sunnuntai 28. elokuuta 2011

Kirja-arvio: Murray Engleheart/Arnaud Durieux - Ac/Dc - Maximum Rock & Roll (2009)


Ac/Dc on sellainen yhtye ja rock-instituutio, jonka värikkäästä tarinasta ei puutu verta, hikeä tai kyyneleitä. Itselleni tämän perusteellisen, äskettäin toistamiseen lukemani kirjan arvioiminen olikin kieltämättä vähän hankalaa, koska en voi sanoa lukeutuvani bändin kovimpiin faneihin. Vähän vaivalloinen löytöretkeni yhtyeen musiikin pariin alkoi myös poikkeuksellisen myöhäisellä iällä, vasta parisen vuotta sitten. Mutta kyllähän yhtye ja sen alkuvoimalla jylläävä energinen ryminä on kummitellut jossain taustalla omaa musiikkiharrastustani ajatellen jo liki neljännesvuosisadan, joten oli kai jo korkea aika edes yrittää sivistää itseään myös tämän ilmiön suhteen. Sillä huimasta ilmiöstähän tässä on kyse. Tietyllä tavalla tässä perusteellisessa teoksessa kiteytyy koko Ac/Dc:n ongelma. Yhtyeen jäsenet kun ovat varjelleet todella tiukasti yksityisyyttään, mistä on seurauksena, että teoksen asiantunteva kirjoittajapari on ollut kovan haasteen edessä. Lähdemateriaaliviidakko on ollut valtava, ja sinne eksyminen tuntuu valitettavasti vaivaavan paikoin tätä yli neljä ja puolisataasivuista tiiliskiveä. Nimiä, päivämääriä ja pieniä yksityiskohtia riittää yllin kyllin alusta loppuun, mutta niin hullulta kun se kuulostaakin, tuntuu että itse kovaääninen yhtye hukkuu välillä tämän ylenpalttisen tietotulvan taakse, ja lopulta lukijan on laskettava opus hetkeksi kädestään ja työnnettävä levy soittimen uumeniin, jotta muistaisi konkreettisesti mistä tässä kaikessa onkaan kyse.

Se kirjan sivuilta ilmenee, että skottilaislähtöisillä Youngin veljeksillä on ollut tarkkanäköinen ja hyvin selvä ajatus tai visio yhtyeen suhteen jo alusta alkaen. Töitä on tehty vuositolkulla hartiavoimin, ja menestys ei ole tullut helpolla.
It's a Long Way To The Top (If You Wanna Rock'n'Roll)...Ja kuten tunnettua, juuri kun Ac/Dc oli saavuttamassa sen kaikkein korkeimman huipun, yhtyeen karismaattinen laulaja Bon Scott menehtyi. Moni muu bändi olisi tässä vaiheessa luultavasti lamaantunut ja heittänyt hanskat tiskiin, mutta Ac/Dc onnistui nousemaan tyrmäysiskun jälkeen ja lyömään koko maailman kanveesiin. Uuden laulajan Brian Johnsonin ei tarvinnut mahtua Scottin suuriin saappaisiin, lätsäpäisellä geordietänttärällä oli omiakin avuja enemmän kuin riittävästi. Yhtyeen mielenkiintoisin hahmo on mielestäni kuitenkin joko 'harmaan eminenssin' roolin ottanut Malcolm Young tai pikkuveli Angus, joista jälkimmäinen on jo kauan ollut rock-kitaristin symboli ja ikoni kaikkialla maailmassa. Ja suhtautui alkuun ilmeisesti keulahahmon osaansa vastentahtoisesti. Jostain syystä Maximum Rock & Roll -teos on ottanut asiakseen kertoa myös Angusin lavapyllistelystä housut kintuissa useampaankin otteeseen ja havainnollistetaanpa tätä kapinarituaalia oikein kuvankin kera, mielestäni pointti olisi tullut selvästi vähemmälläkin.

