keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kuukauden klassikkolevy: Deep Purple - Fireball (1971)

Deep Purple on jälleen ajankohtainen bändin julkaistua muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levyn. Ikävä kyllä kaikesta suitsutuksesta huolimatta pitkästä aikaa papat listoille nostanut uutukainen Now What?! ei kestä vertailua yhtyeen kovimpien kiekkojen rinnalla, olipa vertaaminen näihin ylipäänsä järkevää tai ei. Kaukaisella 1970-luvulla, legendaarisen ns. "Mk.II" -kokoonpanon aikana levytettiin vain muutama albumi, mutta ne ovatkin sitten lajissaan nousseet todellisten kestoklassikkojen ylhäiseen joukkoon. Jo kansikuvaltaankin tunnetusti monumentaalisen In Rock -albumin jälkeen ilmestynyt Fireball ei tuoreeltaan saanut kriitikoita jos kohta fanejakaan täysin vakuuttuneeksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Levyä osaa ehkä tänä päivänä arvostaa vielä enemmän, kun ottaa huomioon, että sen valmistumisen tiellä oli aikanaan tiettävästi ongelmaa jos jonkinmoista. Ensinnäkin rankka kiertuerupeama esti yhtyettä keskittymästä uuden levyn rustaamiseen täysipainoisesti. Lisäksi yhtyeen sisällä laulaja Ian Gillanin täysipäiväiseksi äitynyt törpöttely ja yleinen sikailu johtivat lähes sotatilaan vaikeasta luonteestaan niin ikään tunnetun egoistisen ja omista visioistaan tiukasti kiinni pitävän kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa. Kosketinsoittaja Jon Lord kärsi  pahoista selkävaivoista, jotka olivat perua niiltä ajoilta kun tämä oli ennen maineen päiviä roudannut itse Hammondiaan kurjasta kuppilasta toiseen. Basisti Roger Glover taasen vaivasivat ajoittain vakavat stressiperäiset vatsakivut, ja olipa Gloverkin mukana näihin aikoihin jossain rajummassa konfliktissa, joka oli hajottaa yhtyeen. Ainoastaan rumpali Ian Paicella ei tiettävästi ollut suurempia maallisia murheita. Ja komeastihan se Paice paukuttelee vielä nykyäänkin...

Jotain sävellystyön vaikeudesta Fireballia rustatessa kertoo se, että ensimmäinen levylle päätynyt kappale Anyone's Daughter on kaikkea muuta kuin sitä taidokkaan rotevaa räyhäämistä tarttuvine riffeineen, mitä Deep Purplelta sopi edellisen albumin perusteella odottaa. Löysähköstä jamittelusta studiossa syntyi nimittäin kuriositeetinomainen ja countryhenkinen, parodinen vetäisy, jonka mukaan ottamista levylle sen neljänneksi raidaksi uusintapainoksen kansitekstien kirjoittaja yhä pitää virheenä. Mielestäni hupaisa kappale ansaitsee silti hyvinkin paikkansa etenkin Blackmoren ja Lordin instrumentaalisen monipuolisuuden esimerkkinä. Parhaimmillaan rocklaulun kuninkuusluokkaa edustanut Gillan luovii vokaaliosuuden läpi krapulaisen löysästi, mikä ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan huono asia. Albumin avaava nimikappale sen sijaan on jo 'sitä ihteään', meno on taatun intensiivistä ja energistä kuten pitääkin. Seuraavassa, No, no, no -kappalessa komeasti vierimään lähtenyt tulipallo on kyllä sammahtaa, mutta Demon's Eyen bluesin kyllästämä meininki tuettuna Gillanin hienolla, hivenen karhealla laululla puhaltaa hiilloksen taas liekkeihin. Mitä yhtyeen soundiin tulee, on se tässä juhlapainoksessa komeaa kuunneltavaa. Etenkin viime vuonna edesmennyt Jon Lord saa minulta hiljaisen ja nöyrän kunnianosoituksen. Kaveri heitti välillä aivan mielettömiä kuvioita koskettimilla - tälläkin albumilla olin kuulevinani jossain välissä jopa pätkän Tshaikovskia! Yhdellä levyn juhlapainokseen päätyneistä muuten mielenkiintoisista bonuskappaleista kuullaankin sitten melkoista hämärää tilulilua kun bändi jammailee ilmeisen jurrissa Lordin komennossa mm. Uralin pihlajan sulosävelin... Fireballin sinänsä varsin kevyttä sarjaa aikansa kummallisempiin levyihin verrattuna edustava 'kokeellisuus' tai hyvin lievähköt progemausteet eivät olleet etenkään Ritchie Blackmoren mieleen, hän onkin myöhemmin teilannut albumin muutamaa kohokohtaa lukuun ottamatta. Tätä vasten ei liene yllättävää, että kiistakumppani Ian Gillan taas pitää yhä levyä parhaimpinaan.

