Louisianan osavaltion Ferridayssa vuonna 1935 syntynyttä Jerry Lee Lewisia pidetään eräänä rockin historian jättiläisenä ja yhtenä sen edustajistoltaan vähälukuiseksi käyneen geriatriaosaston harvana elossa olevana kunniajäsenenä, ja onhan se tietysti totta että Killer jos joku ansaitsee legendan arvonimen. Toisaalta voi kyynisesti todeta, että miehen pitkän ja vaiherikkaan uran aikana ne todelliset suurhitit voidaan laskea yhden käden sormilla. Mitäs niitä nyt taas olikaan? Great Balls Of Fire, Whole Lotta Shakin' Goin' On ja siihen sitten päälle muutama cover-versio. Lewisin ura on tietenkin luku sinänsä, taivoitellessaan rockin kuninkuutta mies tipahti huipulta vuonna 1958 alas jysähtäen kun kävi ilmi, että kaveri oli naimisissa alaikäisen sukulaistytön kanssa. Eikä avioero edellisenkään vaimon kanssa ollut vielä selvä. Se mikä oli oikein syvimmässä Etelässä ei vastannut muun maailman, lähinnä eurooppalaisten moraalikäsityksiä ja kotimaassaankin Lewis joutui boikottiin. Kaikkiaan Lewis on ollut aviossa seitsemän kertaa. 1960-luvun puolivälissä maine kuitenkin alkoi pikku hiljaa palautua, Lewis yritteli musiikin tekemistä mm. countryn ja gospelin parissa ja 1960-luvun lopun rock-renessanssi nosti tämän likaisen legendan jälleen parrasvaloihin.
Killer on ehtinyt piipahtaa myös täällä Suomessa, ja kunnioitti aikoinaan läsnäolollaan kotikaupunkiani Turkua. Tuolloin hänen piti esiintyä uudella Typhoon-areenalla, mutta odottava yleisö ei koskaan saanut nähdä mestaria kiekkoareenalla. Viralliseksi syyksi konsertin peruuttamiseen sanottiin tähden äkillistä vilustumista, mutta osittain vahvistetut silminnäkijäraportit kertovat että todellinen sairaus oli vakavansorttinen baarikärpäsen purema, jota Lewis lääkitsi hotellin aulabaarissa hyväksi havaitulla metodilla, eli kittaamalla kaksin käsin viskiä. Mutta menneet olkoon menneitä. Onneksi Lewisilta on kuitenkin vuosien saatossa julkaistu niin paljon kunnollista konserttimateriaalia, että käsitykseen tämän lahjakkuudesta pääsee hyvin kotisohvaltakin. Tämä Austin City Limits -sarjaa edustava DVD on paras näkemistäni, ja hintakin taisi olla neljän euron paikkeilla, joten voinen sanoa tehneeni huonompiakin invenstointeja.
Tätä konserttia katsellessa nousee mieleen ensimmäiseksi kysymys, onko Jerry Lee Lewis sataprosenttinen showmies, nerokas muusikko vai pesunkestävä luonnevikainen narsisti ja egoisti? Totuus lienee, että hänessä on ripaus vähän kaikkea, eikä sovi unohtaa fanaattista uskonnollisuutta, jonka parissa tämä varttui - ja mikäli Johnny Cashiin on uskominen - sai helvetin lieskoja pelkäävän Lewisin rypemään nuorempana synnintuskissa tämän esittämän 'saatanallisen' musiikin vuoksi. Tämä konsertti on taltioitu vuonna 1983, Lewisilla oli tällöin juuri vaikea tilanne elämässään, hänen silloinen vaimonsa oli kuollut hieman aiemmin uima-altaaseen ja tämän tiedon valossa artistin huippusuoritus Austinin liepeillä onkin hatunnoston arvoinen. Lewisin omintakeisessa, joskin varhaisilta boogie-woogie mestareilta vaikutteita ottaneessa pianonsoitossa on tietenkin tälle tyypillisiä kliseitä kuten ylenpalttinen glissandojen viljely, ja showtemppuihin kuuluu mm. flyygelinkannen paukuttelu tai hakkaaminen nyrkillä, mutta totta on myös, että energiaa ja alkuvoimaista maanista raivoa ei Killerin esityksestä puutu. Toki nuorempana Lewis oli vielä rajumpi. Yhtenä vähemmän tunnettuna Lewisilta kuulostavalta soittajana voidaan mainita mm. herra nimeltä Little Willie Littlefield. Taustabändi joutuu tässä joka tapauksessa välillä koville, kun mestari vaihtelee tempoa silloin kuin huvittaa ja soittaa jopa omia kuvioitaan kitarasoolon päälle, mutta näinhän se pitääkin mennä. Lewis ei anna kenenkään unohtaa, kuka on tämän plantaasin pomo. Ja sikäli, jos joku huonommalla lyhytkestoisella muistilla varustettu henkilö sattuisi unohtamaan, kuka lavalla meuhkaakaan, Lewis mainitsee kappaleiden lomassa nimensä ainakin kymmenen kertaa konsertin aikana.
Vaikka edellä kirjoittamastani saattaisi päätellä, että suhtaudun hiukan negatiivisesti viimeiseen elossa olevaan 'miljoonan dollarin kvartetin' jäseneen, näin ei asia todellakaan ole. Kun Jerry Lee käärii hihansa ja alkaa takoa koskettimia tavalla, jonka vain hän osaa, tietää kohta kuulevansa rockia parhaimmillaan.
(Lopuksi pahoittelen pari päivää sitten yksivuotissynttäreitä viettäneen blogini 'hiljaisuutta' parin viime kuukauden aikana, yritän päivitellä tätä kyllä vähän ahkerammin, ainakin kerran viikossa ajan sen salliessa!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti