Minkälainen elokuva saadaan aikaiseksi, jos tuottajana on Disney, ohjaajana sivuosien näyttelijänä paremmin tunnettu Bill Paxton ja aiheena likimain sata vuotta sitten pelattu golf-turnaus? Näiden tietojen perusteella tuskin kannattaisi mokomaa vaivautua edes katsomaan. Omituista kyllä, ennakkoluulot kannattaa unohtaa, sillä The Greatest Game Ever Played ('Kaikkien aikojen peli') onnistuu olemaan hyvinkin viihdyttävä elokuva, joka jopa sai minut, joka golfista lajina en mitään ymmärrä katsomaan sitä taas televisiosta, muutenkin kuin unilääkkeenä. Sitä luulisi helposti, että yleisesti varsin tylsänä televisiolajina pidettyä golfia ei saisi draamaelokuvan aiheeksi taivutettua, mutta kyllähän se onnistuu.
Elokuva kertoo vuoden 1913 Massachusettsissa kisatun U.S. Openin suuresta sensaatiosta, eli siitä kuinka paikallinen vaatimattomista oloista lähtöisin ollut, aiemmin mailapoikana toiminut nuori amatööri Francis Ouimet nousi vasten kaikkia ennakko-odotuksia kisaamaan voitosta tuon ajan parhaimpana pidettyä pelaajaa, Englannin Kanaalinsaarilta lähtöisin ollutta Harry Vardonia vastaan. Itse asiassa myös Vardon oli alkujaan köyhistä oloista, ja taidoillaan nousi lajin suuruuksiin, mutta englantilaisen luokkayhteiskunnan raja-aidoista tämäkin joutui syntyperänsä vuoksi kärsimään. Elokuvan alussa näytetään, kuinka Vardon lapsena herää kotimökissään Jerseyn saarella ulkoa kuuluviin ääniin. Joukko korkeissa silinterihatuissaan ja viitoissaan käyskenteleviä viktoriaanisen ajan herroja mittailee maata, ja eräs heistä sanoo pojalle, että tähän raivataan golfkenttä. Kun Vardon kysyy, mitä golf tarkoittaa, yksi ylhäisistä herroista vaivautuu vastaamaan: "Golf on herrasmiesten peli, se ei ole sinunkaltaisiasi varten." Ja nakkaa pojalle kolikon. Kotitalo revitään maan tasalle, ja Vardon perheineen siirretään muualle.
Vaikka Disney-elokuvasta puhuttaessa ei tiettyä ylisentimentaalista maalailua onnistutakaan kokonaan välttämään, ei Kaikkien aikojen peli kuitenkaan tähän kaadu. Se ei yritäkään käsitellä golfia viileän analyyttisesti ja pikkutarkasti, vaan on paitsi onnistunut ajankuva, myös kertoo maallikollekin lajiin liittyvistä suurista tunteista ja kilpailun jännityksestä. Epäilemättä suuri ansio elokuvan onnistumisesta kuuluu lähes kautta linjan hyville näyttelijäsuorituksille, joista onnistunein on mielestäni maineikkaassa Old Vicissä koulutuksensa saaneen, pikkuosista tunnetun Stephen Dillanen vähäeleisesti tulkitsema viilipyttymäinen mestari Harry Vardon. Ja onhan tuo tosiaan herrasmieslaji, kun viheriöllä on elokuvan mukaan tuohon aikaan saanut piippuakin poltella... Francis Ouimet'a näyttelevä Shia LeBouf on enemmänkin tuollainen teinityttöjen mieleen oleva kiiltokuvapoika, mutta pärjää silti toisessa pääroolissa kohtalaisesti. Parituntinen elokuva ei oikeastaan laahaa missään vaiheessa, ja onnistuu myös välttämään pahimmat siirappilammikot, joten kyllä sen varsin mielellään kaiken turruttavan väkivaltaviihteen lomassa katselee. Mainittakoon muuten, että aivan elokuvan kaltainen urheiludraama ei alkuperäinen kisa sentään ollut, se ratkesi nimittäin ennen kuin loppumetreillä.