Täytyy sanoa, että ei yhtyeen tarinasta ainakaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole puuttunut, ja niitä sekoiluja, tappeluja ynnä muutamia irtosuhteitakin on asiaankuuluvasti totta kai piisannut. Jotenkin kirjasta jäi itselleni vain sellainen kuva, että Bon Scott taisi vastata tästä rock-elämän nurjemmasta puolesta muita huomattavasti enemmän. Mutta tasapuolisuuden vuoksi on myös todettava, että kirja antaa Scottista myös toisenlaisen kuvan: työteliäs, taitava sanoittaja ja lyyrikko, huumorintajuinen, lojaali, antelias - ja myös aidon käheästi tunkiolla kiekuvan rokkikukon tapaan tarvittaessa tyylitajuinen: kirjan mukaan Scott oli ainoa koko porukasta, joka tunnisti laatuviinin sellaista lasiinsa saatuaan. Omat lakinsa kirjoittanut Ac/Dc ei ole koskaan suostunut alistumaan karsinointiin ja lokerointiin, joita kriitikot niin mielellään harrastavat. Mutta kun eläkkeen kynnyksellä olevaa yhtyettä katsoo tänä päivänä, siitä tuntuu tulleen oman maineensa vanki, niin kuin tällaisille megaluokan yhtyeille ja stadionkiertäjille usein käy. Ja kun ikääkin on tullut mittariin jo reippaasti ja lähes jokainen maailman nurkka on koluttu, on selvää ettei rockin ilosanomaa julisteta enää ihan samalla hurmoksella kuin ennen muinoin. Mutta ovat Ac/Dc ja etenkin sen fanit silti kirjansa ansainneet, vaikkakin korkeimman arvosanan ansaitakseen teos olisi mielestäni väistämättä kaivannut enemmän 'vaikenevien' Youngin veljesten ja yhtyeen sisäpiirin omaa näkökulmaa.

lauantai 27. elokuuta 2011

Walrus-76 testaa: Vox Tonelab ST -kitaraefektilaite


Muistan hyvin, kun hankin ensimmäisen kitaravahvistimeni 1990-luvun alussa raapimalla kasaan kaikki mahdolliset killingit, jotta tuolloin upouudesta Kramerin puoliakustisesta saisi irti edes jotain vahvistettua ääntä. Kauppias möi minulle Rolandin 15-wattisen transistoripelin, joka oli käytetty, ja hintapyyntö oli muistaakseni 1500 silloista tasavallan rahaa. Oli se sitten jännää, kun kuuli kerrostalossa omaa soittoa ensi kertaa vahvistettuna, mutta aika pian kävi ilmi, ettei juuri asumismuodosta johtuen vahvistimen kanssa voinut soitella. Muutaman viikon jälkeen laite saikin unohtua nurkkaan keräämään pölyä. Ja soittoharrastus jatkui, mutta vuosia vain akustisena. Ja tämän vuosikymmenen puoliväliin saakka aika satunnaista oli sekin soittelu. Kramerin kitarakin on sittemmin kadonnut maailman myrskyihin, mutta tässä kesällä vuotuista suursiivousta tehdessäni huomasin komeron perällä unohdettuna tuon Rolandin möhkäleen. Siinä tuli mieleen ajatus, että on kehitys kyllä kulkenut aika matkan noista 1990-luvun alkuvuosista eteenpäin, sillä tuolla rahalla saa tänä päivänä kyllä aika monelta valmistajalta sellaisen vekottimen, että naapurisopu säilyy.

Etenkin pienet kitaraefektilaitteet ovat tässä suhteessa tänä päivänä erittäin käyttökelpoisia. Pieni koko, edullinen hinta, tuhottomasti monenmoisia mallinnuksia lisukkeineen, ovat pääsääntöisesti kestäviä - ja hyväksyvät myös kuulokkeet. Korg-yhtymään kuuluvan perinteisen vahvistinvalmistaja Voxin Tonelab ST on tätä kirjoitettaessa jo vanhempi malli, mutta vaikka se on saanut päivitetyn, suuremman seuraajan ei ST:n hinta ole juuri laskenut. Tonelabit tuntuvat olevan aika hyvässä maineessa, eräs paikallinen muusikko halusi ostaa omani sadallaviidelläkympillä saman tien, kun mainitsin tämän laitteen hankkineeni. Ja tämä tapahtui noin vuosi sitten.

Nykytrendin mukaisesti Vietnamissa valmistettu Voxin Tonelab ST ei ole aivan yhtä kompakti kuin jotkut kilpailijoiden laitteet, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa alalla legendaariset Line 6 -firman ulkomuodoltaan tunnistettavat POD-efektit, mutta kuitenkin 1,6 kiloisena sen verran pieni, että lähdettäessä esimerkiksi lomalle pikkuautolla, ottaa tällaisen pienemmän härpättimen kitaran lisäksi huomattavasti helpommin mukaan kuin vaikkapa saman firman järkälemäisen AC30 -vahvistimen... Ulkonäöltään tummasävyinen ja karun asiallinen laite on myös mielestäni huomattavasti tyylikkäämpi kuin monet vastaavat laitteet, joissa kyllä vilkkuvaloa ja kromia piisaa. Klassiset mustat ns. 'chicken-head' säätimet ärsyttävät joitakuita, itselleni ne ovat taasen osa merkin viehätystä. Laitteessa on kauttaaltaan metallikuori, joka kielii kestävyydestä. Olen itse tämän kerran vahingossa lattialle pudottanut - johon todetaan, että toimii yhä, joskaan en suosittele tätä silti huvikseen paiskomaan. Laitteen oikeassa reunassa on kenties turhan pieni pedaali, jolla voidaan tietyissä tilanteissa mm. säätää jalalla äänenvoimakkuutta, mutta samalla sen saa toimimaan myös näppärästi mm. wah-wah -efektin kanssa, jos taidot moiseen riittävät. Itselläni eivät riitä, mutta toisaalta luurit päässä onkin hauska yksiksensä kaikenlaista pelleilyä kokeilla...

