perjantai 13. toukokuuta 2011

Levyarvio: Canned Heat & John Lee Hooker - Hooker'n'Heat (1971)


Blueslegendoihin lukeutuva John Lee Hooker, jonka syntymävuodeksi tarjotaan lähteestä riippuen vuotta 1915, 1917 tai 1920 oli boogievoittoisen bluesin isä, useiden satojen levytysten uuttera mies, josta vanhoilla päivillään tuli myös eräs bluesin epävirallisista 'kunniasuurlähettiläistä'. Hookerin sanotaan syntyneen Mississippin Clarkdalessa, mutta varsinaisen musiikkiuransa tämä aloitti pohjoisessa, Detroitissa. Hooker levytti ensimmäiset laulunsa 1940-luvun lopulla pienille paikallisille levymerkeille omintakeisella ja monen sittemmin jäljittelemällä tyylillään, joka ei oikeastaan tarvinnut muuta kuin miehen syvältä kumpuavan vakuuttavan äänen, hivenen säröytetyn kitaran ja kiukkuisesti tahtia hakkaavan jalan. 1950-luvun puolivälin jälkeen Hookerin musiikki sai vähitellen vaikutteita myös mm. Chicago-bluesista ja hän soitti erilaisissa kokoonpanoissa, seuraavalla vuosikymmenellä useat brittiyhtyeet kierrättivät miehen materiaalia, tunnetuimpana kenties The Animals ja esimerkkinä vaikkapa sellainen kappale kuin
I'm Mad Again.

Vähän aikaa sitten arvioimani Canned Heat -yhtyeen jäsenet olivat tunnetusti erinomaisen innokkaita bluesmiehiä, ja saivat houkuteltua korkealle arvostamansa Hookerin tekemään kanssaan yhteisen tuplalevyn. Eräs ulkomainen blogi arvioi tämän levyn jostain syystä samaan kategoriaan, kun samoihin aikoihin tehdyt psykedeelissävytteiset 'kokeelliset bluesalbumit' kuten vaikkapa Muddy Watersin Electric Mud. Mutta sanoisin, että Hooker'n'Heat on kyllä mielestäni aivan omassa sarjassaan, sisältäen alkupuolella Hookerin hypnoottisia sooloesityksiä, jotka on tallennettu perinteitä kunnioittaen ilman efektihäröilyä. Äänityspaikalle roudattiin koemielessä useita ikäloppuja vahvistimenraatoja, joiden joukosta lopulta valikoitui yksi Silvertone, johon Hooker lykkäsi monessa mukana olleen Epiphone Sheratoninsa piuhan. Tuloksena oli varsin samankaltainen simppeli, mutta samalla mukaansatempaava rosoinen soundi kuin miehen varhaisemmissa levytyksissä. Ja jottei olennaista unohdettaisi, tarjolla sessiossa oli toki myös puteli Chivas Regalia, jotta blueskone saadaan ilman yskimistä käyntiin.

Ja varsin mallikkaasti se siitä sitten käynnistyikin. Kaikki kunnia pääosaa näyttelevälle karumman boogien kruunamattomalle kuninkaalle, mutta huuliharppua ja pianoa levyllä soittava Canned Heatin Al Wilson näyttää kyllä etenkin harppuosuuksissaan olevansa todella kovassa vedossa. Ja jopa John Lee Hooker mainitsee tämän pari kertaa. Surullista kyllä, tämä jäi 'Blind Owl' Wilsonin viimeiseksi levytykseksi, tämä kun menehtyi pian nauhoitusten jälkeen. Muuten meno on etenkin kakkoskiekolla, bändin tullessa mukaan aika mehukasta ränttäämistä, tiukintahan soitto ei missään nimessä ole, mutta tätä kuunnellessa tuntuu ajoittain siltä kuin Heatinkin ukot haluaisivat näyttää osaamisensa, kun Hooker on solistina. John Lee Hookeriahan ei varsinaisesti pidetä minään blueskitaran virtuoosina, mutta eipä sillä pelkällä teknisellä kikkailullakaan pärjää ilman oikeaa asennetta, ja sitähän tällä äijällä riitti... Tuplalevyn hienous kiteytyy loistavasti viimeiseen raitaansa, energiseen uusioversioon John Lee Hookerin varhaisesta hitistä, joka on tässä saanut nimekseen Boogie Chillen No. 2. Tästä Hookerin ja Canned Heatin yhteisestä levystä on vuosien varrella markkinoilla liikkunut varmasti bootleg jos toinenkin (itsekin olen pariin törmännyt), mutta BGO:n vuonna 2005 julkaisema versio lienee CD-muodossa äänenlaadultaan paras, jos kohta tämä levy ei yskäisyineen, satunnaisine epäpuhtauksineen ja äänittäjän välispiikkeineen mitään hifiosastoa edustakaan. Albumi oli myös ensimmäinen Hookerin pitkäsoitoista, joka nousi jopa listoille, saavuttaen parhaimmillaan sijan 75. Tarkkasilmäiset saattavat muuten huomata, että levyn kansikuvassa ikkunan edessä olevan kitaristi Henry Vestinen pää näyttää vähän turhan isolta. Kuvaa onkin jälkikäteen käsitelty, todellisuudessa ikkunan edessä seisoo Can
ned Heatin manageri Skip Taylor, jonka kohtalona oli joutua kuvankäsittelyn uhriksi. Kuva on otettu myös Wilsonin kuoleman jälkeen, tästä kertoo miehen kehystetty kuva huoneen seinällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti