maanantai 30. toukokuuta 2011

Levyarvio: T-Bone Walker - Funky Town (1969)


Aaron Thibeaux 'T-Bone' Walker (1910-1975) oli amerikkalainen blueslaulaja ja kitaristi, jota yleisesti pidetään yhtenä sähkökitarabluesin edelläkävijöistä. Walker oli lähtöisin Teksasin Lindenistä, ja hänen varhaisia esikuviaan olivat mm. Blind Lemon Jefferson sekä sittemmin kuuluisa Charlie Christian. Miehen debyyttilevytys ilmestyi jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1929, mutta varsinaiseen maineeseen tämä nousi 1940-luvulla. T-Bone Walkerin vaikutus useisiin myöhempiin soittajiin on ollut ilmeinen, mutta toisaalta hänen jump- tai West Coast- bluestyylinsä oli etenkin varhaisessa vaiheessa monesti taustayhtyeineen hitusen viihteellistä ja vähän 'sliipattua', joten ehkäpä osin siksi tämän herran tuotanto on jäänyt vähän unhoksiin monille, vaikka muistettakoon, että T-Bone toimi innoittajana mm. B.B. Kingille kappaleellaan Stormy Monday, ja sai kuulemma Kingin tarttumaan sähkökitaraan. Chuck Berry on myös tunnustanut saaneensa aineksia soittoonsa Walkerilta, jopa siinä määrin että kaltaiseni diletantti sen huomaa, etenkin Berryn soolosoitannassa on paikoin selkeitä viittauksia Walkerin soittotyyliin, vaikkei T-Bone nyt varsinaisesti ränttätänttämiehiä ollutkaan. Ja tiedetäänpä Hendrixinkin Walkeria arvostaneen...

1960-luvulla Walkerin ura alkoi vähitellen hiipua, olkoonkin että miehen esiintymiset mm. American Folk Blues Festival -kiertueella vuosikymmenen alussa saivat osakseen runsaasti kiitosta. Ehkäpä Walkerin kohtaloksi koitui osittain se, että hänen oli vaikea päästä irti varhaisesta tyylistään, eikä aika oikein suosinut Walkerin kaltaisia bluesveteraaneja. Rokkareille hän oli kenties liian kesy ja 'jazzahtava', kaukana esimerkiksi Muddy Watersin tai Howlin' Wolfin energisyydestä, toisaalta taas akustisemman bluesin ystäville hänen soittonsa saattoi olla niin ikään vähän vierasta. Mutta myös ikä ja terveys alkoivat tulla vastaan Walkerin uralla, eikä hänen 1970-luvun tuotantonsa olekaan enää entisen veroista, olkoonkin että vuonna 1970 julkaistu Good Feelin' saikin Grammy-palkinnon.

Vuonna 1969 ilmestynyt albumi Funky Town voisi ehkä hilpeän kansikuvansa puolesta sopia väljästi kategoriaan 'kokeelliset blueslevyt' jollaisia 1960-luvun lopulla jonkin verran tehtailtiin. Walker hoitaa lauluosuutensa pääosin hyvin, mutta kitarointi ei enää ole niin menevää ja tarkkaa kuin aiemmin - se täytyy tosin sanoa, että ei tämä lajissaan kuitenkaan hassumpi albumi ole. Mitään kovin funkya ei levyllä nimestään huolimatta kuitenkaan kuulla, olkoonkin että toinen kappale Party Girl yrittää esittää Walkerin innostuneena 'uudemmista rytmeistä', samoin kun alkuperäiset levynkansitekstit. Harmittavaa kyllä, soulin ja funkin mainingeilla keinuva kappale säksättävine kitarakomppeineen ja puhaltimineen ei kykene saamaan iäkkääseen Walkeriin oikein meininkiä, mutta perinteisemmät blueskappaleet levyllä tämä selvittää kuitenkin ihan mallikkaasti, vaikkakin hienoinen väsymys koko albumia leimaa. Funky Town toimii kyllä hyvin pienenä musiikillisena välipalana pahimpaan bluesnälkään, eikä levy varsinaisesti kuulijaansa missään vaiheessa stressaa, muttei toisaalta oikein kunnolla sytytäkään. T-Bonen laajasta tuotannosta kiinnostuneille löytyy takuulla huomattavasti parempiakin levyjä - etenkin kokoelmia, kuten vaikkapa pilkkahinnalla myytävä Proper-merkin sata kappaletta sisältävä neljän levyn muhkea loota The Original Source, jota kuunneltuaan ei ole vaikea uskoa, miksi mies ansaitsee hyvin paikkansa niin rokin kuin bluesinkin Hall Of Famessa.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Walrus-76 testaa: Cambridge Audio Azur 840C CD-soitin


Tulin hiljattain hankkineeksi otsikon mukaisen CD-soittimen, josta seuraavassa lyhyt, subjektiivinen ja hyvin henkilökohtainen, puhtaasti ensivaikutelmiin perustuva arvio. Ensinnäkin voisi ehkä kysyä, onko yleensä mitään mieltä hankkia uutta, pelkästään CD-formaatille omistettua soitinta tilanteessa, jossa koko tallennemuoto alkaa olla (kuulemani mukaan) tiensä päässä, ja moninormisoittimet alkavat pikku hiljaa yleistyä? Eikö olisi ollut järkevämpää ostaa esimerkiksi sellainen toistin, jolla katsoo paitsi elokuvat kaikissa muodoissa, myös kuuntelee musiikkia? No, Marantzillahan tällainen uusi ihmevekotin olisi kyllä tarjolla, mutta niinpä on hintakin toistaiseksi turhan korkea. Ja siksi toiseksi, kun on itsellenikin kertynyt noita perinteisiä CD-levyjä parissakymmenessä vuodessa muutama nurkkiin pyörimään, niin mielestäni se oikeutti minut hieman kohentamaan äänentoistolaitteistoani.

Ihan helppo homma uuden soittimen hankinta ja etenkään ostopäätöksen teko ei kuitenkaan ollut. Minulla on vuosien varrella ollut ehkä seitsemän tai kahdeksan erilaista CD-pyöritintä, hintaluokaltaan kaikki ovat olleet luokassa 'alemman keskitason tuntumassa tai hieman alle', eli rahallisesti liikuttaisiin varmaan suurin piirtein jossain 300-600 euron välillä. Jossain vaiheessa pyöritin hölmöyttäni hetken levyjäni jopa DVD-soittimella, mutta se vääristi ja latisti ääntä aivan liikaa, joten tuo kokeilu loppui kyllä lyhyeen. Yllättäen ääneltään paras tähänastisista musiikkitoistimistani oli kuitenkin muutaman vuoden takainen Marantzin CD/SACD/DVD -soitin, joka kuitenkin harmittavasti hajosi vain parin vuoden käytön jälkeen. En ole vaivautunut kustannusten pelossa vieläkään korjauttamaan, vaikka tuosta hybriditoistimesta joutuikin pulittamaan aikanaan nelinumeroisen summan.

Cambridge Audio on englantilainen valmistaja, jonka laitteet tunnetaan maailmalla erinomaisesta hinta/laatu -suhteestaan. Azur 840C on jo tätä kirjoitettaessa jo vähän vanhempi malli, joka on ehtinyt olla markkinoilla jokusen vuoden. Toisaalta se on myös valmistajansa malliston lippulaiva, joka on kerännyt huiman määrän alan lehdistössä suitsuttavia arvioita, joten sen perusteella rohkenin itsekin ostopäätöksen tehdä, vaikka hinta tuntuikin äkkiseltään turhan korkealta. Siitäkin huolimatta, että ilmeisesti mallin iän takia pari satalappusta oli lähtöhinnasta saatu tiputettua. Ulkonäöltään laite on brittityyliin pelkistetty ja karu, mutta kuitenkin tietyllä tavalla myös vakuuttava. Harjattu metallinen etulevy on etenkin tummempana omaan makuuni riittävän tyylikäs, eikä laitteessa ulkonäön perusteella tunnu olevan mitään turhaa - räikeää sinistä led-valoa lukuun ottamatta. Selkeän näytön kirkkaus voi myös kenties joitain häiritä, mutta sen saa himmennettyä tai tarvittaessa kokonaan pois päältä. Painoa jytkylle on kertynyt kohtalaiset 8,5 kiloa, mikä jo itsessään kertoo, että mistään muovirimpulasta ei ole kyse. Myös kaukosäädin on käteen hyvin sopiva, ja sitäkin leimaa laadukkaan viimeistelyn tuntu.