Kitaransoiton ja esimerkiksi laulun harjoittelussa tai oikeastaan minkä tahansa musiikin tuottamisen lomassa sitä olisi joskus hyvä kuulla jälkikäteen, mitä älämölöä sitä on tullutkaan oikein räpeltäneeksi. Kannettavat äänitallentimet ovat perinteisesti olleet ainakin journalisteilla kovassa käytössä, mutta kehitys on tehnyt laitteista paitsi äänenlaadultaan hyviä myös yhä monipuolisempia (ja pienempiä). Olympuksen LS-100 on kameravalmistajana paremmin tunnetun yhtiön uusin aluevaltaus kannettavien äänityslaitteiden saralla. Kilpailu tämän kokoluokan tallentimissa, ja etenkin sellaisissa, joista on hyötyä joko musiikin harrastajalle tai jopa ammattilaisille on kuitenkin melko laimeaa, sillä Olympuksen lisäksi tämän luokan vehkeitä tarjoavat oikeastaan vain Tascam, Korg, Zoom ja pari muuta valmistajaa, joukossa mm. hifilaitteistaan paremmin tunnettu Marantz. Hintahaarukka on hieman alle parista sadasta aina viiteen sataan euroon asti, ja ilmeisesti hinta on useimmiten suhteessa ominaisuuksien määrään ja laitteen laatuun.Olympus LS-100 sijoittuu pienten digitallentimien ylempään luokkaan sisältäen mm. mahdollisuuden peräti kahdeksan raidan äänittämiseen, mikä on tämän kokoluokan vekottimelta aika hyvä saavutus, etenkin kuin ottaa huomioon että vielä joku vuosikymmen sitten keskivertokansalainen ei voinut unelmoidakaan suhteellisen laadukkaan kotiäänityksen tekemisestä tällaisella koneella. Olympuksessa on kaksi sisäänrakennettua mikrofonia, joihin voidaan valita kolmesta esiasetuksesta sopivin. Käytännössä siis herkkyys, jonka voi vaihtaa äänittipä sitten lavalla jymisevää bändiä (luvalla, totta kai!), akustisempaa musiikkia, puhetta tai vaikkapa linnun laulua. Kyllä vain, luin että luontoihmiset näitä kanniskelevat mukanaan, etenkin lintuharrastajat. Ja mikäpä on kanniskellessa, sillä laitteella on painoa vain 280 grammaa. Ihan miniatyyrilaitteesta ei silti ole kyse, sillä farkkujen taskuun tätä etäisesti menneiden vuosien robustia kännykkää muistuttavaa vempainta ei kannata survoa, mutta reilumman ulkotakin povitaskuun tämä kyllä mahtuu. Plussaa Olympukselle myös siitä, että vakiovarusteluun kuuluu tukevan oloinen suojakotelo. Kaukosäädintä kaipaava joutuu sen sijaan pulittamaan siitä lisää.Tallennus tapahtuu joko muistikortille tai laitteen omalle neljän gigan sisäiselle muistille. Omien, harjoittelukäyttöön täysin riittävien mikkien lisäksi Olympus hyväksyy tarvittaessa myös ulkoiset mikrofonit, sekä tietenkin kuulokkeet. Laitteen omaan muistiin mahtuu parhaalla laadulla (PCM) puolisentoista tuntia tavaraa, mikä ainakin itselleni piisaa mainiosti. Eivätkä nuo muistikortit onneksi maltaita maksa, jos kapasiteettia haluaa lisää. Tallentimessa on myös sisäänrakennettu viritin niin kitaralle kuin bassollekin. LS-100 on kädessä tosiaan hyvin kevyen oloinen, näyttö on kirkas ja selkeä, joskin melko pieni. Ärsyttävä 'ääniopastus' kannattaa kytkeä pois heti alkuunsa. Onneksi tämä käy helposti. Näppäimistä osa on vähän turhan pieniä, mutta tuntumaltaan kuitenkin kelvollisia. Äänitystason säädin saisi olla lukittava, ja lisäksi mikäli haluaa kanavia säätää erikseen on tämä vaikeaa luullakseni isompiräpyläiselle käyttäjälle. Akulle luvataan kestoa parasta laatua ja omia mikrofoneja käytettäessä jopa yli yhdeksän tuntia, en ole vielä ehtinyt käyttää omaani kuin ehkä puolet tästä ajasta, joten saanee nähdä...Suurin kritiikki omalta osaltani koskee laitteen mukana tulevaa ohutta ohjekirjan tapaista vihkosta, jossa hyvin pintapuolisesti selitetään laitteen perustoiminnot. Toki netistä saa ladata itselleen tuhdimman manuaalin, mutta olen sen verran vanhan liiton miehiä, että toiminnoiltaan näinkin monimutkaisen laitteen mukana saisi kyllä tulla ihan painettu kirja. Toisaalta sain aikaiseksi muutamia kelvollisia testiäänityksiä, jotka kuulokkeilla kuulostivat hämmästyttävän hyviltä. En puhu niinkään omasta musiikillisesta ilmaisustani, kuin yleisestä äänenlaadusta, joka tosiaan yllätti tasokkuudellaan. En ole ehtinyt tosin tutustua laitteeseen kuin pintapuolisesti, mutta ensivaikutelmat ovat kyllä hyviä.