Erilaisia valmiiksiohjelmoituja efektejä löytyy satakunta (osassa on haettu klassisten rockbiisien soundeja), ja niitä voi vaihdella jalkakytkimillä, eikä siinä sen kummempaa. Molemmat jalkakytkimet samanaikaisesti pohjaan painamalla saadaan käyttöön viritin, joka on ehdottoman kätevä lisuke - soisin tämän viritintoiminnon laitettavan muuten isompiin Voxin Valvetronix -vahvistimiinkin. Tonelabin erikoisuus on sen käyttämä Valvetronix-tekniikka, joka on siis tuttu valmistajan isommista vahvistimista, olematon sähkötekniikan tuntemukseni ei riitä tämän teknologian selvittämiseen, mutta käsittääkseni laite toimii eräänlaisena putki- ja transistorivahvistimen hybridinä, ja nimenomaan tuo pieni putkonen takaa sen, että äänenlaadullisesti mallinnuksissa ei pitäisi olla sen enempää motkottamista. Itse olen vertaillut tätä vain Fenderin G-dec sarjalaisten kanssa, ja oma vajavainen käsitykseni on, että vanhempi Fender häviää äänenlaadussa Tonelabille jokseenkin selvästi, mutta uudempi G-dec 'Thirty' enää hiuksenhienosti. Alkuunhan jo tehtaan ohjelmoiduilla soundeilla pärjää varsin pitkälle, mutta jos soittajasta säätäjän vikaa vähääkään löytyy, niin mahdollisuuksiahan löytyy tämänkin laitteen uumenista rajattomasti.

Kyllähän Voxista pieneen narinaankin aihetta löytyy. Manuaali on aivan pakko pitää alkuun käsien ulottuvilla, sillä kuten tämäntyyppisissä vermeissä usein, moni toiminto ja ominaisuus on kätketty jonkun toisen alle. Netistä löytyy kyllä aika paljon selventävää asiaa, joten tässä mielessä ei aloittelijakaan eksyksiin joudu.

perjantai 26. elokuuta 2011

Levyarvio: Tom Petty & The Heartbreakers - Mojo (2010)


Tästä samaisesta levystä Soundi-lehteen arvostelun tehnyt Timo Kanerva kutsuu itselleni rock-tasolla jonkinlaista keskiraskasta sarjaa edustavaa Tom Pettyä hyvinkin kuvaavasti 'divisioonatason sarjajyräksi' ja lätkäisee levylle mutkattomasti kolme tähteä. Arvostelu itsessään päätyy plussan puolelle. All Music Guiden Steve Leggett päätyy niinikään kolmeen tähteen, mutta yleissävy on kyllä melko lailla negatiivisempi. Leggettin loppuarvio tästä levystä on kuitenkin aika tyly:
"Again, the playing is solid, but one wishes Petty & The Heartbreakers had simply covered those old Chess classics rather than trying half-heartedly to write their own..." Mitäköhän tähänkin nyt sitten sanoisi? No, eipä minulla kenties ole mitään syytä tai edes oikeutta arvostella arvostelijoita, mutta Leggettin sanoma ei tätä levyä ajatellen mennyt perille. Toisaalta samaisen AMG:n Stephen Thomas Erlewine, joka ei yleensä jakelemissaan tähdissään ainakaan kitsastele, antaa armosta Pettyn vuonna 2002 ilmestyneelle The Last DJ -albumille vaivaiset puolitoista tähteä viidestä, mikä on kyllä minusta aika pahasti alakanttiin, jos ei kyseinen levy nyt mikään rockin monumentaalinen mestariteos ollutkaan, niin ei kyllä totisesti mitään yhdentekevää tusinaroskaakaan. Tämän takia en itse näitä tähtiä arvioissani jakele, sitä paitsi mielipiteeni saattavat musiikin suhteen muuttua ajan myötä - yleensä tosin positiivisempaan suuntaan...