Entäpä sitten se tärkein, eli miten musiikki toistuu? Ensivaikutelmat Azurista olivat pääsääntöisesti hyvinkin positiivisia, joskin myös osin hieman ristiriitaisia. Soittimen DA-muuntimet ja se maaginen
upsampling ovat lukemani perusteella huippuluokkaa, mutta bassotoistossa oli hieman toivomisen varaa, etenkin muutamalla vanhemmalla jazzlevyllä. Toisaalta soitin tuntuu lähes musiikilla kuin musiikilla äärimmäisen tarkalta ja analyyttiseltä, poimien pikkutarkasti äänitteeltä monesti ne pienimmätkin nyanssit, joten jäin ehkä hieman kaipaamaan vanhan soittimeni lämpöä ja tiettyä karheutta, etenkin juuri bassopuolella. Tosin unkarilainen Heed Audio -merkkinen kuulokevahvistimeni on myös pikemminkin neutraalin tarkka kuin 'musikaalinen', joten kuulokekombinaationi oli ensi tuntumalla hieman liiankin ärhäkkä. Mutta kun kiinnitin piuhat kiinalaiseen Xindakin putkivahvistimeen ja sain äänen ulos lattiakaiuttimistani, niin johan alkoi homma kulkea. Herbie Hancockin Thrust suorastaan pakotti lisäämään äänenvoimakkuutta, ja jo vain alkoivat ne kaivatut bassotaajuudetkin kuulua. Outoa kyllä, diskantti ei riipinyt korvia, vaikka tällä levyllä näin on joskus aiemmin tapahtunut. Vasta nyt käsitin, mitä kultakorvaiset ja vuolaasti adjektiiveja viljelevät hifijournalistit tarkoittavat, kun rumpujen pelti kilahtaa tai sihahtaa nautinnollisesti. Enpä ole aiemmin kotikuuntelussa kuullut mm. crash-symbaalien äänen toistuvan ja 'sammuvan' näin upeasti.

Ankaran pop-, rock-, jazz- ja bluestestailun jälkeen oli sitten aika laittaa Cambridge Audio vaikeamman haasteen eteen ja kokeilla viime aikoina vähemmän kuunteluaikaa saanutta klassista musiikkia. Sooloteoksissa ei toiston suhteen ongelmia ollut, Beethovenin kuuluisat pianosonaatit Vladimir Horowitzin käsittelyssä kuulostivat kotikuuntelussa paremmilta kuin koskaan aiemmin siinä missä Bachin soolosellosarjatkin, mutta kamari- ja sinfoniamusiikilla oli soittimella paikoin taipumusta tarjoilla jälleen alempia ääniä vähän niukemmin, jäin kaipaamaan etenkin jousiin hieman rehevyyttä ja lämpöä. Mutta kaipa tämä on vain osoitus CD-soittimen tietynlaisesta yleispätevyydestä ja neutraaliudesta, sillä sekin on kyllä sanottava, että millään kuuntelemallani näytteellä ei niitä kuuluisia kuunteluväsymystä aiheuttavia korostumia tahi räikeää äänellistä liioittelua esiintynyt. Testaillessani uutta vempelettä huomasin myös useasti uppoutuvani nautinnolliseen musiikin kuunteluun laitteen arvioimisen sijasta, ja tämähän se homman tarkoitus tietysti onkin. Laitteiston tehtävähän on mielestäni tuoda musiikki esiin, ei päinvastoin. Sitä kuuluisaa 'hevosmiesten tietotoimistoa' lähinnä oleva nykyajan konkreettinen vastine, eli kaikenlaisten hifihörhöjen (pois tämä kirjoittajasta!) keskustelufoorumit netissä väittävät, että tämä CD-soitin tarvitsisi sisäänajoa jopa kaksisataa tuntia, ennen kuin se alkaa kuulostaa hyvältä. Uskokoon mokomaan hölynpölyyn vapaasti ken tahtoo, raportoin kyllä tarvittaessa jos tällaisen äänellisen ihmeparantumisen tuon ajallisen rajapyykin ylitettyäni kuuntelun lomassa havaitsen. Niin tai näin, Cambridge Audion Azur 840C on kyllä suurimmalta osin hehkutuksensa ansainnut, ja sanoisin oman, vähäisenkin kuunteluni perusteella, että tämä härveli alkaa olla jo ainakin äänellisesti raskaamman sarjan high-end -tasoa lähellä, ja mikä parasta, ei silti vie välttämättä ostajaansa vararikkoon - olkoonkin että tämän kirjoittaja joutuu vähän aikaa elämään vedellä ja leivällä...

+ ulkonäkö ja viimeistely
+ tarkka, yksityiskohtainen ja monenlaisella musiikilla neutraali ja rasittamaton toisto
+ äänikuvasta löytyy hyvillä äänitteillä myös syvyyttä

- bassotoisto kaipaisi hieman tanakkuutta
- hinnasta voisi sivaltaa vielä pari satalappusta pois

maanantai 16. toukokuuta 2011

Kirja-arvio: George Martin - All You Need Is Ears (1979)


Sir George Martin (CBE) on legendaarinen levytuottaja, jonka ainakin Beatles-fanit tuntevat ympäri maailman. Tähän englantilaiseen herrasmieheen ja ääniguruun liitetään sangen usein vähän kliseinen määritelmä 'viides beatle', mikä tietyssä mielessä on kuitenkin hyvin paikkansapitävä. Vuonna 1926 syntynyt Martin oli lontoolaisen puusepän poika, jonka musiikillinen lahjakkuus ilmeni varhain, Martin sanoo kirjassaan olleensa suvustaan ainoa, jolla oli musiikillisia taipumuksia. Aluksi itseoppineen pianistin ja musiikki-intoilijan urasuunnitelmat olivat kuitenkin jossain aivan muualla. Toisen maailmansodan aikana Martin haaveili ystävänsä kanssa jopa lentokonesuunnittelijan ammatista. Näin pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt, vaikka liittyikin nuorena kuninkaallisen laivaston ilmavoimiin, jonka riveissä yleni upseeriksi asti. Sodan jälkeen nuoremman ja perhetaustaltaan vaatimattoman nuoren upseerin ura laivastossa kuitenkin näytti tyssäävän kuin itsestään, eikä Martin tiennyt mihin ryhtyä.

Avuksi tuli Martinin 'hyvä haltija' ja oppi-isä Sidney Harrison, jonka kanssa Martin oli ollut kirjeenvaihdossa laivastovuosinaan, ja tälle Martin oli lähettänyt kömpelöitä sävellyksiään arvioitavaksi. Harrison kannusti nuorta miestä musiikkiopinnoissaan, ja sai puhuttua Martinille stipendin Guildhallin musiikkiakatemiaan, jossa Harrison toimi professorina. Paitsi pianoa, opiskeli Martin myös oboen soittoa, joskin mies itse sanoo taitojensa jääneen etenkin jälkimmäisessä soittimessa vaatimattomalle tasolle. Opintojensa jälkeen Martinin työmahdollisuudet musiikin parissa näyttivät edelleen varsin heikoilta, mutta Sidney Harrison tunsi erään Oscar Preussin, jonka apulaiseksi suositteli oppilastaan. Sattumoisin Preuss oli EMI-levyfirmalle kuuluvan Parlophone-levymerkin tuottaja, ja muutaman vuoden jälkeen, kun perivanhoillisella EMI:llä alkoivat puhaltaa uudet tuulet sir Joseph Lockwoodin otettua yhtiössä ohjat käsiinsä, tuli Martinista nuoresta iästään huolimatta Parlophonen vastaava tuottaja. Ironisesti Martin toteaa, että vuosikymmeniä yhtiötä uskollisesti palvellut edeltäjänsä Preuss sai EMI:ltä eläkelahjaksi tietosanakirjasarjan. Muutenkin EMI oli varsin nihkeä maksamaan palkkaa tuotantopuolen väelle, ja vaikka yhtiö nettosi jokusen miljardin Beatlesin ansiosta, mies yhtyeen levytetyn soundin takana joutui tyytymään 1960-luvun lopulle asti melko vaatimattomaan tulotasoon.

