantit ovat asialliset, eivätkä liian kipakat. Yleissoundi on melko neutraali ja pätevä lievällä, joskaan ei häiritsevällä bassokorostumalla. Laite ei pelkää kovempaakaan rytinää, joskin rajat tulevat volaa lisättäessä vastaan melko selvästi. Mutta kevyempään ja keskiraskaaseenkin fiilistelyyn A2 taipuu todella hyvin, esimerkiksi jazz toimii useimmissa tapauksissa loistavasti, Tony Monacon Hammondin mouruamista kuuntelee levyllisen putkeen helpostikin. Toki jos pääsäntöisenä lähteenä on Spotify, on myös muistettava että tallenteiden laatu heittelee palvelusta johtuen joskus melko reippaastikin. Toisen A2 -kaiuttimen lisäämällä saa kuulemma aikaiseksi langattomat stereot, mutta mielestäni tässä kärsii koko laitteen filosofia. Jos haluaa stereokaiuttimet, saa kahdella A2:n hinnalla jo ihan hyvät perinteiset puupöntötkin. Eri asia on tietenkin, jos kaipaa systeemiltä helppoa liikuteltavuutta...
399€ ei ole halpa hinta tämäntyyppisestä kaiuttimesta, ja mobiilikaiuttimien hinnat ovat tulleet viime vuosina alaspäin laadun parantuessa, mutta kyllä tämä omat käsitykseni valmistajan tietynlaisesta juppi-imagosta muutti ainakin osittain. Joku kirjoitti tämän kaiuttimen olevan hyvä "taustamusiikin" kuunteluun, mutta kun en itse tunnusta koko taustamusiikin käsitettä (joko kuuntelen tai sitten en), on A2 minulle hyvä peli ihan "aitoon" kuunteluun, etenkin silloin kun ei tarvita infernaalisia voimakkuuksia...
Satuin toissailtana television ääreen, ja pitihän sitä tämä tunnetun suomalaisen levy-yhtiön tarinasta kertova melko tuore elokuva katsoa, vaikka näin jälkikäteen ajatellen olisin epäilemättä nuo pari tuntia voinut käyttää huomattavasti viisaamminkin. Vuonna 1966 herrat Blom, Donner ja Schwindt perustivat tunnetusti Love Records -yhtiön, joka sekoitti ja osaltaan uudisti kotimaisen musiikin kenttää huolella, ja antoi mahdollisuuden monille artisteille, jotka eivät valtavirran mukana sopuisasti suostuneet tai syystä tai toisesta päässeet hittejä tehtailemaan. Luonnollisesti yhtiölle sen elinaikana levyttäneiden nimien määrä on kunnioitettava, joskin laadullisesti mukaan mahtuu myös levy-yhtiön toimintafilosofian mukaisesti melkomoinen määrä kaikenlaista tusinakamaa ja ajat sitten unohduksiin vaipuneita kokeellisia tuotoksia. Kupletista avantgardeen, vasemmistolaisesta poliittisesta paatoksesta suomipunkin syntyhetkiin. Ja väliin tietenkin ne juicet, pressat, wigwamit, davet, maaritit, hurriganesit ja somerjoet. Sekä tietenkin Mauri Antero.
Aiheesta olisi saanut asiansa osaava varmasti ihan hyvän elokuvan tai ehkäpä minisarjan, mutta ikävä kyllä ohjaaja Aleksi Mäkelän käsissä näin ei käynyt. Edes toisaalla kehuttu ajankuva ei tunnu huolitellulta, vaan köyhältä ja halvalta parodialta. Miten tässä sitten luodaan illuusio 1960-70 lukujen taitteesta? No, kaikki vetävät röökiä ja viinaa koko ajan, kaikilla on hassut vaatteet ja vapaa seksi kuuluu asiaan. Siinäpä Kekkoslovakian kulta-aika tiivistettynä. Onneksi elokuvaa ei sentään kuvattu mustavalkoisena. Mutta ajankuvan lisäksi myös draamaa on täytynyt elokuvaan saada. Ei tuo aika ollutkaan yleisöä ajatellen ehkä niin jännää, joten elokuvan keskushahmoksi nouseva Atte Blom kärsii vakavasta epilepsiasta (fiktiota), ilkeät suurten levyfirmojen kapitalistit ja Yleisradion harmaat byrokraatit haluavat musertaa kulttuurivallankumousta halajavan pienen levyfirman (täyttä soopaa) ja itse Toivo Kärki (Pirkka-Pekka Petelius) näkee nuoret radikaalit vaarallisina vallitsevan järjestyksen horjuttajina. Niinpä taantumukselliset voimat levymoguli Roger Lindbergin (Jukka-Pekka Palo) johdolla houkuttelevat Loven tuottajan Henrik Otto Donnerin Yleisradioon...En jaksa myöskään uskoa, että reservin vänrikki Atte Blom olisi koskaan näyttänyt persettään auton ikkunasta Topi Kärjelle paetessaan Baddingin kanssa kirkuvaa fanilaumaa. Toki Blom on sittemmin haastattelussa myöntänyt käsikirjoituksessa olevat lukuisat "taiteelliset vapaudet"...
Näyttelijöitä ei tästä kaameasta fiaskosta silti varsinaisesti voi syyttää, Jarkko Niemi teki elokuvaa varten de Nirot, eli kasvatti Blomin habitukseen sopivan mahan, munamies Riku Niemisellä on ainakin pitkä tukka, ja Tomi Alatalon ylinäyttelemisen rajamailla esittämä Henrik Otto Donner on erinomainen stereotyyppinen suomenruotsalainen ylimielinen ääliö. Ikävä kyllä, nämä seikat eivät yksinään riitä pitämään katsojan mielenkiintoa yllä. Eivätkä luonnollisesti kerro mitään olennaista tai mielenkiintoista aidoista perustajista. Jopa se kaikkein tärkein eli musiikkikin jää jokseenkin täydellisesti sivuosaan, ja tämä torpedo viimeistään upottaa tämän alkujaankin hyvin hatarista aineksista väsätyn huvipurren. Elokuva ei toimi oikeastaan millään tasolla, ja lopulta ainoa mieleenpainuva yksittäinen hetki koko yhdentekevässä filmissä lieneekin Rauli Badding Somerjokea esittävän Ylermi Rajamaan ilme tämän saatua lovee.