Mutta ehkäpä sitten voisikin jo siirtyä itse asiaan. Kun albumille annetaan nimeksi
Mojo niin kyllähän sen tietenkin jollain tasolla ymmärtää, että kriitikkoarmeija odottaa teroitettuine sulkakynineen ahnaasti että albumi sisältää pelkkää tummaa bluesin taikaa. Siksipä myös itse ymmärrän, miksi tämän levyn vastaanotto oli enimmäkseen vaisuhko. Mutta niinpä pitäisi myös käsittää, että ei kuusikymppisen Tom Pettyn yhtyeineen tarvitse enää todistella kenellekään toimiiko se mojo vai ei. Eihän Petty sanoittajana ole kaikkein kovinta luokkaa, mutta on silti aika rankkaa kriitikolta syyttää tämän levyn lauluja 'puolella sydämellä' tehdyiksi ja vihjata, että tehkääpä nyt jätkät välillä coverlevy niin hommasta saattaa ehkä jotain tullakin. Pettyn lyriikoissa on kyllä joskus häiritsevää, kliseistä romanttista hölynpölyä, tuollaisia kaihoisia arjen pieniä tuokiokuviahan mies lauluissaan runsain mitoin viljelee, mutta vuosien varrella tämän porukan huikea soitto on nivoutunut niin komeasti yhteen, että loppujen lopuksi itselleni on yhdentekevää vaikka Petty hyvin persoonallisella äänellään laulaisi läpi vaikkapa Ylivieskan kunnalliskertomusta...ellei sitten M.A. Numminen ole jo tehnyt sitä.

Tämän albumin johtavana ajatuksena on siis blues. Mutta mitään selkeää kiinnekohtaa tai yhteistä nimittäjää ei kiekon bluesilla ole. Sillä väliin tarjoillaan mm. välähdyksiä hyvin tyypillisestä Heartbreakers-soundista, jota en tässä sen tarkemmin osaa määritellä. Kuudennella, countryn suuntaan viittaavalla,
No Reason To Cry -nimisellä kappaleella Petty kuulostaa esimerkiksi hetkittäin hämmentävän paljon Dylanilta. Reggaesta ammentava Don't Pull Me Over on paitsi huvittava lisämauste keitokseen, siinä kuullaan myös lähes kaikista levyn kitarasooloista vastaavan Mike Campbellin mestarillinen, pienimuotoinen wah-wah sooloesitys. Vuoden 1959 Les Paulia soittava Campbell on erinomainen ja mielestäni bluesin suhteen tyylitajuinen soittaja, jos kohta huippuluokan ammattimiehiä ovat yhtyeen muutkin jäsenet. Kosketinsoittaja Benmont Tenchin Hammondurut, Wurlitzer-sähköpiano ja Steinway-flyygeli tuovat muuten kitaravetoiseen soundiin mukavia ja jännittäviä vivahteita. Levyn henkilökohtaisin raita lienee Takin' My Time, joka rytmillisesti soutaa hyvinkin raskaasti, ja kappaleessa Pettyn laulusta huokuu pelko vanhenemista ja koneen hyytymistä kohtaan. Levylle antaa lisäarvoa myös se, että huolitellusta ja siististä soundistaan huolimatta se on käsittääkseni studiolive, eikä jälkiäänityksiä, dubbauksia tai muutakaan ylimääräistä säätämistä ole liikoja harrastettu. Levynkannen aukeamalla yhtye poseeraa mustavalkokuvassa studiossa soittimineen. Kuunnellessani levyä kolmatta tai neljättä kertaa oli hupaisaa havaita, että jossakin kappaleessa äänikuva aukeaa komeasti stereona täsmälleen samalla tavalla kuin mitä valokuva antaa olettaa. Eli koskettimet kuuluvat vasemmalta, soolokitara piirun oikealta, rummut taaempana, sitten Petty lauluineen jne.

Mielestäni hyvällä sykkeellä eteenpäin rullaava sekä bluesin syvyyksiä hyvin ammattimaisesti luotaava Mojo on Pettyn ja Heartbreakersin onnistunein levy sitten vuoden 1994 ja Rick Rubinin tuottaman Wildflowersin. Se vaatii silti nähdäkseni useamman kuuntelukerran, jotta sen kaikkia pieniä nyansseja osaa arvostaa. Jotenkin minulla on sellainen olo, että levyn keskinkertaisuuksien joukkoon pikaisesti teilanneet kriitikot eivät yksinkertaisesti antaneet levylle tarpeeksi aikaa. Kyllä tämä albumi selvästi nimensä suhteen kovat vaatimukset lunastaa, mutta niille, jotka nyt kaipasivat sitä 'särmää', 'rosoisuutta' tai vaikkapa 'persoonallisempaa otetta' muistutettakoon, että tässä onkin kyse Pettyn mojosta ja bluesnäkemyksestä, ei Muddy Watersin, Eric Claptonin - tai kenenkään muunkaan...