Alun perin saksalainen Parlophone oli 1950-luvulla monikansallisen EMI-imperiumin vähäisimpiä ellei peräti vähäpätöisin levymerkki, jolle levyttävien artistien suuresta kirjosta löytyi puhelevyjä tekeviä koomikoita ja näyttelijöitä, kuten Dudley Moore, Peter Sellers ja Peter Ustinov, sille levytti myös viskinhuuruissaan soittelevia skottilaisia kansanmuusikoita siinä missä barokkimusiikin esittäjiäkin. Martin tuotti näitä kaikkia, mutta 1960-luvulle tultaessa alkoi olla jo hieman epätoivoinen, koskapa halusi löytää Parlophonelle pop-taivaalta uuden kirkkaan tähden. Kuten hyvin tiedetään, The Beatlesin ja Martinin tiet kohtasivat ja loppu on historiaa. Muistettakoon silti myös, että Martin on tuottanut liverpoolilaisnelikon tuotannon lisäksi muitakin merkittäviä ja upeita levyjä, kuten omiin suosikkeihini lukeutuvan Jeff Beckin maagisen Blow By Blow -albumin sekä herran itsensä korkealle arvostaman Mahavishnu Orchestran Apocalypsen.

Jo yli kolmekymmentä vuotta sitten julkaistu, yhdessä Jeremy Hornsbyn kanssa kirjoitettu All You Need Is Ears on vielä tänäkin päivänä mielenkiintoinen kirja, ja sisältää myös rautalangasta väännettynä rautaisannoksen musiikin ja äänentoiston teoriaa, sekä levyn äänittämisen periaatteita. Martinin muistelot ovat nasevia, asiantuntevia ja osin myös kuivahkon huumorin sävyttämiä, mutta muistaapa mies myös saarnata kuulon suojelemisen tärkeydestä, mikä nykyään on taatusti yhtä ajankohtainen aihe kuin vuosia sitten. Surullista kyllä, Martinin oma kuulo on vanhuuden myötä heikentynyt merkittävästi. Ihmettelen, miksi tätä lajissaan oivaa opusta ei ole koskaan suomennettu, mutta sujuvasti kirjoitetun kirjan kykenee kyllä ahmaisemaan kouluenglannillakin varustettu lukija parissa illassa.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Levyarvio: Fleet Foxes - Helplessness Blues (2011)


Yhdysvaltain Seattlesta lähtöisin oleva Fleet Foxes oli minulle vielä jokin aika sitten täysin tuntematon bändi, enkä ilman Uncut-lehden artikkelia olisi todennäköisesti koko yhtyettä ihmeemmin edes noteerannut,
oldies-kamaan kun pääosin olen hurahtanut ja kuuntelussani suuntautunut. Mutta koskapa satuin kyseisen lehden irtonumeron joku aika sitten ostamaan, sai yhtyeen uuden albumin julkaisun kunniaksi sorvattu artikkeli minut myös hankkimaan heräteostoksena porukan uutukaisen, joka on soinut nyt muutaman kerran, ja täytyy heti alkuun sanoa, että eihän tämä todellakaan ole hullumpaa musiikkia. Mies yhtyeen keulassa on ilmeisen lahjakas lauluntekijä Robin Pecknold, jolle yhtyeen toisen levyn valmistuminen oli likimain elämän ja kuoleman kysymys, helpolla ei lätyskä nimittäin ottanut syntyäkseen, ja sitä fiilattiin ja höylättiin todella ankarasti, Pecknoldhan tunnetaan musiikkinsa suhteen perfektionistina. Valitettavasti tinkimätön suhtautuminen luomisprosessiin maksoi Pecknoldille paitsi tämän parisuhteen, myös terveyden, mikäli samaista Uncutin artikkelia on uskominen.

Millaista musiikkia tämä yhtyeen kauan odotettu levy sitten pitää sisällään? No, ainakin pääosin tavattoman kaunista ja loppuun saakka mietittyä. Kovasti folkvaikutteinen, valtaosin akustisten kitaroiden varassa kulkeva monikerroksinen kokonaisuus tuo mieleen aika helposti hienojen laulustemmojen osalta mm. Crosby, Stills & Nashin, ja muutaman muunkin esittäjän. Pecknoldin ääni on tietenkin etusijalla, se tuo mieleeni puolestaan Paul Simonin. Ensimmäisellä kuuntelulla miehen lauluääni jopa ärsytti hieman, mutta jatkossa se ei enää niinkään häirinnyt. Vaikka Fleet Foxes tuntuu ammentavan materiaalia menneiltä vuosikymmeniltä, se onnistuu silti hyvin sulattamaan eri ainesosat aivan omanlaiseksi musiikikseen. Melodiat eivät ole siinä mielessä tarttuvia, että niitä tulisi hyräiltyä, mutta kyllä pieniä katkelmia jonnekin tajuntaan jää pyörimään. Olisi muuten hauska tietää, miten osittain hyvinkin monimutkaiset sovitukset toimisivat 'riisuttuina' vain Pecknoldin äänen ja kitaran varassa, ilmeisesti tällöin oltaisiin aika lähellä yhtä miehen musiikillista esikuvaa, englantilaista superraskaan sarjan folkmiestä, Roy Harperia. Nimi lienee tuttu ainakin Led Zeppelinin ystäville.

Lukemani artikkelin perusteella Pecknold siis vaikuttaisi aika fiksulta ja nöyrältä, joskin samalla skeptiseltä mieheltä, joka näkee ainoaksi olemassaolonsa perusteeksi musiikin tekemisen ja luovan työn. Tätä teemaa käsittelee levyllä herkkäsävyinen kappale
Blue Spotted Tail. Levyn ainoalta täytekappaleelta tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen instrumentaali The Cascades muttei siksi etteikö se kuulostaisi hyvältä vaan siksi että se on mielestäni liian lyhyt. Kymmenes kappale The Shrine/An Argument on tasaisesti hyvän albumin kohokohtia, mutta itseäni vähän häiritsee kappaleen loppuun ängetty freejazz -sekoilu, jolla on ilmeisesti haluttu sanoa jotain syvällistä, mutta itselleni tuli väkisin tästä mieleen ajatus, että Pecknold ja yhtye haluaisi tällä tavalla ikään kuin korostaa että, 'kuulkaas, me tehdään VAKAVASTI OTETTAVAA MUSIIKKIA eikä mitään tusinapoppia!' Sanoisin, että tämä käy kyllä ilmi oivallisen levyn kappaleilta muutenkin. Fleet Foxesin Helplessness Blues on siis mitä mainioin albumikokonaisuus, jota on kuitenkin aika vaikea arvostella näin vähäisen kuuntelun jälkeen. Se kun tuntuu paranevan hitusen jokaisella kuuntelukerralla. Yhtyehän saapuu Ruisrockiin tänä kesänä, joten se olisi mahdollista nähdä livenä, mutta sen verran itsestänikin löytyy skeptikkoa, että hieman epäilyttää, putoaako tämänkaltainen musiikki festarikansalle? Toivotaan parasta.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Levyarvio: Canned Heat & John Lee Hooker - Hooker'n'Heat (1971)


Blueslegendoihin lukeutuva John Lee Hooker, jonka syntymävuodeksi tarjotaan lähteestä riippuen vuotta 1915, 1917 tai 1920 oli boogievoittoisen bluesin isä, useiden satojen levytysten uuttera mies, josta vanhoilla päivillään tuli myös eräs bluesin epävirallisista 'kunniasuurlähettiläistä'. Hookerin sanotaan syntyneen Mississippin Clarkdalessa, mutta varsinaisen musiikkiuransa tämä aloitti pohjoisessa, Detroitissa. Hooker levytti ensimmäiset laulunsa 1940-luvun lopulla pienille paikallisille levymerkeille omintakeisella ja monen sittemmin jäljittelemällä tyylillään, joka ei oikeastaan tarvinnut muuta kuin miehen syvältä kumpuavan vakuuttavan äänen, hivenen säröytetyn kitaran ja kiukkuisesti tahtia hakkaavan jalan. 1950-luvun puolivälin jälkeen Hookerin musiikki sai vähitellen vaikutteita myös mm. Chicago-bluesista ja hän soitti erilaisissa kokoonpanoissa, seuraavalla vuosikymmenellä useat brittiyhtyeet kierrättivät miehen materiaalia, tunnetuimpana kenties The Animals ja esimerkkinä vaikkapa sellainen kappale kuin
I'm Mad Again.