Omissa kirjoissani Fireball ei ehkä aivan yllä In Rockin tai Machine Headin tasolle, mutta eipä se paljon jää näistä jälkeenkään. Puhumattakaan tietenkään mahtavasta ja kiistatta klassikoihin myös luettavasta Made In Japan -livealbumista, joka vuosia sitten tarttui sattumalta mukaani jostain alekorista ja sysäsi siten minutkin  yhtyeen mielenkiintoisen musiikin pariin. Totuuden nimissä en ole Deep Purplen myöhempiin vaiheisiin ja musiikkiin juurikaan perehtynyt, ja harppaus uusimpaan levyyn tämän kulta-ajan levytysten jälkeen oli itselleni vähän turha raju pudotus maanpinnalle, mutta onhan se toisaalta hyvä kun ukot vieläkin jaksavat puurtaa. Mutta sille ei valitettavasti voi mitään, että valtaosan siitä luovuudesta, energiasta ja magiasta joista mestariteokset syntyvät yhtye käytti jo kauan sitten...

perjantai 10. toukokuuta 2013

Walrus-76 testaa: Vox AGA 70 -kitaravahvistin akustiselle kitaralle

(Elektro)akustisen kitaran vahvistimet ovat vähän hankalia tapauksia. Akustisen kitaran idea kun on pitkälti siinä, ettei se sähköhärpäkkeitä seurakseen kaipaa, ainakaan useimmiten. Ja kun sitä äänen vahvistamista sitten syystä tai toisesta tarvitaan, pitäisi vahvarin pystyä toistamaan kitaran soundi niin luonnollisena kuin mahdollista. Mikäli soittajassa on vielä edes hitusen laulajan vikaa, pitäisi samaisen vahvistimen pystyä vielä myös käsittelemään kelvollisesti lauluääntä. Kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, ja totuuden nimessä on sanottava ettei näitä akustisen vahvareita vaikkapa pienimuotoiseen keikkailuun, harjoitteluun ja trubaduurimeininkiin ainakaan markkinoilla liikaa ole. AER, Fender, Fishman sekä Marshall ovat esimerkiksi maininnan arvoisia valmistajia, joilta kuitenkin löytyy eri hinta- ja kokoluokissa joitakin hyviä vaihtoehtoja. Myös Vox päätti pari vuotta sitten lähteä leikkiin mukaan, ja toi markkinoille omat AGA (ilmeisesti lyhenne sanoista Acoustic Guitar Amplifier) -vahvistimensa. Tällä hetkellä Voxin mallistossa on neljä tämäntyyppistä vahvistinta, pienimmästä hiljaisen hifistelijän yksikanavaisesta putkivehkeestä suurimpaan, 150-wattiseen. Itse päädyin toiseksi järeimpään AGA 70- malliin, joka on hieman pienempi kuin isoveljensä, ja kaiuttimessa on vain yksi elementti, mutta pätevä vekotin on silti kyseessä. Minua viisaammat myös tietävät kertoa, että vaikka isoveljessä on watteja tarjolla yli tuplaten, ei siitä kuitenkaan järkevällä volumenkäytöllä irtoaisi paljoa enempää ääntä. Toki tuon suurimman vahvarin erillinen diskanttielementti parantaa äänenlaatua.