tiistai 23. elokuuta 2011

Levyarvio: Chris Rea - The Return Of The Fabulous Hofner Bluenotes (2008)


Olipa jossain määrin laskelmoivan aikuisrockin polkuja pitkään tallanneesta Chris Reasta ja tämän musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä, se täytyy alkuun sanoa, että ei tällä kaverilla ainakaan pahemmin päätä palele. Kun vuonna 2005 julkaistu, näin kauniistikin ilmaistuna megalomaaninen, Kari Peitsamonkin häpeään saattava peräti yhdentoista Cd-levyn bluespaketti ei tyhjentänyt lopullisesti äijän ideapankkia, niin oli siinä varmasti miehen kovimmilla faneillakin ihmettelemistä. Nimittäin parin vuoden päästä tästä tuli ilmoille taas kolmen uuden levyn satsi. Eikä mikään perinteinen muovinen cd-boksi, vaan tyylikäs 80-sivuinen, vinyylikannen muotoinen kovakantinen kirja, joka sisälsi paitsi kolme Cd-levyä, myös ensimmäisen sisällön näistä ängettynä kahdelle kymmentuumaiselle vinyylille. Hintaakin hirvityksellä oli sen verran, että Rea luultavasti laskeskelee tienaamiaan rahojaan kartanossaan melkoisen tyytyväisenä. Mutta mistä tämä ilkeys? Eikö The Return Of The Fabulous Hofner Bluenotes sitten ole hintansa arvoinen setti?

Vaikea sanoa. Kun nyt ensiksi ymmärtäisi mistä tässä erikoisuudessa edes on kyse. Tai kyllähän perusidea on jo allekirjoittaneellekin jotenkin hämärästi selvinnyt. Boksin kannessakin komeileva kuvitteellinen yhtye The Fabulous Hofner Bluenotes on kunnianosoitus paitsi jenkkimalleja edullisemmille saksalaisille Höfner-kitaroille, joilla useampikin brittinulikka aloitteli soittajantaivaltaan 1960-luvulla, myös opas jonkinlaiselle nostalgiselle matkalle tuohon aikaan. Se alkaa ensimmäisellä levyllä, jolloin samainen Bluenotes kantaa vielä hedelmäfirmalta vohkittua nimeä The Delmonts. Tämä ensimmäinen Delmonts-levy sisältää ainoastaan instrumentaalikappaleita, suomalaisille asia valkenee kenties parhaiten kun tarkentaa, että pääosin ns. rautalankamusiikkia Shadowsin ja kumppanien hengessä. Huumorimielellähän ja parodian sävyttämänä Rea ja bändi tässä alkuun revittelee, mikä käy kyllä ilmi monien kappaleiden nimistäkin: 008 Jimmy Bond, India Arab, BB Was A Comanche, French Football jne. Russian Roulette -niminen kappale muistutti osittain hyvinkin pelottavalla tavalla tuon ajan kotimaisia rautalankaviritelmiä. Tällä levyllä on myös takuulla Chris Rean uran pohjanoteeraus, nimittäin The Power Of Love -niminen kummajainen. Jos tällä kohtuullisen kauhealla tekeleellä on haettu jotain syvällisempää huumorin olemusta, se meni ainakin minulta komeasti ohi. Ensimmäisen levyn kaksi viimeistä raitaa ovat yllättäen sen parhaat, vaikka ovatkin tuollaista keveää soul-jazz henkistä huttua.


Mutta siinä vaiheessa kun Delmonts muuttuu kahdella seuraavalla levyllä Fabulous Hofner Bluenotesiksi katoaa myös koko ideasta juonen häivähdys. Sillä tämä fiktiivinen bändi kuulostaa vain ja ainoastaan Chris Realta tällä vuosituhannella. Mihin katosi häpeämätön nostalgiassa rypeminen, tai sinänsä kutkuttava ajatus arkaaisilla Höfnereillä soittavan rautalankabändin kehittymisestä 1960-luvun rockyhtyeeksi? Taisipa jäädä pojilta idean tasolle johonkin pubin nurkkapöytään. Kakkoslevy on nimittäin ehtaa Reaa niin hyvässä kuin pahassakin. Siis ihan kelpoa, rosoisesti laulettua bluesia ja tyylikästä kitarointia kyllä molemmat levyt tarjoilevat paikka paikoin, mutta kun tätä samaa lajia on jo herralta kuultu vuosien varrella aivan riittämiin. Itseäni ärsyttää myös se, että soittajana muuten taitavalla Realla on pahoja maneereja, jotka ovat muuten kuultavissa muodossa tai toisessa jo miehen menestyneimmällä Road To Hell -albumilla. Tämä kunnianhimoinen projekti olisi saattanut paremmin toteutettuna olla melkoisen hauska ja onnistunut kokonaisuus, mutta valitettavasti se jäi vain koreaksi kuoreksi vailla sisältöä. Kolmen levyn paras materiaali olisi mielestäni mahtunut komeasti yhdelle kiekolliselle, ja miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen haluaisi maksaa vielä lisäksi kahdesta vinyylistä täynnä kehnoja instrumentaalituotoksia, joista suurin osa hädin tuskin olisi kelvannut b-puoliksi edes rautalankamusiikin kukoistusaikana? No, minä hölmöläinen maksoin, mutta puolustuksekseni voinen sanoa, että 'kun eräällä foorumilla tätä aikoinaan niin kovin hehkuttivat'...