Vähän aikaa sitten arvioimani Canned Heat -yhtyeen jäsenet olivat tunnetusti erinomaisen innokkaita bluesmiehiä, ja saivat houkuteltua korkealle arvostamansa Hookerin tekemään kanssaan yhteisen tuplalevyn. Eräs ulkomainen blogi arvioi tämän levyn jostain syystä samaan kategoriaan, kun samoihin aikoihin tehdyt psykedeelissävytteiset 'kokeelliset bluesalbumit' kuten vaikkapa Muddy Watersin Electric Mud. Mutta sanoisin, että Hooker'n'Heat on kyllä mielestäni aivan omassa sarjassaan, sisältäen alkupuolella Hookerin hypnoottisia sooloesityksiä, jotka on tallennettu perinteitä kunnioittaen ilman efektihäröilyä. Äänityspaikalle roudattiin koemielessä useita ikäloppuja vahvistimenraatoja, joiden joukosta lopulta valikoitui yksi Silvertone, johon Hooker lykkäsi monessa mukana olleen Epiphone Sheratoninsa piuhan. Tuloksena oli varsin samankaltainen simppeli, mutta samalla mukaansatempaava rosoinen soundi kuin miehen varhaisemmissa levytyksissä. Ja jottei olennaista unohdettaisi, tarjolla sessiossa oli toki myös puteli Chivas Regalia, jotta blueskone saadaan ilman yskimistä käyntiin.

Ja varsin mallikkaasti se siitä sitten käynnistyikin. Kaikki kunnia pääosaa näyttelevälle karumman boogien kruunamattomalle kuninkaalle, mutta huuliharppua ja pianoa levyllä soittava Canned Heatin Al Wilson näyttää kyllä etenkin harppuosuuksissaan olevansa todella kovassa vedossa. Ja jopa John Lee Hooker mainitsee tämän pari kertaa. Surullista kyllä, tämä jäi 'Blind Owl' Wilsonin viimeiseksi levytykseksi, tämä kun menehtyi pian nauhoitusten jälkeen. Muuten meno on etenkin kakkoskiekolla, bändin tullessa mukaan aika mehukasta ränttäämistä, tiukintahan soitto ei missään nimessä ole, mutta tätä kuunnellessa tuntuu ajoittain siltä kuin Heatinkin ukot haluaisivat näyttää osaamisensa, kun Hooker on solistina. John Lee Hookeriahan ei varsinaisesti pidetä minään blueskitaran virtuoosina, mutta eipä sillä pelkällä teknisellä kikkailullakaan pärjää ilman oikeaa asennetta, ja sitähän tällä äijällä riitti... Tuplalevyn hienous kiteytyy loistavasti viimeiseen raitaansa, energiseen uusioversioon John Lee Hookerin varhaisesta hitistä, joka on tässä saanut nimekseen Boogie Chillen No. 2. Tästä Hookerin ja Canned Heatin yhteisestä levystä on vuosien varrella markkinoilla liikkunut varmasti bootleg jos toinenkin (itsekin olen pariin törmännyt), mutta BGO:n vuonna 2005 julkaisema versio lienee CD-muodossa äänenlaadultaan paras, jos kohta tämä levy ei yskäisyineen, satunnaisine epäpuhtauksineen ja äänittäjän välispiikkeineen mitään hifiosastoa edustakaan. Albumi oli myös ensimmäinen Hookerin pitkäsoitoista, joka nousi jopa listoille, saavuttaen parhaimmillaan sijan 75. Tarkkasilmäiset saattavat muuten huomata, että levyn kansikuvassa ikkunan edessä olevan kitaristi Henry Vestinen pää näyttää vähän turhan isolta. Kuvaa onkin jälkikäteen käsitelty, todellisuudessa ikkunan edessä seisoo Can
ned Heatin manageri Skip Taylor, jonka kohtalona oli joutua kuvankäsittelyn uhriksi. Kuva on otettu myös Wilsonin kuoleman jälkeen, tästä kertoo miehen kehystetty kuva huoneen seinällä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Levyarvio: Grant Green - Sunday Morning (1961)


Grant Green (1935-1979) oli amerikkalainen suuri jazzkitaristi, joka ei valitettavasti elinaikanaan noussut sellaiseen maineeseen, jonka tämä olisi ehdottomasti ansainnut, jääden esimerkiksi Wes Montgomeryn varjoon. Myöhemmin tämän merkitys on onneksi ymmärretty. Varhaisina esikuvina St. Louisissa syntyneellä Grantilla olivat mm. Charlie Christian ja Charlie Parker. Mies levytti etenkin 1960-luvulla kuuluisalle Blue Note -levymerkille useita sittemmin klassikoiksi päätyneitä kiekkoja, ollen moninaisissa levytyksissä joko johtajana tai rivimiehenä. Miehen 1970-luvun tuotanto jakaakin sitten kriitikoiden mielipiteet selvästi, ja koskapa en ole sitä itsekään kuullut, en uskalla siitä sanoa mitään. Kerrotaan, että kun Blue Noten johtaja Alfred Lion palkkasi Greenin 1960-luvun alussa, tämä oli sen verran vakuuttunut nuoren kitaristin taidoista, että laittoi Greenin välittömästi levyttämään bändin johtajana sessiossa, jonka virallinen julkaisu sai kuitenkin odottaa vuosikymmeniä. Greenin luottamus omiin taitoihinsa ei ollut tuossa vaiheessa häävi, ja tämän tiedon valossa tämä esikoislevy ei vielä paljastakaan Greenin todellista suuruutta.

Äitienpäivän ja samalla sunnuntain mukavan leppoisaksi fiilistelymusiikiksi sopii kuitenkin miehen tuotannosta erinomaisesti tämä kesäkuun 4. päivä vuonna 1961 levytetty Sunday Morning -niminen albumi, joka edustaa varsin tyylipuhtaasti Blue Noten tuonaikaista kuolematonta jazzia. Grant Greenin lisäksi levyllä soittaa pianotrio, joka koostuu pianisti Kenny Drew'sta, basisti Ben Tuckerista sekä rumpali Ben Dixonista. Tuttuja äijiä Blue Noten levyiltä jokainen. Greenin levyillähän kuulee usein myös urkuja, muttei tässä tapauksessa. Äänitys on tehty New Jerseyssä ja kukapa muu olisi siitä vastannut kuin levy-yhtiön käsittämättömän työteliäs ja maineikas äänivelho Rudy Van Gelder. Tämä oma kappaleeni levystä edustaa ns. Rudy Van Gelder Edition -sarjaa, jossa ukko on vielä vanhoilla päivillään remasteroinut vuonna 2005 alkuperäiset nauhoitukset. Pölyt on puhallettu taidokkaasti pois nauhoista, ja sen kyllä kuulee. Eipä ihan heti tästäkään uskoisi, että on levytyksellä ikää jo puolen vuosisadan verran. Tähän väliin uskallan liputtaa laajemminkin näiden Van Gelder Edition -sarjan levyjen puolesta: hankkikaapa ihmeessä muutama käsiinne arvon lukijat, jos vain löydätte. Näitähän on liikkunut jossain vaiheessa viidellä eurolla kappale, ja jos kokoelmanne kaipaa klassista jazzia hyvinä CD-versioina, kyllä näitä muutama varmasti mukaan mahtuu!