Vox on musta, pieni mötikkä, jonka muotoilu poikkeaa kuitenkin edukseen perinteisemmästä tyylistä. Vahvistimen yläreuna on jännästi pyöristetty ja antaa vahvistimelle omintakeisen ulkonön. Merkille tuttu vinoruutu- tai salmiakkikuvioinen etukangas on myös ulkomuotoa mukavasti piristävä tekijä, joskin epäilemättä roudatessa on syytä olla tarkkana, ettei kangas repeydy. Kun vahvistimen nappaa kantokahvasta mukaan, kokee ensimmäisen yllätyksen. Tämähän painaa ihan riittävästi! Pieni koko tosiaan hämää, sillä esimerkiksi saman valmistajan ulkomitoiltaan suurempi Valvetronix on varsin kevyttä sarjaa AGA:n rinnalla. Vahvistin painaakin kohtuulliset kymmenen kiloa ja sata grammaa päälle. Kummankin kanavan identtiset säädinrivistöt ovat taattua Voxia: wanhan ajan 'chicken head' -malliset potikat joko miellyttävät tai sitten eivät. Vaaleina ne kuitenkin erottuvat hyvin mustaa kantta vasten, ja säätäminen on helppoa ja varmaa hämärässäkin. Kanavia on tosiaan kaksi, ja laulumikin saa kiinni kummankin XLR-liitäntään. Myös kondensaattorimikrofonia voi käyttää. Voxin erikoisuus on se, että toinen kanava on toteutettu putkitekniikalla, toisen ollessa transistorikanava. Kun kitaran lyö kiinni putkikanavaan, ääneen tosiaan tulee jonkinmoista miellyttävää lämpöä ja läsnäoloa, joskin transistoripuolen tarkkuus ja iskevyys luonnollisesti puuttuvat. On makuasia kumpaa kanavaa haluaa käyttää, mutta itse pidin putkikanavasta soittaessa aavistuksen enemmän. Laulupuolella erot eivät sitten olleetkaan mielestäni niin selviä. Tosin vaikeaa se on omaa hoilotustaan arvioida muutenkaan...

70-wattisena Vox on ääneltään varsin riittävä pienimuotoiseen esiintymiseen, ääntä tuli livetilanteessa ilmoille aivan riittävästi ja varaa suurempiinkiin voimakkuuksiin jäi, vaikkei master-nuppia kaakon suuntaan tarvinnut vääntääkään. Olin varsin tyytyväinen vahvistimen yleispätevään soundiin, joskin äänenvärin säädöt olivat turvallisesti 'kello kahdessatoista', kaikua lisäsin aavistuksen niin lauluun kuin kitaraankin. Efektejähän tästä Voxista on turha etsiä, mukana on vain hutiloiden toteutettu chorus, jonka säätömahdollisuudet ovat luokkaa päällä/pois. Pidän ainakin itse tuon suosiolla pois päältä. Äänenvärille on myös oma 'hienosäätimensä', joka kulkee COLOR -nimen alla, sillä saa etenkin kitaraan sävyjä tunkkaisen tummasta ylenpalttisen kirkkaaseen, tämäkin säädin oli turvallisesti keskiasennossa, ja soundi oli sellaisenaan ihan hyvä. Putkikanavasta johtuen laite kuumenee käytössä hieman, joten tuuletusaukot eivät kyljissä ole 'komian tähren'. Olisi ollut tosin kiva testata tätä jollain toisella kitaralla. Martinin GPCPA4 kun kuulostaa hyvältä enimmäkseen aina, ja jos ei kuulosta, vika on soittajassa - ei soittimessa. Mutta Vox on siis omien kokemusteni perusteella yksi hyvä vaihtoehto akustista vahvistinta etsivälle, eikä se hinnaltaankaan ole kallein mahdollinen.

lauantai 4. toukokuuta 2013

BluRay -arvio: Joe Bonamassa - An Acoustic Evening At The Vienna Opera House (2013)

Bluesmursu on jälleen herännyt talviuniltaan arktisen ankeuden ilmeisesti hellitettyä kirjoittelemaan näitä saatanallisia säkeitään tähän blogiin. Siitä oliko tämä kohtalaisen pitkäksi venähtänyt tauko tarpeen en osaa sanoa yhtikäs mitään. Mutta sitten asiaan. Joe Bonamassa, joka on tämän kirjoittajaa vuoden nuorempi, on kieltämättä aikamme lahjakkaimpia kitaristeja. Ja aika monessa on tämä amerikkalainen ehtinyt heilua mukana. Arvostustahan Bonamassa nauttii käsittääkseni etenkin muusikoiden keskuudessa, mutta miksikään suuren yleisön suosikiksi tästä lahjakkaasta kaverista ei ainakaan vielä ole, vaikka tämä onkin koettanut laajentaa repertuaariaan bluesista muillekin musiikin osa-alueille. Kuulemma mies heitti lähimenneisyydessä parin tunnin 'keikan' jossain New Yorkin metroasemalla, eikä kukaan ihmisvilinässä edes tunnistanut heppua.