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Levyarvio: Steve Earle & The Del McCoury Band - The Mountain (1999)

Bluegrass kuuluu niihin amerikkalaisen musiikin vähemmälle huomiolle jääneisiin uhanalaisiin lajeihin, jotka eivät näin yht'äkkiä ajatellen kenties täytä nykyajan vaatimuksia 'myyvästä', ajan hermolla olevasta niin sanotusta listakelpoisesta musiikista. Silloin harvoin kun bluegrassia ylipäänsä kuulee - ja tätä lajiahan ei ainakaan näillä tienoilla käsittääkseni juuri missään ihmeemmin soitella - on kuin kuulisi kaikuja menneestä maailmasta. Mitä bluegrass sitten on? No, ainakin jotain ihan muuta kuin takapajuista hampaattomien, sisäsiittoisten maalaisjunttien tanssimusiikkia. Näin tietää kertoa mm. vanha tietosanakirjani:

"bluegrass: 1930-luvun lopulla syntynyt countrymusiikin suuntaus. Bluegrassin kehityksen keskeinen muusikko on ollut Bill Monroe (s. 1911), jonka johtamasta Blue Grass Boys -yhtyeestä suuntaus sai nimensä. Bluegrassin musiikillinen perusta on perinteisessä Appalakkien valkoihoisen väestön vuoristolaismusiikissa. Bluegrass -yhtyeiden soittimistoon kuuluvat viulu, banjo, kitara, mandoliini ja basso."

Siinäpä se onkin olennaisin tästä musiikista kiteytettynä. Sen verran on pölyinen hakuteokseni kuitenkin vanhentunut, että bluegrassin isäksi kutsuttu ja ison veden tuolla puolen suorastaan palvottu Bill Monroe poistui keskuudestamme soittelemaan mandoliiniaan yläkertaan jo viitisentoista vuotta sitten, syyskuussa 1996. Lisäksi voisi mainita, että bluegrassin juuret ovat hyvin pitkälle sidoksissa Brittein saarten ja Irlannin musiikkitraditioon. Bill Monroe ei ehkä 'keksinyt' varsinaisesti tätä musiikkia, mutta sen tärkein lähettiläs hän elinaikanaan kyllä oli.

Jopa niin tärkeä, että jonkinlaisena 'vaihtoehtoisen countryn' pahana poikana aiemmin tunnetun Steve Earlen mukaan genren perinteitä kunnioittavan The Mountain -albumin syntymisen kannalta oli ratkaisevaa näiden kahden kohtaaminen Earlen keikalla, jonka aikana iäkäs Monroe saapasteli kutsumatta muina miehinä lavalle ja soitti muutaman kappaleen itseään nelisenkymmentä vuotta nuoremman Earlen kanssa. Se, että bluegrassin elävä legenda yleensä suvaitsi tulla kuuntelemaan nuorempaa kollegaa teki Earleen lähtemättömän vaikutuksen ja antoi kuulemma kipinän The Mountain -levylle. 1990-lukuhan ja etenkin sen alkupuoli oli muutoin Earlen elämässä vaikeuksia täynnä, viinaa ja huumeita piisasi ja sitten jossain vaiheessa tuli heiluttua vielä aseenkin kanssa, sillä seurauksella, että häkki heilahti. Kiven sisässä Earle kuitenkin raitistui, ja on tiettävästi sittemmin pysynyt kaidalla tiellä. Earlehan tunnetaan todella kovasta työmoraalistaan, ukko heittää joka vuosi yli parisataa keikkaa, tehden tasaisin väliajoin levyllisen musiikkia ja kirjoittaa vielä kappaleensa itse. Siinä samalla hän vielä ehtii politikoida sekä kartuttaa noin parinsadan kitaran kokoelmaansa. Ja tässä hiljan näytelmäkirjailijanakin kunnostautunut mies julkaisi kirjan, jonka Hank Williamsin tuotannosta lainatun nimen voisi vapaasti 'juicennoksella' kääntää vaikkapa
'Ei elämästä selviä hengissä.'