Taisin lupailla joskus kuukausia sitten arviota Martin Scorsesen melko tuoreesta George Harrisonista kertovasta tribuuttidokumentista Living In The Material World. Kiitokseni YLE:n Teema -kanavalle, joka kulttuuritekona päätti esittää kahdessa osassa kyseisen mammuttidokkarin, jonka katselemiseen saikin kulumaan helposti yli kolme tuntia, eikä katsoessa edes tullut aika pitkäksi, toisaalta kun aihe oli näinkin kiinnostava ja kun tiedetään, että olen henkeen ja vereen Beatles-fani, tämä ei liene mikään yllätys. Scorsesehan kuuluu muutenkin lempiohjaajiini, olkoonkin etten voi ymmärtää mitä hän ja miljoonat katsojat näkevät Leonardo DiCapriossa, mutta se nyt ei oikeastaan kuulu tähän. Alkuun minua askarrutti, kuinka ohjaaja on saanut kasattua ilmeisen laajasta materiaalista sellaisen dokumentin, joka toisi kohteestaan esiin jotain uutta ja mielenkiintoista, ja ihme kyllä tässä onnistutaan aika hyvin, vaikka mitään suuria paljastuksia dokumentti ei George Harrisonista ihmisenä ehkä nyt tarjoakaan. Sen sijaan useat haastateltavat miehen lähipiiristä valottavat välillä hyvinkin koskettavasti millainen oli 'hiljainen Beatle', joka ei lopulta halunnut ollakaan kuin oma itsensä. Sarkasmia viljelevältä teräväkieliseltä Harrisonilta jäi myös valtava määrä filmimateriaalia haastatteluina, joista on osattu myös poimia muutamia osuvia pätkiä.
Elokuvan ensimmäinen osa painottuu luonnollisesti Beatles-aikaan, mutta viisaasti Scorsese olettaa, että katsoja tuntee jo entuudestaan sen tuhat kertaa vatvotun tarinan yhtyeen noususta, suuruudesta ja hajoamisesta, mikä ratkaisuna on erinomaisen onnistunut. Niinpä tätä Beatles-aikaa valaistaan hieman sirpalemaisesti ja näytetään kuinka nuoria kavereita riepoteltiin paikasta toiseen ja kuinka stressaavaa kaikki lopulta oli. Mainetta ja mammonaa tuli, mutta sillä oli kova hintansa. John Lennonin turhautuminen kirkuviin faneihin lavalla oli itselleni ennenäkemätön pätkä beatlemaniasta kovimmillaan: "Shut up! I kill You!" huutaa myöhempien aikojen rauhan ja rakkauden lähettiläs möykkäävälle yleisölleen, joka ei luonnollisestikaan kuullut häntä. Harrisonin tunnettu kiinnostus Intiaan ja sen myötä sen uskonnolliseen maailmaan ja 'henkistymiseen' tehdään ymmärrettäväksi tätä taustaa eli stressaavaa elämää yhtyeessä vasten. Käsittääkseni muut kolme pitivät yhtyeen gurukseen valitsemaa Maharishia lopulta lähinnä ympäripyöreitä korulauseita kimittävänä ja kikattelevana helppoheikkinä, mutta George ei. Harrisonin kunnioitus Intiaa ja sen uskonnollis-filosofista antia kohtaan olikin lopulta ilmeisesti huomattavasti syvempää kuin tämän dokumentin perusteella voisi päätellä. Totuuden nimessä sanottakoon kuitenkin, että asia tulee näinkin riittävän selväksi.