Sunday Morning -levyllä on kuultavissa helposti Greenin tunnusomainen, hieno ja sivistyneesti svengaava soundi, itselleni selvisi tosin vasta äskettäin, että Green, joka soitti useimmiten Gibsonin jazzareilla, tapasi vääntää vahvistimesta diskantit ja bassot minimiin ja lyödä keskiäänet pintaan. Näin hänen kitaransa puraisee rotevan mehukkaasti ja tarvittaessa hieman terävämminkin, mutta silti aina hienostuneen yleissävynsä säilyttäen. Albumilla on pari tyylikästä cover-versiota, Exodus-elokuvan jylhä nimikappale muuttuu Greenin ja trion käsittelyssä yllättäen viileäksi grooveksi, ja Miles Davisin tunnettu So What saa myös omintakeisen käsittelyn. Ainoa korvaani sattunut kauneusvirhe on juuri tuon So What -kipaleen pianosoolon aikana, jossa Greenin taustalla sointuja tarjoileva kitara on hiljennetty, jotta Drew saisi tuoda osaamisensa esiin. Yhtä hyvin kitara olisi voinut olla kokonaan vaiti. Samasta sessiosta on alun perin jäänyt pois nyttemin lisätty bonuskappale Tracin' Tracey, uusissa kansiteksteissä veikataan, että syy on siinä, että Horace Silver oli tehnyt samoihin aikoihin hyvin samantyyppisen kappaleen. Varsin useinhan nämä bonuskappaleet ja vaihtoehtoiset otot ovat jääneet pois ihan syystäkin, mutta tämä kyllä sopii levyn jatkoksi näin jälkikäteen ajatellen luontevasti. Sunnuntaimusiikkia nimensä mukaisesti, ja ehdottomasti hyvää sellaista...

lauantai 7. toukokuuta 2011

Kirja-arvio: Rusty Cutchin (toim.) - The Definitive Guitar Handbook (2008)


Tällainen englanninkielinen tanakka nide sattui kirjoittajan silmiin kirjakaupassa noin vuosi sitten, ja vaikka ennestään omistinkin jo aiheeseen liittyen suomenkielisen, monen soittajan takuulla tunteman Suuren kitarakirjan, tuli tämä isokokoinen teos hankittua heräteostoksena, koskapa hinta oli äärimmäisen houkutteleva, taisipa olla alennuksessa ainoastaan kymmenen euroa. 'Kun kerran halvalla saa...' vai miten se 'Vileenin' Sulo nyt aikoinaan valistikaan? Suomalainen kirjakauppa pyytää tästä tämän kirjoitushetkellä pari euroa enemmän, joka ei ole varsin paha hinta vielä sekään. Tehtäköön se tässä silti selväksi, että jos kitaransoiton aloittamista harkitsee ja joku teos olisi aiheesta hankittava, on tuo aiemminkin tässä blogissa mainittu Ralph Denyerin Suuri kitarakirja mielestäni etenkin teoriapuolella kattavampi ja syvällisempi opas kitaransoiton kiehtovaan maailmaan, ja taitaapa sitä löytyä yhä edelleen aika hyvin kirjastoistakin. Mutta saapa ne kaksitoista euroa kaiketi huonomminkin käytettyä.

Tämän käsikirjan kolmeensataanviitenkymmeneen sivuun onkin sitten ahdettu aivan hirvittävän paljon asiaa, jopa niin ronskisti että tämänkaltaista raskaan luokan kirjaa väistämättä vaivaa tietty hajanaisuus ja moni asia käsitellään vain pintapuolisesti. Tämän huomaa jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen, niissä käydään vähän liiankin pikaisesti läpi kitaransoiton kannalta erilaisia tyylilajeja bluesista jazziin, rockista metalliin ja omistetaanpa siinä samalla pienet osuudet latinolle, klassiselle ja jopa reggaelle ja afrikkalaiselle musiikillekin. Tämän jälkeen tutustutaan pikaisella katsauksella akustiseen ja sähkökitaraan, ja sitten alkaakin tiivistetty teoriaosuus, jossa havainnollistetaan sivu tai aukeama kerrallaan liki kaikki tarpeellinen: kitaran virittäminen, perussoinnut, säestyksen periaatteet, intervallit, tabulatuurit, skaalat, arpeggiot, moodit ja monet muutkin tärkeät käsitteet. Varsinaisen soittoteknisen osuuden jälkeen seuraa sitten edelleen tiivistetyssä muodossa asiaa mm. efekteistä, vahvistimista, äänittämisen saloista ja jopa bändin perustamisesta. Kuvien lukumäärässäkään ei ole muuten säästelty, epäilenpä että vähän nuorempien lukijoiden mielenkiinto kirjaa kohtaan on ollut tässä tekijöillä mielessä. Lopuksi esitellään tietenkin kuvien kera niitä suuria ja tunnettuja kitaravelhoja, aakkosjärjestyksessä Chet Atkinsista Eddie Van Haleniin, ainahan lukijan mielestä joku jää väkisin puuttumaan tai muuten olisi listasta huomauttamista. Tietenkin mukaan on ängetty vielä lyhyet esittelyt tunnetuista kitaramalleista, sekä aivan viimeiseksi hyvä sointupaketti.

The Definitive Guitar Handbook on ilman muuta ihan kelvollinen perusteos alallaan, etenkin jos sen englanninkielisyys ei lukijaa haittaa. Olen aika varma, että itseäni paremmat ja soitossaan pidemmälle edistyneet kotimaiset kitaristit (eli käytännössä lähestulkoon jokikinen) löytävät halutessaan suurennuslasin avulla naristavaa monin paikoin tämän kirjan sivuilta, mutta kyllä se ainakin itselleni asiansa ajaa monenlaista tietoa täyteen ahdettuna yleispätevänä oppaana. Tosin on tunnustettava, että näihin omistamiini muutamiin soitto-oppaisiin pitäisi kyllä paneutua intensiivisemmin, eikä pelkästään tämän avulla vasta-alkaja kovin pitkälle välttämättä pötki, mutta ihan hyvä lisä markkinoilla olevien kitarakirjojen joukossa tämä totisesti on, etenkin alhainen hinta huomioiden.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Levyarvio: Albion Country Band - Battle Of The Field (1973, julk. 1976)


Edellinen, tyylilleni uskollinen 'lyhyestä virsi kaunis' -tyyppinen levyarvio inspiroi minua penkomaan levyhyllyäni kohdalta 'unohdetut', ja sieltä valikoitui vapaapäivän kunniaksi kuunteluun tämä englantilaista folkrock-tyyliä kenties perinteisimmillään edustava Albion Country Band, yhtye joka tunnetaan myös nimillä Albion Band sekä Albion Dance Band. Yhtyeen perustajajäsen oli basisti ja laulaja Ashley Hutchings, jonka nimi ei välttämättä sano monelle yhtikäs mitään, mutta Hutchings oli yllättävän merkittävä hahmo tämän sähköistetyn kansanmusiikin kukoistusvuosina saarivaltiossa, ollen mukana sellaisten yhtyeiden kuin Fairport Conventionin ja Steeleye Spanin luomisessa. Edellisestä mies lähti kävelemään, koska riitautui Fairportin upeaäänisen laulajattaren, Sandy Dennyn kanssa yhtyeen musiikillisesta linjasta. Steeleye Spanissa Hutchings viihtyi pari vuotta, mutta hylkäsi tämänkin yhtyeen, koskapa katsoi saaneensa tarpeeksi musiikin 'irlantilaistumisesta'.

Hutchings näyttäisi olevan pitkästä ja ansiokkaasta urastaan huolimatta aika hankala luonne, sillä vuonna 1973 hän levytti uuden Albion Country Band kokoonpanonsa kanssa Battle Of The Field -albumin, mutta yhtyeen jäsenet riitautuivat ja porukka lähti omille teilleen ennen kuin lätty saatiin julkaistuksi, joten se unohtui levy-yhtiön holveihin kolmeksi vuodeksi. Tämän ensimmäisen Albion-yhtyeen hajoaminen oli kuulemma Hutchingsille aika traumaattinen ja musiikin teko ei maistunut kuukausiin. Vuonna 1976 mies oli joka tapauksessa taas kasannut uuden Albion-variaation, tällä kertaa se saavutti jopa pientä myyntimenestystä EMI:n Harvest-levymerkillä, ja hyllytetty varhaisempi albumi päätettiin julkaista tämän pienehkön kaupallisen menestyksen innoittamana. Kolmen vuoden viive ei tässä merkinnyt mitään, yhtyeen musiikki on siinä mielessä reippaasti perinteisemmän kansanmusiikin sävyttämää ja samalla ajatonta, että sen olisi voinut julkaista yhtä hyvin vaikka seuraavalla vuosikymmenellä. CD:lle julkaisemistaan levy sai odottaa aina vuoteen 1997 saakka, jollloin BGO eli Beat Goes On -levymerkki sai julkaistuksi tämän lajissaan ihan kelvollisen levyn.