Viime vuosituhannen loppumetreillä julkaistun, hyvän kokonaisuuden muodostavan The Mountain -levyn kansiteksteissä levyn kaikki kappaleet sanoittanut Earle vaatimattomasti sanoo, että hänen tavoitteensa oli tämän levyn lauluilla ja etenkin teksteillä saavuttaa kuolemattomuus. Aika näyttää, onko levyn sinänsä tasaisesta ja laadukkaasta materiaalista klassikoiksi edes bluegrassin pienissä kehyksissä, mutta näin suomalaisestakin näkövinkkelistä tarkasteltuna on albumi kyllä poikkeuksellisen onnistunut lajissaan, ja myös äänitykseltään huippuluokkaa. Akustisen bluegrassin viehätyshän piilee paljolti siinä, kuinka taitavia muusikot hommassaan ovat, ja tätä ajatellen The Del McCoury Band kyllä saa puhtaat paperit. Soinnutukseltaanhan tämä on pohjimmiltaan varsin simppeliä musiikkia, mutta kun tempoa on riittävästi niin mikäs näitä taidokkaita velhoja on kuunnellessa, tosin yhden kiekollisen kerta-annoksella pärjää varsin pitkään... Levy on omistettu edesmenneelle kontrabasisti Roy Huskey Juniorille, joka lienee soittanut likipitäen kaikkien USA:n countrytähtien (myös Earlen) kanssa. Ja koskapa silpputieto ei koskaan ole pahasta, mainittakoon että kyseisen Huskeyn isäpappa Roy Sr. oli niinikään countrymuusikko, joka soitti kontrabassoaan lukemattomilla klassisilla levytyksillä, mm. The Nitty Gritty Dirt Bandin monumentaalisella Will The Circle Be Unbroken
-tuplalevyllä, jonka merkitystä 'perinteisen countryn' viestikapulana nuoremmalle sukupolvelle ei voi kiistää. Mutta eipä ole ollenkaan hullumpi tämä The Mountain -albumikaan, jota uskallankin suositella, jos levyhyllystä uupuu bluegrassia tyylisuuntana edustava levy.

maanantai 15. elokuuta 2011

Kuukauden klassikkolevy: Fairport Convention - Liege & Lief (1969)


Kuten Tarkkailija K. totesi osuvasti äskettäin blogikirjoituksessaan Kun kakkonen on ykkönen, ei Led Zeppelinin Tolkien-sävytteinen kappale
The Battle Of Evermore olisi paljon mitään ilman erään Sandy Dennyn taustalaulua, vai pitäisikö sanoa ääntä. Zeppelinin lisäksi myöskin Jethro Tull oli sellaisen yhtyeen maineessa, ettei vierailijoita 1970-luvulla yhtyeen äänityksissä nähty, mutta kyllä vain, samainen lahjakas Dennyhän se sulatti Ian Andersoninkin sydämen, ja Denny pääsikin yhtyeen kanssa levyttämään. Mutta näitä visiittejä paremmin Denny muistettaneen Fairport Conventionin varhaisena solistina. Fairport Convention on yhtyeenä jäänyt käsittääkseni täällä pohjolan perukoilla ani harvojen noteeraamaksi, eikä se totisesti ole nauttinut edes sellaista suosiota kun esimerkiksi jo mainittu Jethro Tull, mutta hyvä ja omintakeinen yhtyehän tässä on kyseessä, ja taatusti eräs ns. englantilaisen folkrockin tai sähköisen folkin tai jopa prog-folkin tärkeimmistä pioneereista, ellei peräti tärkein. Kutsutaanpa genreä sitten miksi hyvänsä. Taustaltaan keskiluokkaisista opiskelijanuorista koostunut Fairport Convention aloitti uransa jo 1960-luvun puolella, mutta keskittyi aluksi ammentamaan musiikkivaikutteita enimmäkseen amerikkalaisesta traditiosta Dylanin ja Joni Mitchellin hengessä, ja olikin todella lähellä, ettei yhtye hajonnut traagiseen auto-onnettomuuteen, jossa saivat surmansa yhtyeen rumpali Martin Lamble sekä kitaristi Richard Thompsonin tyttöystävä Jeannie Taylor.