Koska dokumentilla on Harrisonin lesken Olivian siunaus, ei Scorsese ole voinut kertoa tarinaansa oikomatta hieman mutkia. Kitaristin pitkäaikainen mieltymys huumeisiin kuitataan varsin sutjakkaasti parilla lauseella, ja leski saa sanoa pari sanaa Harrisonin taipumuksesta juosta naisten perässä, mutta toisaalta parikin haastateltavaa huomauttaa, että Georgessa oli kaksi puolta. Ringo Starr sanoo suoraan ystävänsä olleen ihmisenä mustavalkoinen, ja tähän johtopäätökseen tulee pari muutakin. Eric Clapton on aika paljon äänessä, ja toteaa Harrisonin suhtautuneen 'ritarillisesti' Claptonin suhteeseen Harrisonin vaimoon Pattie Boydiin - josta sittemmin tuli Claptonin vaimo. Pattie Boydin kertomus on vähän erilainen, mutta tästä aikoinaan roskalehdistöä ruokkineesta kolmiodraamasta ei onneksi tehdä sen suurempaa numeroa.
Harrisonin kappaleita kuullaan kautta dokumentin pieninä katkelmina, mikä taitaa olla tämäntyyppisissä elokuvissa nykytrendi, pari näistä olisi kyllä voinut esittää kokonaankin. Surullista kyllä, Harrisonin musiikillinen anti sooloartistina ei myöhempinä vuosina ollut oman näkemykseni mukaan kovin kummoinen, vaikka tämä hääri mm. Traveling Wilburys -kokoonpanon kanssa ja tekikin mukiinmenevia levyjä. Ironista on sekin, että vasta Beatlesin loppuaikoina George alkoi löytää musiikillisen ilmaisunsa ja kukoistavan luovuuden, tuloksena muutama ajaton Beatles-helmi sekä sooloalbumeista onnistunein, vuonna 1970 ilmestynyt All Things Must Pass. Hieman yllättäen yhdessä haastattelupätkässä jokseenkin kajahtaneena pidetty tuottajasuuruus Phil Spector toteaa Harrisonin olleen studiotyöskentelyssään todellinen perfektionisti, joka hioi niin halutessaan materiaaliaan loputtomiin. Lausunto on mielenkiintoinen, sillä Spector itse tunnetaan ahkerana studioajan kuluttajana. Sir George Martin sanoo pari sanaa hänkin Harrisonin intialaissävytteisestä musiikista Beatlesin aikoina, sävy on tällä kertaa lämminhenkinen. Jollen nyt muista ihan väärin, vuosia sitten tämä Beatles-tuottaja sanoi samaisista kappaleista, että niitä 'lähinnä siedettiin.'
Living In The Material World on kuin audiovisuaaliseen muotoon sommiteltu pitkä muistokirjoitus. Siinä mielessä se muistuttaa Andrew Soltin Lennon-aiheista dokumenttielokuvaa Imagine noin neljännesvuosisadan takaa, ollen kuitenkin sisällöltään melko lailla rikkaampi. Se onko tämä huono asia, riippuu pitkälti katsojasta. Myönnän, että olisin kaivannut ehkä hitusen enemmän särmää tähän elokuvaan. Toisaalta se on nähdäkseni niin uskollinen kohteelleen kuin voi olla. George Harrison sai julkisuudesta tarpeekseen jo nuorena, mutta joutui elämään sen valokeilassa vielä vuosikymmeniä. Olisiko hän halunnut nähdä itsestään tällaisen kuvauksen? Onko tämä elokuva rahastusta kuolleen miehen kustannuksella?
En todellakaan osaa sanoa. Mutta tukun paljon huonompiakin musiikkidokumentteja olen nähnyt.
Louisianan osavaltion Ferridayssa vuonna 1935 syntynyttä Jerry Lee Lewisia pidetään eräänä rockin historian jättiläisenä ja yhtenä sen edustajistoltaan vähälukuiseksi käyneen geriatriaosaston harvana elossa olevana kunniajäsenenä, ja onhan se tietysti totta että Killer jos joku ansaitsee legendan arvonimen. Toisaalta voi kyynisesti todeta, että miehen pitkän ja vaiherikkaan uran aikana ne todelliset suurhitit voidaan laskea yhden käden sormilla. Mitäs niitä nyt taas olikaan? Great Balls Of Fire, Whole Lotta Shakin' Goin' On ja siihen sitten päälle muutama cover-versio. Lewisin ura on tietenkin luku sinänsä, taivoitellessaan rockin kuninkuutta mies tipahti huipulta vuonna 1958 alas jysähtäen kun kävi ilmi, että kaveri oli naimisissa alaikäisen sukulaistytön kanssa. Eikä avioero edellisenkään vaimon kanssa ollut vielä selvä. Se mikä oli oikein syvimmässä Etelässä ei vastannut muun maailman, lähinnä eurooppalaisten moraalikäsityksiä ja kotimaassaankin Lewis joutui boikottiin. Kaikkiaan Lewis on ollut aviossa seitsemän kertaa. 1960-luvun puolivälissä maine kuitenkin alkoi pikku hiljaa palautua, Lewis yritteli musiikin tekemistä mm. countryn ja gospelin parissa ja 1960-luvun lopun rock-renessanssi nosti tämän likaisen legendan jälleen parrasvaloihin.