Battle Of The Field -levy on siis sisällöltään enimmäkseen hyvin perinnetietoista, joskus jopa liiankin kanssa. Mutta kyllä tätä lajia silloin tällöin voi mainiosti ainakin pienenä välipalana kuunnella, etenkin jos haluaa ymmärtää 1960-70 luvuilla koettua englantilaisen folkmusiikin uutta tulemista sähköistettynä. Tosin on sanottava, että tällä nimenomaisella albumilla tuon folkrock-käsitteen painotus on selvästi
folkissa, mitään hirvittävän radikaalia ei Albion Country Band tällä levyllä esitä, mutta lajissaan ihan leppoisaa ja rentoa menoa. Välillä instrumentaalivetoista, mutta parissa kohdin tarjoillaan myös näppärää stemmalaulua. Äänitys on varsin kelvollinen ja selkeä laadultaan, etenkin kun ottaa huomioon, ettei levyn tekemiseen luultavasti hirveitä summia ole käytetty. En kuitenkaan nostaisi tätä musiikillisesti esimerkiksi edellä mainitun Fairport Conventionin tasolle. Tarkkakorvainen saattaa eräässä kappaleessa kuulla muuten pätkän Pjotr Tshaikovskin 1812 alkusoitosta, mikä on joko osoitus yhtyeen jäsenten huumorintajusta, tai sitten ei. Ensimmäisellä kerralla minulle tuli tämän kuunneltuani mieleen erään brittiläisen komediasarjan, hulvattoman The Fast Show'n pätkä, jossa englantilaiset ukonroikaleet tanssivat hullua kansantanssiaan halitulijallaa-meiningillä. Mutta levyn pikainen tuomitseminen pelkäksi kansantanhuamiseksi olisi silti lyhytnäköistä. Eihän tämän musiikin kanssa olla 'varrella valtavirran', mutta tarvitseeko sitä aina ollakaan?

torstai 5. toukokuuta 2011

Levyarvio: Jethro Tull - Stormwatch (1979)


Hurahdin jälkiherännäisenä brittiyhtye Jethro Tulliin jokseenkin totaalisesti tuossa jokunen vuosi sitten, ja yhtyettä tuli kuunneltua pahimmillaan lähes yöt ja päivät läpeensä. Ja kyllä vain, jopa se paljon parjattu A Passion Play -albumikin sai muutaman kerran soittimessa pyöriä, joskaan ei levy kyllä minulle salojaan tai mahdollista suuruuttaan paljastanut. Yhtyeen keulakuva Ian Andersonhan on muistaakseni uusintapainoksen kansiteksteissä irvaillut, että bändin tosifaniksi voi kutsua itseään vasta, kun on kuullut em. levyn useammin kuin kerran... Koskapa en voi pitää itseäni pitkäaikaisena Tull-fanina tai minkäänmoisena tietäjänä bändin suhteen, minun ei ehkä kannattaisi lähteä setvimään yhtyeen moninaisia vaiheita, mutta sellaisen yleistyksen uskaltaisin heittää, että vuonna 1979 ilmestynyt Stormwatch on mielestäni yhtyeen parhaan, huikeat kymmenen vuotta kestäneen tuotteliaan kauden päätepiste, tummasävyinen ja haikeahko hyvästijättö sen niin sanotulle kulta-ajalle. Olen minä aika ankarasti ja hartaudella Tullin myöhempiäkin levyjä kuulostellut, mutta ne eivät vain oikein kestä vertailua aiemman tuotannon kanssa, vaikka toki kyllähän niitä helmiä jokunen näiltä myöhempien aikojen levyiltäkin tietysti löytyy.

Stormwatchia pidetään joskus luontevana jatkona kahdelle edeltäjälleen, hienolle Songs From The Woodille sekä kenties vielä hienommalle Heavy Horses -albumille, yhdessä nämä kolme kuulemma muodostavat eräänlaisen 'folkrock' -henkisen trilogian, mutta mielestäni Stormwatch on sisällöltään sen verran synkempi levy, että sen niputtaminen tiukasti yhteen edeltäjiensä kanssa on vähän kaukaa haettua, vaikka onhan levyllä toki hieman akustisia elementtejä ja hivenen äänimaisemaa edeltäjistään. Kansitaiteeltaankin albumi on mielestäni erinomaisen onnistunut, ehdottomasti yksi omista suosikeistani. Levyn osin tummasävyisiin kappaleisiin vaikuttivat osaltaan yhtyeen tuonaikasen basistin, John Glascockin pahat terveysongelmat, mies oli sydänvaivoistaan huolimatta jatkanut rankkaa päihdehuuruista elämänmenoaan, ja menehtyikin seuraavana vuonna. Stormwatchilla tämä soittaakin bassoa vain osassa kappaleista.

Levyn kappaleista maininnan arvoisia ovat ainakin synkkyyttä huokuva
Dark Ages, tunnelmallinen Orion, kaunis Home sekä omaa aikaansa vahvasti heijasteleva avausraita North Sea Oil. Monet kovan linjan Tull-fanit pitävät myös Dun Ringill -kappaletta klassikkona, mutta minusta se ei nyt niin erikoinen ole, jos kohta ei kyllä huonokaan. Mukana on myös kaksi pienimuotoista instrumentaalia, Warm Sporran sekä levyn päättävä tunnelmallinen Elegy. Vuonna 2004 remasteroidusta CD-versiosta löytyy myös (ärsyttävästi vailla levytystietoja) neljä bonuskappaletta, joista muistettavin lienee skotlantilaisesta mytologiasta aiheensa saanut Kelpie. Piti aikoinaan katsoa Oxfordin karmean isosta sanakirjasta, mikä olio moinen Kelpie on. Jonkinmoinen Ylämaan vesissä elävä pelottava taruolento on siis kyseessä, mutta myös skottilainen merilevällä maustettu olutmerkki sekä koirarotu tiesi puolestaan google kertoa...Mutta palatakseni asiaan, sitä olen kyllä jaksanut ihmetellä, kuinka Tullin pääjehu, hulluna huilumiehenäkin tunnettu Ian Anderson ylipäätään jaksoi yhtyeineen 1970-luvulla tehdä albumillisen pääsääntöisesti hyvää materiaalia joka ikinen vuosi ja kiertää maailmaa siinä samalla, mutta johonkinhan sen oli loputtava. Tämän levyn jälkeen Anderson alkoi 1980-luvulle tultaessa kokeilla uusine kokoonpanoineen elektronisemmalla linjalla, mutta se taisi olla näin jälkiviisastellen virheliike. Mihin genreen Jethro Tullin musiikki sitten parhaiten voisi sopia, jos sitä pitäisi ryhtyä karsinoimaan ja lokeroimaan? Sitä en minä valitettavasti tiedä kertoa, mutta hyvää ja aineksiltaan erinomaisen rikasta se ainakin on, tässä pikaisesti tarkasteltu ja kokonaisuutena ihan mainio Stormwatch on mielestäni yksi turhan vähälle huomiolle jäänyt levy yhtyeen laajasta ja värikkäästä tuotannosta.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Levyarvio: The Band - Northern Lights - Southern Cross (1975)


The Band lienee yhtye, jolla on kaiketi ytimekkyydessään rockhistorian nerokkain nimi. Sen nyt ainakin muistaa jopa tämän kirjoittajan kaltainen lahopää kohtalaisen helposti, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että kyllä tämän hienon Bändin musiikkikin ansaitsee yhä tulla muistetuksi, vaikka eipä heidän tuotantoaan esimerkiksi radiosta nykyään kuule. Blues Brothers -elokuvassahan on legendaarinen ja hupaisa kohtaus, jossa John Belushin esittämä Jake Blues saa kirkossa jonkinlaisen jumalallisen inspiraation bändin perustamiseen, ja hänen huuliltaan kuuluu "The Band!", millä tietenkin viitattiin elokuvan yhtyeeseen, mutta itselleni tulee tästä aina mieleen tämä kanadalais-yhdysvaltalainen The Band, josta parissa aikaisemmassa kirjoituksessanikin lyhyesti mainitsin.