Oma suhtautumisenikin Bonamassaan on vähän ristiriitainen, vaikka tämä levy nosti tämän osakkeita selvästi. En liiemmin lämmennyt äijän edelliselle studioalbumille, mutta näkemieni livepätkien ja lukemieni hehkutusten perusteella ajattelin kuitenkin hankkia tämän Wienissä taltioidun hienon akustisen konsertin. Sen voin sanoa heti, että nyt aletaan totisesti olla asian ytimessä. Jos nyt leukani ei katsomisen aikana taattuun jenkkityyliin loksahtanutkaan auki, enkä jäänytkään tuijottamaan ruutua hämmentynyt ilme pärställäni, sanottakoon, että kyllä tämä taltiointi kuuluu kiistatta oman pienen kokoelmani kärkipäähän. On vain sääli, että BluRay -formaatissa hyviä konserttilevyjä julkaistaan yhä varsin nihkeästi. Ainakaan kauppojen hyllylle eivät tunnu eksyvän kovin helposti.

Wienin oopperatalo tarjosi siis kesällä 2012 suorastaan majesteetilliset puitteet huimaan akustiseen iloitteluun Bonamassalle ja tämän huippuosaajista koostuneelle yhtyeelle. Itse päätähti istuu lavan keskellä melko arvokkaan kitararivistön ympäröimänä, ja muu bändi tarjoaa taustatukea tinkimättömällä ammattitaidolla. Viulua, banjoa ja mandoliinia soittava Gerry O'Connor; mm. koskettimia, kellopeliä sekä yhdessä biisissä rautakettinkiä helistävä Arlan Schierbaum sekä välillä eksoottisiakin lyömäsoittimia (pyykkilauta, ilmeisesti soralla täytetty vesipullo) taidokkaasti hyödyntä Lenny Castro muodostavat erinomaisen taustaryhmän. Unohtaa ei sovi yhtyeen viidettä jäsentä, ruotsalaista Mats Westeriä, joka tuo jo muutenkin värikkääseen sointimaailmaan paikoin hienoa ja vakuuttavan jylhää lisäarvoa avainviulullaan, joka länsinaapurissamme tunnetaan nimellä nyckelharpa. Bassoa ei tässä kokoonpanossa ole lainkaan, mutta ei näin kova sakki toisaalta kaipaisikaan basistia sekaan sähläämään.

Se mitä etukäteen vähän pelkäsin, oli herra Bonamassan laulu. Kuten niin monella huippukitaristilla, se kun ei ole varsinaisesti hänen vahvinta alaansa. Mutta yllättävän mallikkaasti ne vokaaliosuudetkin kulkevat, vaikka pientä rutistamisen makua onkin kuultavissa paikka paikoin. Bonamassalla on myös hauska maneeri soolosoittelussa rytistää ilmeensä vähän pelottavaksi irvistykseksi, mutta annettakoon se näin kovan luokan soittajalle anteeksi. Itselläni kun naama menee irveeseen lähinnä siksi, kun en soittaa osaa. Konsertin aikana Bonamassa käyttää peräti kahtatoista eri instrumenttia ja vaihtelee niitä siis tiuhaan. Levyn äänitys on niin onnistunut, että kitaroiden ominaissoundien erot esim. Martinin ja Gibsonin välillä todella kuulee. Outoa kyllä, edellisen studiolevynsä erikoispainoksen osin hupaisassa 'kitarapornoliitteessä' todellisen kitara-aficionadon maineessa oleva Bonamassa sanoi jotain sentapaista, ettei hän itse kuule mitään eroa akustisten soitinten välillä. Sen kai siitä sitten saa, kun vinguttaa nupit kaakossa niitä miljoonia maksaneita vintagesähkökitaroitaan. Ei, en ole vähääkään kateellinen, pois se minusta!

Kappaleissa blues on luonnollisesti erittäin vahvana läsnä folk-vaikutteita unohtamatta, mukana on toki myös Bonamassan omaa uudempaa tuotantoa, jota ei aina ole saatu sovitettua mielestäni muuta yhtyettä ajatellen toimivaksi kokonaisuudeksi, esimerkiksi Driving Towards The Daylight  ei kuulosta yhtään sen paremmalta livenä kuin studioalbumillakaan. Toisaalta vaikkapa Robert Johnsonin klassikko Stones In My Passway saakin sitten erinomaisen käsittelyn näiltä herroilta. Kaikkiaan kappaleissa on kuitenkin vaihtelua ja jopa yllättäviä elementtejä käytetty hienosti, ja kuulija jääkin malttamattomana biisin päätyttyä odottamaan mitä seuraavaksi tarjoillaan. Ja sen voin sanoa, että tällä levyllä tuota tarjoiltavaa piisaa yltäkylläisyyteen saakka...