Killer on ehtinyt piipahtaa myös täällä Suomessa, ja kunnioitti aikoinaan läsnäolollaan kotikaupunkiani Turkua. Tuolloin hänen piti esiintyä uudella Typhoon-areenalla, mutta odottava yleisö ei koskaan saanut nähdä mestaria kiekkoareenalla. Viralliseksi syyksi konsertin peruuttamiseen sanottiin tähden äkillistä vilustumista, mutta osittain vahvistetut silminnäkijäraportit kertovat että todellinen sairaus oli vakavansorttinen baarikärpäsen purema, jota Lewis lääkitsi hotellin aulabaarissa hyväksi havaitulla metodilla, eli kittaamalla kaksin käsin viskiä. Mutta menneet olkoon menneitä. Onneksi Lewisilta on kuitenkin vuosien saatossa julkaistu niin paljon kunnollista konserttimateriaalia, että käsitykseen tämän lahjakkuudesta pääsee hyvin kotisohvaltakin. Tämä Austin City Limits -sarjaa edustava DVD on paras näkemistäni, ja hintakin taisi olla neljän euron paikkeilla, joten voinen sanoa tehneeni huonompiakin invenstointeja.
Tätä konserttia katsellessa nousee mieleen ensimmäiseksi kysymys, onko Jerry Lee Lewis sataprosenttinen showmies, nerokas muusikko vai pesunkestävä luonnevikainen narsisti ja egoisti? Totuus lienee, että hänessä on ripaus vähän kaikkea, eikä sovi unohtaa fanaattista uskonnollisuutta, jonka parissa tämä varttui - ja mikäli Johnny Cashiin on uskominen - sai helvetin lieskoja pelkäävän Lewisin rypemään nuorempana synnintuskissa tämän esittämän 'saatanallisen' musiikin vuoksi. Tämä konsertti on taltioitu vuonna 1983, Lewisilla oli tällöin juuri vaikea tilanne elämässään, hänen silloinen vaimonsa oli kuollut hieman aiemmin uima-altaaseen ja tämän tiedon valossa artistin huippusuoritus Austinin liepeillä onkin hatunnoston arvoinen. Lewisin omintakeisessa, joskin varhaisilta boogie-woogie mestareilta vaikutteita ottaneessa pianonsoitossa on tietenkin tälle tyypillisiä kliseitä kuten ylenpalttinen glissandojen viljely, ja showtemppuihin kuuluu mm. flyygelinkannen paukuttelu tai hakkaaminen nyrkillä, mutta totta on myös, että energiaa ja alkuvoimaista maanista raivoa ei Killerin esityksestä puutu. Toki nuorempana Lewis oli vielä rajumpi. Yhtenä vähemmän tunnettuna Lewisilta kuulostavalta soittajana voidaan mainita mm. herra nimeltä Little Willie Littlefield. Taustabändi joutuu tässä joka tapauksessa välillä koville, kun mestari vaihtelee tempoa silloin kuin huvittaa ja soittaa jopa omia kuvioitaan kitarasoolon päälle, mutta näinhän se pitääkin mennä. Lewis ei anna kenenkään unohtaa, kuka on tämän plantaasin pomo. Ja sikäli, jos joku huonommalla lyhytkestoisella muistilla varustettu henkilö sattuisi unohtamaan, kuka lavalla meuhkaakaan, Lewis mainitsee kappaleiden lomassa nimensä ainakin kymmenen kertaa konsertin aikana.
Vaikka edellä kirjoittamastani saattaisi päätellä, että suhtaudun hiukan negatiivisesti viimeiseen elossa olevaan 'miljoonan dollarin kvartetin' jäseneen, näin ei asia todellakaan ole. Kun Jerry Lee käärii hihansa ja alkaa takoa koskettimia tavalla, jonka vain hän osaa, tietää kohta kuulevansa rockia parhaimmillaan.
(Lopuksi pahoittelen pari päivää sitten yksivuotissynttäreitä viettäneen blogini 'hiljaisuutta' parin viime kuukauden aikana, yritän päivitellä tätä kyllä vähän ahkerammin, ainakin kerran viikossa ajan sen salliessa!)