The Band siis aloitti Bob Dylanin 'taustayhtyeenä' 1960-luvulla, mikä on aika vähättelevästi todettu, sillä olivathan kaverit lahjakkaita muusikoita jokikinen, ukothan hallitsivat aika läjän instrumentteja. Muutama vuosi sitten ilmestyneessä muisteloteoksessaanhan Dylan sanoo hieman tylysti, että The Band oli hänen yhtyeensä, vaikka ihan yhtä hyvin The Band voisi sanoa Dylanin olleen heidän laulajansa...Yleisesti yhtyeen parhaina levyinä pidetään kolmea ensimmäistä, mutta sen jälkeen alkoi homma hieman lipsua. Esikoislevy Music From The Big Pink viittaa nimellään vaaleanpunaiseksi maalattuun omakotitaloon, jossa äijät kaikessa rauhassa työstivät musiikkiaan. Paikan luovuutta henkivä ilmapiiri ja ne kuuluisat 'hyvät vibat' saivat aikaan unohtumatonta, perinteistä ammentavaa mutta silti uudenlaista musiikkia, joka omasta mielestäni kiteytyy parhaiten yhtyeen maanläheisellä kakkosalbumilla, joka on nimetty pelkistetysti yhtyeen mukaan. Alun perin levyn nimeksi ajateltiin laittaa jotain sadonkorjuuseen viittaavaa, porukan keulahahmo ja mies monien laulujen takana, Robbie Robertson kun oli sitä mieltä että tällä levyllä yhtye korjasi hedelmällisen sadon edellisten vuosien puurtamisesta. Mutta koskapa yleisön keskuudessa vallitsi yhä epätietoisuutta yhtyeen nimestä, päätettiin toisin.

Vuoteen 1975 tultaessa kaikki oli toisin. New Yorkin Woodstockissa sijaitseva 'The Big Pink' oli muuttunut rauhallisesta ja luovuutta edistävästä työpajasta sekä yhtyeen turvasatamasta 'kerhotiloineen' monenlaisten hämyjen, huumediilereiden, uteliaiden sivullisten ja paparazzien kansoittamaksi kohteeksi, eikä tässä ympäristössä levynteko enää oikein ottanut luonnistaakseen. Niinpä yhtye pakkasi kamansa ja siirtyi Kalifornian aurinkoon, Malibuun, jossa toivottiin taikuuden jälleen palaavan. Ja palasihan se, sillä Northern Light - Southern Cross on hyvä levy, joskaan se ei koskaan noussut yhtä arvostetuksi kuin The Bandin kolme ensimmäistä albumia. Robbie Robertson on huomauttanut, että yhtye ei koskaan pitänyt aikatauluihin sidotusta studiotyöskentelystä, siksipä Malibuunkin oli luotava entisen paikan rento ilmapiiri. Outoa kyllä, tämä albumi kuulostaa tästä huolimatta edeltäjiinsä nähden varsin 'tuotetulta' ja paikoin hieman liikaakin hiotulta, mutta yhtä kaikki, kokonaisuus on loppumetrejä lukuun ottamatta koukuttava. Kiekon neljäs kappale,
Acadian Driftwood esimerkiksi on upeimpia Robertsonin kynästä lähtöisin olevia, ja hyvä osoitus kuinka herra antoi kappaleissaan kasvot historian pyörteissä eläneille ihmisille ja menneisyyden haamuille. Hieman samaa kaavaa käytettiin myös aiemmin tunnetussa kappaleessa The Night They Drove Old Dixie Down, jonka yhtyeen ainoa 'etelän mies', rumpali Levon Helm tulkitsi unohtumattomalla tavalla. Mutta vielä tähän levyyn palatakseni, maininnan ansaitsevat myös kappaleet Forbidden Fruit, Ophelia sekä It Makes No Difference ja miksei vielä toisen kosketinsoittajan Richard Manuelin herkästi tulkitsema Hobo Jungle. Kuriositeettina pitää vielä mainita toiseksi viimeinen raita, Jupiter Hollow. Se kun on ainoa koko yhtyeen tuotannossa, jossa ei ole laisinkaan kitaraa mukana, vaan homma hoidetaan syntikoin ja koskettimin.

Northern Lights - Southern Cross ei ehkä ole paras mahdollinen levy aloittaa, mikäli The Bandin tuotantoon ei ole tutustunut aiemmin, mutta toisaalta ainakin itselleni tämä oli vuosia sitten ensimmäinen kuulemani levy porukalta, ja jostain oudosta syystä mm. aiemmin mainittu esikoislevy ja kolmas, Robbie Robertsonin lavakammon mukaan nimetty Stage Fright eivät koskaan ole aiheuttaneet samanlaista innostusta, mutta onpa myös sanottava, että The Band on sellainen yhtye, joka tuntuu paljastavan musiikilliset salansa vähitellen...

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Kirja-arvio: Mark Blake (toim.) - Dylan, Visions, Portraits And Back Pages


Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun tämän lukemistaan odottavien kirjojen läjän alimmaiseksi joutuneen Bob Dylanista kertovan muutaman vuoden takaisen opuksen, ja ihan huono kirja ei sitten ollutkaan kyseessä, vaikka lukeminen muutaman illan veikin. Aluksi olin kyllä hieman epäileväinen, sillä pikaisesti selaamalla teos ei vaikuttanut tarjoavan mitään kovin ihmeellistä, sen sijaan valokuvia näytti olevan liiankin kanssa. Mutta kyllä tässä lopulta melkoisesti asiaakin on, ainoa ongelma on se, että teksti itsessään on varsin pientä pränttiä.

Dylanista on vuosien varrella kirjoitettu kaiketi parin kirjastoautollisen verran tekstiä, joten voisi ehkä aiheellisesti kysyä tarvitaanko tähän enää yhtäkään lisäteosta? Tämä hieman alle kolmesataasivuinen kirja vaikutti aluksi nimittäin hyvinkin vaikeaselkoiselta, sekavalta, sirpaleiselta ja melko hajanaiselta - toisin sanoen kovastikin kohteensa kaltaiselta. Se sisältää "silminnäkijäraportteja" Dylanin kiertueilta ja kuuluisista konserteista, nämä ovat pieniä katkelmia ja yksittäisiä otoksia eri ihmisten haastatteluista, mukana on niin soittajakavereiden, journalistien kuin yleisönkin kommentteja. Näiden lisäksi Dylanin uraa valotetaan tarkastelemalla mm. miehen tärkeimpiä levytyksiä sekä käymällä läpi tämän elämää yleisemminkin, pääosassa säilyy kuitenkin musiikki ja hyvä niin. Pääpaino on luonnollisesti 1960- ja 1970-luvuilla, Dylanin uran kannalta kaoottinen ja varsin nolo 1980-luku kuitataan parilla sivulla.

Ymmärtääkseen tätä kirjaa, täytyy lukijan ottaa huomioon, että se koostuu useiden eri kirjoittajien teksteistä, ja näistä suurin osa on aiemmin julkaistu jossain muodossa Mojo-musiikkilehdessä. Kortensa kekoon ovat kantaneet monet tunnustetut kirjoittajat, heistä mainittakoon mm. Greil Marcus. Kirja on siis eräänlainen kooste ammattikriitikoiden kirjoituksia, mikä selittää osin miksi se pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa sisällöltään niin hajanaiselta. Toimituskunta on tästä huolimatta onnistunut välttämään mahdollisia päällekkäisyyksiä aika hyvin. Korostan kuitenkin, että kun juttuihin syventyy asiaankuuluvalla hartaudella, paljastaa kirja vähitellen todellisen arvonsa. Mitään uutta ja mullistavaa ei ehkä tarjolla ole, mutta kuitenkin aimo annos olennaista rockhistoriaa ihan mielenkiintoiseen pakettiin survottuna. Itselleni parasta antia olivat katsaukset levyihin ja opinpahan lopulta senkin, kuinka tärkeä hahmo Dylanin varhaisella uralla oli tämän manageri, Albert Grossman. En ole myöskään aiemmin tiennyt, kuinka merkittävä oli Dylanin yhteisprojekti The Band -yhtyeen kanssa, nämä ns. kellarinauhoitukset eli The Basement Tapes, näistähän riitti sittemmin kappaleita monelle artistille mm. The Byrdsille ja Manfred Mannille, kappaleet kiersivät musiikkipiireissä "tiskinalusversioina" vuosia ennen kuin ne julkaistiin virallisesti. Kirjan loppuun on listattu miehen sata parasta kappaletta, niiden järjestys taitaa kyllä olla tuulesta temmattu, mutta kaipa ne muuten suurin piirtein siinä ovat.