Fairport Convention päätti kuitenkin jatkaa, joskin toipumisprosessi otti luonnollisesti aikansa. Elokuun klassikkolevyksi valitsemani Liege & Lief -albumin valmistumisen kannalta olikin olennaisessa osassa maalaistalo, jonka tuottaja Joe Boyd vuokrasi yhtyeelle Winchesterin läheltä Hampshiresta. Täällä yhtye sai harjoitella ja parannella haavojaan rauhassa, ja välitön sekä rento ynnä maaseudun rauhaa huokuva ilmapiiri sai porukan uusine jäsenineen nivoutumaan yhteen ja samalla musiikillinen ilmaisu alkoi pikku hiljaa löytää uusia, jännittäviä uomia. Pelkästä luovasta ilmapiiristä ei kaiketi ollut kyse, sillä bändi päätti jokseenkin tietoisesti vaihtaa suuntaansa amerikkalaisemmasta musiikista englantilaiseen, ja olihan sikäläisessä kansanlauluperinteessä materiaalia enemmän kuin kylliksi. Levyn uusintapainoksen kansiteksteissä tuottaja Joe Boyd toteaa, että Fairport Convention oli noihin aikoihin täysin hullaantunut The Bandin tunnettuun Music From The Big Pink -albumiin, ja soittivatkin sen melkein puhki. Samalla he kuitenkin myös ymmärsivät, etteivät heidän rahkeensa britteinä tulisi riittämään samantyyliseen musiikkiin, kulttuurierot olivat yksinkertaisesti liian suuria. Tämä oli alkusysäyksenä poikkeuksellisen onnistuneelle Liege & Lief -levylle, joka vuosien saatossa on vakiinnuttanut asemansa tietynlaisena klassikkona. Fairport Conventionin ainoa televisioesiintyminenhän tapahtui tämän levyn jälkeen Top Of The Pops -ohjelmassa, jossa kuultiin hieman yllättäen ohjelman nimeä ja tarkoitusta ajatellen ranskankielinen Dylan-parodia Si Tu Dois Partir.

On sinänsä mielenkiintoista, kuinka vähillä aineksilla Fairport Convention tällä albumilla saa aikaan äärimmäisen runsaan ja näinkin upeasti toimivan kokonaisuuden. Uskoisin myös, ettei levytysbudjetti ole järin suuri ollut... Kuulasäänisen taiturin Sandy Dennyn lisäksi mukana ovat ainoastaan basisti Ashley Hutchings (kts. aiempi levyarvio The Albion Country Bandista), uusi rumpali Dave Mattacks, kitaristit Simon Nicol ja Richard Thompson sekä Dave Swarbrick, joka viuluineen oikeastaan oli vastuussa siitä, että levyltä kuuluvat myös hyvin selvästi ne perinteisempään kansanmusiikkiin viittaavat elementit. Hutchingsin mukaan eri tahtilajien käyttö osoittautui varsin hankalaksi levynteon aikana, mutta ongelmista selvittiin. Jo ensimmäisen kappaleen, yhtyeen oman sävellyksen Come All Ye aikana kuulijan tempaa mukaansa reipas poljento, ja kun levy kerran otteeseensa saa, ei se helpolla päästä irti. Vanhoista kansansävelmistä kuten Matty Groves tai Reynardine Fairport Convention loihtii omat, perinteitä kunnioittavat mutta samalla hienovaraisesti uudelta kuulostavat, kevyesti sähköistetyt versiot, ja etenkin Matty Grovesin päätteeksi yhtye intoutuu jopa irrottelemaan soitossaan. Se on kuitenkin sanottava, että Liege & Lief ei olisi likimainkaan näin hyvä levy ilman Sandy Dennyn hienoa laulua. On surullista, että tämä hienoääninen artisti menehtyi päihdeongelmaisena vuonna 1978. Denny ei elinaikanaan saanut haluamaansa menestystä, vaikka oli ainakin kotimaansa muusikkopiireissä arvostettu.

Fairport Convention on jatkanut toimintaansa meidän päiviimme saakka, ja kokoonpano on matkan varrella vaihtunut lukuisia kertoja - onpa yhtye kaiketi esiintynyt Suomessakin jonkun kerran. Ja vaikka levyjäkin on julkaistu useita, oli yhtyeen alkutaival ehdottomasti sen musiikillisesti parasta aikaa. Uudelleenjulkaisujen määräkin on varsin kattava. Liege & Liefin jälkeen sekä Denny että Ashley Hutchings jättivät yhtyeen, mutta ilman heidänkin mukanaoloaan Fairport Convention pystyi vielä tekemään yhden loistavan albumin, Full Housen, joka itse asiassa ei yllättäen kalpene lainkaan laadullisesti edeltäjälleen. Liege & Lief oli
kuitenkin se levy, joka toi pirteällä lähestymistavallaa englantilaisen kansanmusiikin kotimaassaan rocksukupolven tietoisuuteen, ja rohkeneepa Joe Boyd väittää että sen vaikutus tässä asiassa oli peräti maailmanlaajuinen.