Näiden tuotantoa en ottaisi sinne autiolle saarelle, enkä kyllä muuallekaan



Vapunpäivän piristykseksi julkaistakoon täten tällainen henkilökohtainen musta lista ja samalla häikäilemätön provokaatio. Olisihan tälle listalle ollut tunkua vähän enemmänkin, mutta päätin nyt rajoittaa sen kymmeneen ensimmäiseen mieleen juolahtaneeseen esimerkkiin, joten sen vuoksi esimerkiksi David Hasselhoff jäi pois. Samoin Helka Hynninen ja etenkin tämän tuotannon rajuinta osastoa edustava kappale Hirvimiesten humppa. Missään järjestyksessä nämä seuraavat artistit eivät ole. Pyydän nöyrästi satunnaista lukijaa huomioimaan, että tätä ei ole nyt ihan vakavissaan eikä edes täysissä sielun voimissa kirjoitettu. Näistä ei siis kannata kenenkään suuttua, jos nyt sattuisi aivan suunnattomasti pitämään joistain seuraavista esiintyjistä. Ja todettakoon vielä, että kyllä näistäkin kummajaisista osa levyhyllystäni löytyy, valitettavasti. Herman's Hermitsin kokoelmalevyn omistaminen on henkilökohtainen häpeäni, jonka kanssa on vain yritettävä elää.

1. Herman's Hermits
Aivan kaameaa englantilaista purkkapoppia, imelää, ja läpeensä kaupallista teinimössöä.

2. Kenny Rogers
Ällölällökantrin siirappia tihkuva tulkitsija, tarvitseeko enempää sanoa?

3. Cliff Richard
Tämä ei edes kaipaa perusteluja.

4. Frank Sinatra
Olen varmasti ainoa ihminen maailmassa, joka ei ymmärrä Sinatran neroutta ja siis totaalinen moukka.

5. The Monkees
No, kyllähän ne kolme tunnettua biisiä näiltä jossain takaraivossa muistuttavat joskus olemassaolostaan, mutta muuten mielestäni täysin yhdentekevä poppoo.

6. Bill Haley
Rock-legenda, jota ei saisi kaiketi haukkua, mutta esimerkiksi sellaisen biisin kuin Razzle Dazzle kuultuaan ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

7. Fabian
Teinipoppari, joka ei edes osannut laulaa. Eikä myöskään näytellä.

8. Pat Boone
Poppari, joka osasi laulaa, mutta oli kosiskelevassa imelyydessään aivan omaa luokkaansa.

9. Modern Talking
Yhden hitin jonninjoutava ihme, jonka laulaja Dieter Bohlen pitää yhä itseään Goethen ja Schillerin veroisena sananiekkana ja maailman suurimpana esiintyjänä. Teutonisen suurudenhulluuden täydellisin esimerkki.

10. The Bee Gees
Tätä yhtyettä ei vain ihmislapsi käsitä.

Kuukauden klassikkolevy: The Kinks - Arthur (Or The Decline And Fall Of The British Empire (1969)


The Kinks on englantilaisyhtye, jonka niin sanottu kulta-aika kesti 1960-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Ikävä kyllä bändi ei koskaan noussut kotimaansa raskassarjalaisten joukkoon, vaan sen levymyynti oli noina vuosina kohtalaisen heikkoa. Kinksin levy-yhtiö Pye halusi että yhtyeen lahjakas nokkamies, Ray Davies suoltaisi hittisinglejä toisensa perään, vaikka mies halusi tehdä taiteellisesti kunniahimoisempia albumikokonaisuuksia. Levy-yhtiön kovat odotukset ja yleisön lataamat paineet heijastuivat suoraan kappaleessa Too Much On My Mind. Esimerkiksi sellainen hieno albumi, kuin The Village Green Preservation Society vuodelta 1968 ei herättänyt levy-yhtiössä minkäänlaista innostusta, ja sen markkinointi taisi jäädä yhteen pieneen lehti-ilmoitukseen. Kinksin levymyyntiä rajoitti epäilemättä myös se, että yhtye oli 1960-luvun puolivälistä lähtien alkanut irtaantua aiemmasta, kitaravetoisesta energisestä räimeestä, joka loi yhtyeelle sittemmin tietyn kulttimaineen, mutta Davies halusi kokeilla melodisempaa ja jossain määrin rauhallisempaa linjaa. Myöskään sanoitukset eivät olleet ehkä 1960-luvun lopun psykedeelisessä hurmiossa rypevän nuorisomassan mieleen, ne kun olivat usein häpeämättömän nostalgisia, vanhahtavan romanttisia, hulluttelevia - joskin myös usein pisteliään ironisia. Ja olipa Kinksillä lopulta vain huonoa tuuria, sinänsä mainio vaikkakin ontosti nimetty Something Else -albumi jäi vuonna 1967 täysin erään Sgt. Pepperin varjoon...

Vuonna 1969 julkaistu Arthur (Or The Decline And Fall Of The British Empire) jäi puolestaan hieman aiemmin ilmestyneen The Whon monumentaalisen Tommy -levyn jalkoihin, ja jotkut kriitikot jopa teilasivat sen Whon mestariteoksen laimeaksi kopioksi. Kritiikki ei kuitenkaan ollut ihan oikeutettua, sillä Arthur oli likipitäen loppusilausta vaille valmis siinä vaiheessa, kun Tommy julkaistiin. Alunperin Arthur oli osa projektia, jossa sitä kaavailtiin brittiläisen TV-sarjan musiikiksi. Ray Davies saikin alkuvaiheessa melkoisen budjetin sekä täyden taiteellisen vapauden levyn suhteen, mutta televisioyhtiö vetäytyi jostain syystä hankkeesta, joten Daviesin oli kasattava hätäisesti edes jonkinlainen levy. Mies itse on jälkeenpäin harmitellut, että Arthurista olisi voinut tulla vielä paljon parempi, ja hänen mukaansa sen musiikki toimii vain osittain, mutta itse olen toista mieltä. Arthur on epäilemättä suuri levy, ja sen sisältämä musiikki toimii kokonaisuudessaan aivan loistavasti.

Arthur on eräänlainen teemalevy tai väljissä kehyksissä konseptialbumi, ehkäpä jopa 'rock-oopperan' varhainen esimerkki, joskaan sen tarina ei noudata mitään tiivistä käsikirjoitusta. Tiettävästi Daviesin veljesten sisaren mies antoi nimen levylle ja sen päähenkilölle. Tämä kyseinen 'todellinen' Arthur myös muutti jossain vaiheessa paremman elannon perässä Australiaan, mikä innoitti levyn kappaletta
Australia. Muuten levy julistaa mehukkaissa ja monista aineksista koostuvissa kappaleissaan tehokkaasti brittiläisen luokkayhteiskunnan tyhjyyttä ja keskiluokkaista ankeutta. Se on myös vahvasti sodanvastainen levy, Some Mother's Son on esimerkiksi vielä nykyäänkin suorastaan jäätävä kappale, jonka raastavaa ja kolkkoa sanomaa eivät vuosikymmenet ole yhtään laimentaneet. Erityisen tehokkaaksi kappaleen tekee laulun synkän sanoman ja Daviesin paikoin enkelimäisen hempeän tulkinnan raju kontrasti. Mr. Churchill Says taas hyökkää yllättävänkin kovalla tavalla englantilaisen toisen maailmansodan sotapropagandaa ja yltiöisänmaallista sotaintoa vastaan. Varsinaista tyhjäkäyntiä levyllä ei ole, vaikka aiemmin mainitun Australian lopuksi yhtye hieman jammaileekin, tässä saadaan hyvä esimerkki Rayn velipojan Daven kitarataidoista. Sanoisin, että Arthur on kadonnut klassikko, joka ansaitsisi huomattavasti enemmän tunnustusta, kuten myös The Kinks yhtyeenä.